keskiviikko 26. elokuuta 2020

Kuopion ympäriuinti 

Oli heinäkuun alku ja kello yksi yöllä. En saanut unen päästä kiinni. Ajatukseni pyörivät tulevan Kuopio Swimrunin järjestelyissä. Tuo pilvinen yö oli hämärä, vaikka kesä olikin. Päätin sitten nousta hetkeksi ylös ja kaivaa kaapistani esiin uimarinpoijun, joka oli vielä paketissa. Olin saanut sen edellisenä viikonloppuna Hillon Simolta Pikonlinna-swimrunista. Puhalsin poijun täyteen pimeässä yksiössä, missä edes kirkkaan oranssi väri ei juuri näkynyt. Laitoin sitten sisälle pienen otsalampun ja kas, heti tuli valoa tupaan.


Yöuinti-mode

Innostuin ja kaivoin esiin Led-X Cobra 6500lm yösuunnistusvalon. Se sisällään poiju suorastaan hehkui! Eihän päivälläkään mikään saisi uimaria näkymään noin hyvin. Vähän evästä vielä lampun kylkeen niin eipä olisi turha vehje yöuinnille. Sitten avasin puhelimesta kartan ja katsoin, mikä olisi sopiva reitti. Ei liian extreme, mutta sellainen missä omat ennätykset menisi kerralla uusiksi. Jokin merkityksellinen pätkä. Sellainen minne ei päivällä voisi mennä. Sellainen missä todellakin pitäisi näkyä.
 
Ilman mitään ennakkosuunnitelmia keksin reitin melkein saman tien. Kuopion ympäriuinti olisi kartalta mitattuna 21 kilometriä helposti suunnistettavaa reittiä. Tuo reitti olisi jälleen yksi osoitus siitä, kuinka välittömässä läheisyydessä puhtaat uimavedet ovat kaikkialla ympäri kaupunkia. Maantieteellisesti koko Kuopio on yksi iso niemi, jonka yhdistää mantereeseen vain noin kilometrin leveä kannas kaupungin lounaispuolella. Elo-syyskuun vaihteessa tuon niemen ehtisi kiertää riittävän lämpimässä vedessä ja kuitenkin kokonaan pimeässä. Haasteena täydellinen korvike ÖtillÖ:lle, jos sitä ei tulisi.


20. heinäkuuta tuli julki päätös ÖtillÖ:n peruuntumisesta ja heti samana päivänä otin yhteyttä Elina Mäkiseen. Oli alusta lähtien selvää, etten lähtisi matkaan yksin. Elina täytti molemmat asettamani kriteerit: 1. Vähintään minun tasoinen uimari, jotten joudu jäätymään odotellessa 2. Minua parempi kestämään kylmyyttä, ettei hän jäädy minua odotellessa. Elina oli heti messissä! Meillä oli myös molemmilla hyvin mahdollisuus joustaa päivämäärissä niin, että pystyimme ennakoimaan tuulta ja veden lämpötilaa. Itse asetin veden lämpötilan rajaksi 17 astetta, minkä vuoksi aikaistimme uintiamme muutamalla päivällä.

 
Haastepäivänä olin täpinöissäni. En edes muista, milloin olen viimeeksi jännittänyt yhtä paljon. Kylmettyminen, hiertymät, tankkaus, käsien jaksaminen, potkiminen, huoltotekniikan pelittäminen. Kaikki tämä oli minulle arvoitus noin pitkässä uinnissa. Varusteet ja huolto oli kuitenkin rakennettu kaikki nämä huomioiden. Laitoin päälle lämpimän Head Race Swimrun-puvun (tosin lahkeet leikattuna) ja alle Head Race liivin sekä reilusti Linolan voidetta. Päässä minulla oli uimalakin lisäksi neopreenipanta. Aiemmin olin uinut avovedessä enintään 8 kilometrin ja altaassakin enintään 10 kilometrin harjoituksia. Toki pitkiä 7-10 tunnin kestävyyssuorituksia olin tehnyt jo tällekin vuodelle useita, mutta uintia olin harjoitellut vain 5—15 kilometriä viikossa. Mieltäni eivät rauhoittaneet lainkaan kaupungin yllä kiertelevät ukkospilvet, raekuurot ja reipas tuuli. Illaksi ja yöksi oli kyllä ennustettu kirkastuvaa ja hiukan tyyntyvää säätä.
 
Huollon olimme järjestäneet DIY-menetelmällä. Suunnistuksesta vastasi harjaantunut pääkoppani, muulta liikenteeltä meitä suojasivat kirkkaana loimottavat poijut ja ranta oli kutakuinkin lähettyvillämme koko matkan. Huoltoa varten olimme rakentaneet kolme eväskätköä noin 2 tunnin välein ja lisäksi meillä oli mukana evästä niin, että nauttisimme energiaa kerran tunnissa. Nestetasapainon korjausliikkeet tehtäisiin Kallaveden avulla. Huoltovenettä emme siis tarvinneet, mutta Elinan tiimi lupasi olla kannustamassa ja opastamassa meitä pimeimmällä osuudella.
 

Valmiina lähtöön


Paikoillanne


Lähtö kajahti maanantaina 24.8. klo 21.30 Savilahdesta, yliopiston parkista. Rannassa oli ollut hieman viileä, mutta kun liikkeelle pääsi, tuntui vesi jopa lämpimältä. Poijut alkoivat päästä täyteen loistoonsa taivaan pimentyessä takanamme. Tunnelma oli maaginen. Koko päivän kasvanut jännitys laukesi ensimmäisiin käsivetoihin. Enää ei auttanut stressata. Oli vain uitava ja luotettava siihen että kaikki sujuu suunnitellusti.
 

Ensimmäinen lahti. Taustalla näkyy yliopistonranta.

Ekat kaksi kilometriä olivat lämpimiä lahtia Savisaaren kupeessa. Uinnin lomaan kuuluivat yksi sillan alitus sekä yksi matala salmi. Savisaaren sillan alta kulki vesi, mutta syvyys oli vain muutamia senttejä. Siispä välissä muutama askel kumarassa sillan kattoa varoen ja siitä taas takaisin veteen. Tukipartiomme oli valaisemassa ja kannustamassa meitä sillalla ja he jatkoivat rantaa myöten edeten tahdissamme Niuvan rannalle.



Kuva Niuvan uimarannalta. Video on Savisaaren sillalta.

Pidimme ensimmäisen tauon reilun tunnin kohdalla Niuvanniemen rantavedessä. Pohjoinen taivaskin alkoi pimetä eikä ympäröivissä saarissa näkynyt lainkaan valoja. Puijon torni näkyi yhä antaen osviittaa suunnasta. Muuten piti alkaa suunnistaa vaistolla. Pimeimpäänkin aikaan jostain kajasti aina sen verran valoa, että taivaan ja puuston rajan pystyi erottamaan. Latvastojen muotojen avulla pystyi siten ennustamaan mikä oli saarta ja mikä kauempana näkyvää mannerta. Muuten etäisyyksiä oli mahdoton arvioida, mutta se oli juuri yöuinnin suola: uit vain kunnes huomaat olevasi perillä.
 
Kaislikot olivat viheliäimpiä. Ensin huomaat, kuinka tarkkarajainen horisontti muuttuu harmaaksi sumuksi. Sitten otat muutaman vedon ja näet, kuinka kaislikko kasvaa aivan nenäsi edessä. Tällaisia ahaa-elämyksiä ei onneksi sattunut eteemme kuin pari, sillä ne haastoivat takaisinpaluuta oikealle uintilinjalle. Tutuimmat kaislikot pystyin muistamaan ennakkoon ulkoa ja yhden olimme katsoneet jo päivällä valmiiksi viedessämme eväskätköjä paikoilleen.
 
Huoltotiimimme valomerkkien avulla pääsimme vaivatta Julkulan sairaalan paikkeille, missä näkyi taas enemmän city-valaistusta. Mittarissa oli täynnä viisi kilometriä ja matkaa ekalle kätköpaikalle reilu kilometri. Olosuhteet olivat edelleen loistavat. Vesi ei ollut juurikaan viilentynyt siirryttyämme ulos matalikoista. Tuuli oli tyyntynyt huomattavasti, joten aallokkoa ei ollut juurikaan. Tästä huolimatta normaali vauhdinpito alkoi tuntua tahmealta. Tiesin kyllä, että oli vain ajan kysymys milloin ensimmäinen välikuolema iskisi, mutta näin aikaisin sen ei pitänyt tulla. Onneksi pian häämöttävä taukopaikka loi uskoa elpymiseen.


Elina nousemasssa ensimmäiselle kätkölle

Saavuimme ensimmäiselle huoltopisteelle puoli kahdentoista aikoihin eli hieman etuajassa. Päivällä tuo niemennokka oli ollut selkeä paikka, mutta yön pimeydessä viereisetkin kalliot näyttivät samalta. Tässä kohdin oli onni, että tukipartiomme valaisi meille tien, kun nousimme evästelemään. Aloin vetää TUC-keksejä sitä tahtia, että saisin paikattua mahdollisen energiavajeen. Otin myös suklaata ja taateleita. Kisoissa en pysty nauttimaan kuin nestemäistä energiaa, joten nyt halusin evästellä kuten turisti konsanaan. Elina puolestaan meni geeli + karkki -linjalla. Aikaa makuelämyksiin oli kuitenkin rajallisesti, sillä kylmyys iski nopeasti päälle.
 

Evästelemässä Puijonsarvennenässä. Taustalla näkyvät Kallansillat.


Vielä hymyilyttää

Matka jatkui pitkin miltei peilityyntä Puijon koillisrantaa. Iso mäki blokkasi länsituulen juuri, kuten olimme suunnitelleet. Normaalisti uin hyvin laiskalla potkulla, mutta tauon perään oli pakko potkia reippaammin saadakseen kropan lämpimäksi. Ei kuitenkaan vaatinut kuin muutaman sataa metriä päästäkseen takaisin peruslämmöille. Fiilikseni alkoi jälleen kohentua ja saimme muutenkin hyvän yhtäläisen rytmin uintiiimme. Pääosin uimme vierekkäin tai pienen etäisyyden päässä. Jos katsoi läheltä suoraan kaverin poijuun, oli sen jälkeen vaikea havaita pimeitä niemenkärkiä. Toisaalta lähekkäin uidessa pystyi synkkaamaan linjan pelkän veden alta heijastuvan valon avulla, kunhan jompikumpi välillä katsoi eteenkin.
 
8 kilometrin uinnin jälkeen saavuimme yhteen reitin kulttuurihistoriallisesti merkittävimmistä pisteistä, Kallansilloille. 1800-luvulla Kuopiosta pohjoiseen pääsi vain veneellä tai lautalla. Viime vuosisadan alussa salmeen rakennettiin rautatiesillat ja vasta 1960-luvulla kokonaan erilliset maantiesillat. Nyt alitimme kaikkiaan neljä nykyistä, noin vuosikymmen sitten rakennettua siltaa.

 

Kallansiltojen jälkeen alkoi reitin pisin yksittäinen etappi. Suoraan edessä, kolmen kilometrin päässä loistivat kirkkaina Kelloniemen teollisuusalueen valot. Muuten viereinen ranta oli pilkkopimeä. Valomeri tuli vastaan karmivan hitaasti. Aina aika ajoin valot näyttivät lähentyneen, mutta sitten sai taas mättää monta minuuttia ilman, että tunsi liikkuvansa minnekään. Lohdullinen merkki oli kuitenkin se, kun huomasin Sorsasalon tehtaan piipun siirtyneen etuvasemmalta takavasemmalle. Lonkankoukistajani alkoivat arastella reippaammasta potkimisesta, mikä hieman huolestutti minua. Aamuyöllä tulisi olemaan erityisen tärkeä saada itsensä lämpimäksi taukojen jälkeen. Kun vihdoin saavuimme lähelle Kelloniemeä, näin tehtaiden välissä pari tutunnäköistä valoa. Se oli tukipartiomme, joka ei vieläkään ollut raaskinut jättää meitä yksin puurtamaan, vaikka kello oli jo kohta kaksi yöllä. Kiersimme niemen taakse toiselle kätköpaikallemme.

 

Kuuma mehu maittaa. Vesi noin 18, ilma 10. Alla näkyy, kuinka matka jatkuu...



Kelloniemestä oli vielä yksi pimeä lahdenylitys ennen keskustan valojen voimaannuttavaa loistetta. Meno alkoi muuttua väsyneeksi. Molemmat hakivat omia linjojaan ja sitten kun lähti liikaa korjaamaan takaisin toisen luokse, syntyi törmäyksiä. Lyhyet suunnistus- ja tähtienkatselutauot tulivat tarpeeseen. Totesin Elinalle: ”En ikinä oo ymmärtäny mitä tarkottaa, kun joku sanoo et joku on sairaan siistiä. Nyt tajuun sen. Tää on sairaan siistiä.”
 
Itkonniemen päästä kaarsimme kohti Väinölänniemen kärkeä ja Rönön siltaa. Olimme uineet 15 kilometriä ja jäljellä oli vielä reilut 6km. Pieni terävä vasta-aallokko sekä matkaväsymys hidastivat vauhtiamme, mutta uimme silti edelleen hyvin synkassa. Kaupungin valot loistivat kirkkaana merenä ympäri lahtea. Elina totesi minulle: ”Näyttää niinku oltais ulkomailla.” Huvitti. En olisi osannut nähdä kotikaupunkiani aivan samassa valossa, mutta kieltämättä näyssä oli jotain epäsuomalaista. Yleensä pimeäuinnilla näkee vain naapurimökin valot, mutta nyt oli kirkko ja satama ja kaikkea. Ja se perhanan Puijon torni edelleen taustalla.
 
Rönön evästauko oli pikainen taistelu aamuyön kylmyyttä vastaan. Siinä valossa olin kuitenkin tankannut tarpeeksi, että jouduin tekemään oman kätköni tilalle. Muutoin vatsa oli toiminut oikein hyvin eikä myöskään liikkeelle lähtö heti evästelyn perään ollut tuottanut ongelmia. Kello oli noin neljä aamuyöllä. Päivä alkoi valjeta ylittäessämme Kuopionlahtea. Noin 18 kilometrin kohdalla, juuri ennen Kumpusaaren laitureita alkoi matka todellakin painaa. Laihaksi jäänyt Rönön tauko sekä yön aikana kertynyt väsymys pahensivat tilaa. Lihaksisto ei varsinaisesti kipuillut, kun lonkankoukistajanikin olivat turtuneet. Ei vain oikein enää jaksanut. Elinalla oli pientä hartiakipua, mutta se ei hidastanut yhtä paljon. Pidimme muutamia taukoja ja hyödynsin vielä pukuni taskuun jemmattuja suklaapaloja. Tästä huolimatta jouduin tekemään aloitteen vauhdin hidastamiseksi.
 
Saaristokadun sillan alituksen jälkeen sain psyykattua itseni niin, että fysiikkakin alkoi hiljalleen kohentua. Matkaa oli jäljellä enää kaksi kilometriä ja vasta-aallokko tyyntyi miltei täysin päästessämme lahden suojiin. Oli jo täysin valoisaa. Oikaisimme Saanan ulkoaltaan ja vesipallokentän välistä kohti Siikalahden siltaa ja viimeistä kilometriä. Pidimme vielä viimeisen nautiskelutauon ennen kuin tämä leikki loppuisi.

 

Viimeiset sadat metrit. Määränpää näkyy jo kuvan yläkulmassa. Alla maaliintulovideo

Siirryin peesistä uimaan Elinan vierelle. Siikalahden kävelysillalla tukipartiomme oli kannustamassa ja ottamassa valokuvia. Voittajafiilis alkoi vallata koko kropan. 500 metriä ei tuskin koskaan ole tuntunut yhtä lyhyeltä. Saavuimme Siikalahden viimeiseen pohjukkaan klo 5.50. Aikaa oli kulunut yhteensä 8h 20min ja matkaa kertynyt poijussa levänneeseen kelloon 21,3km. Varsin hyvä suunnistus siis. Kipuaminen ylös pyörätielle oli oma taiteenlajinsa siinä euforisessa horkassa.  
 

Pysyy, pysyy


Iloisina perillä


Saimme huoltotiimiltämme autokyydin lähtöpaikalle, mistä lähdimme tojotallani Kuopion uuteen Kuntolaakson halliin juhlasaunaan. Pieni miinus Kuopion kaupungille siitä, ettemme päässeet veloituksetta saunaan tuollaisen uurastuksen päätteeksi. Toisaalta tuo vain osoittaa viranhoitajalta markkina-älyä, sillä tuossa tilassa olisin ollut valmis maksamaan saunan lämmöstä enemmänkin kuin neljä euroa. Saunassa taisteluarpi-inventaario tuotti positiivisen pettymyksen. Missään ei ollut mustelmia tai raapiumia eikä pukukaan ollut hiertänyt. Kiitos huolellisen voitelun, sillä niska tuntui edelleen liukkaalta. Varpaat olivat puhtaat ja täysin ennallaan. Edes kävely ei ontunut juurikaan. Pitäisi varmaan useamminkin uida pitkiksiä jos vauriot on näin minimaalisia. Tänään keskiviikkona kävin suunnistamassa seuran treenissä 5x1km vedot. Aloitin rauhallisesti, mutta viimeisissä sain jo irti tehojakin. Tällä hetkellä oikeastaan absoluuttinen väsymys on merkittävin oire ma-ti -yöstä. En oikein vielä jaksa uskoa, mutta olishan se hienoa jos tästä palautuisi täysin viikossa-parissa.
 
Suurin kiitos tähän pähkään ideaan lähtemisestä Elinalle! Olit mahtavaa uintiseuraa. Toinen iso kiitos extempore-huoltopartiollemme Outi Mäkiselle ja Ulla-Mari Koskivirralle (upeita kuvia ja videoita!). Kiitos myös kaikille uintiamme seuranneille tsempeistä ja hengessä mukana elämisestä!
 
Terveisin Uimari Sampo
 
P.S. Jos kiinnostuit blogistani, tykkääthän FB-sivusta Kuopio Swimrun, jolloin saat aina tiedon uusista päivityksistäni.


lauantai 22. elokuuta 2020

Tuuleksi Saimaan rantaan


Strömforsin kisa oli taitepiste alkukesän swimruneille. Herkistely oli tehnyt tehtävänsä vauhdin hiomiseksi, mutta vaihteeksi oli vahvistettava myös kestävyyspohjaa. Samalla sain vähän lepoa aivoille, koska syksyn uudet kisatavoitteet olivat täysin avoimina. Iltarastien järjestely Vuokatin vaaralla vei ajatukset hyvin pois swimrunista ja samalla sai hyvää pk-vaellustreeniä kauniissa maisemissa. Kerran viikkoon on tullut käytyä itsekin rasteilla, jotta suunnistuspää pysyisi hereillä. Siinä samalla saa myös oivan VK-treenin ilman turruttavaa tiejuoksua. Suunnistusharjoittelu pakottaa myös opettelemaan samanlaista rytmitystä, mitä vaaditaan paljon vaihtoja sisältävissä swimrun-kisoissa. Se on aina ollut minulle haaste, sillä osaan parhaiten ylläpitää tasaisen uuvuttavaa vauhtia.


Tuon viikon lauantai oli sitten yksi määräharjoittelun kohokohta. Julkinen liikenne Kainuusta asettaa aikatauluhaasteita, joten päätin järjestää kyydin serkkuni lakkiaisiin seuraavasti: perjantain iltavuoron jälkeen lähtö Sotkamosta Joensuuhun maantiepyörällä ja siitä suoraan aamujunalla perille Etelä-Karjalaan. Aamulla ehtisin myös nukkua muutaman tunnin ennen juhlia. Keväällä olin ajanut muutamia pitkiksiä maantiellä, enimmillään 130km. Muuten lähdin tuohon reilun 200 kilometrin taipaleeseen uintijuoksupohjilla.

Ensimmäiset 2 tuntia sain ajaa upouutta asfalttia ilta-auringon paisteessa. Koko päivän olin asiakkailta kuullut, miten hieno keli ulkona on ja nyt sain todeta sen itsekin. Yhteen asti yöllä tarkenin ajaa lyhyellä paidalla, kun tuultakaan ei ollut juuri lainkaan. Alkuun pidin taukoja noin 60 kilometrin välein ja puolivälin jälkeen useammin, fiiliksen ja välineiden mukaan. Vaikka mäkimaastot olivat jo takana päin, teki matka tehtävänsä. Pitkillä tasamaapätkillä oli pakko välillä nousta tangolle venyttääkseen selkää ja reisiä. 160km kohdalla rosoinen asfaltti sitten puhkaisi etukumin. Oli vielä pilkkopimeää, kun laitoin tuubia paikalleen. Se ei ollut minun vahvuuslajini valoisassakaan. Paikalle sattunut poliisipartio varmisti että kaikki oli kunnossa. Myös aiemmin bussipysäkillä istuessani oli auto pysähtynyt tarjoamaan kyytiä kaatuneelle. On se hyvä että meistä hulluista huolehditaan.

Voiton puolella. Tauko juuri ennen renkaan puhkeamista.
Matka jatkui. Tuubi oli kuitenkin jäänyt sen verran irvistämään, että vielä Kontiolahden kohdilla sain ottaa toisen varakumini käyttöön. Onneksi olin varannut riittävästi aikaa, kun saavuin kaupan kautta asemalle noin puoli tuntia etuajassa. Matkaa kertyi 205km. Vauhdinjako oli ollut niin, että alussa niin hiljaa kuin malttoi, lopussa niin kovaa kun jaksoi. Siten vauhti hiipui 30…27 km / h. Kaukaisetkin täyden matkan haaveet murenivat sinä yönä. Maraton tuohon päälle olis ollut täyttä tuskaa näillä pyöräpohjilla.

Perill'
Tuo pyörälenkki oli sitten harjoittelun saralla aika +/-/0. Seuraavan viikon iltarasteilla juoksu oli kaikkiaan voimatonta ja loppuviikosta lonkankoukistajien jumi veti pariksi päivää vasemman alavatsan kramppiin. Hierojalla käynti sekä lepo tekivät kuitenkin tehtävänsä ja viimeinen viikko ennen Puumalan kisaa oli jälleen hyvää perustekemistä.

Tunnelmakuva iltalenkiltä Kuopiosta
Tänään päästiin sitten taas viivalle Puumalaan. Täytyy kyllä jo tässä todeta, että Puumalaan on aina kiva tulla swimrunnaamaan! Mahtava tapahtumahenki ja upea Saimaan vesi. Tänä vuonna oli myös kaikkien aikojen lämpimin keli, vaikka kova tuuli pistikin mietteliääksi. Tällä erää tämä on viimeinen kilpailumme Saaran kanssa, joten tärkeintä oli nauttia joka hetkestä. Nauttia voi kuitenkin monella tapaa.
 
Heti pamauksesta lähdettiin liikkeelle EPP-vauhtia. Haimme itsellemme sopivan matkavauhdin ensimmäisellä city-osuudella. Uinti satama-altaassa oli tuttua jauhamista. Hieman oikeanpuoleisella linjalla pääsimme uimaan hyvin läheltä torilla olevaa yleisöä mikä oli hieno fiilis swimrunkisassa. Nousimme toripätkälle kolmantena joukkueena. Sillanylityksen jälkeen päästiin kunnon polkumaastoon. Reitti oli tänä vuonna merkitty Norppapolulla maalitäplillä, joita piti juoksuvauhdissa seurata erittäin tarkasti. Meille suunnistaminen oli helppoa aiempien vuosien kokemuksesta. Kuljimme alkumatkan köyden kanssa, mutta kalliomaastoon saavuttaessa irtauduimme. Näimme edellä menevän parin aina nousevan ylös, kun lähdimme uimaan. Ennen Korkiasaareen uintia saimme vahvistuksen siitä, että edellä mennyt seka pari - Team Say NO to Doping - oli eksynyt reitiltä. Lisäsin hieman uintivauhtia, mutta saaren tultaessa emme nähneet takana uimassa ketään. Oli harmi, ettemme päässeet rehdisti haastamaan tätä ennakkosuosikkiparia.
 
Korkiasaaren ”polku” oli haastava kuten aina ennenkin. Paluu-uintiin laitoimme köyden takaisin ja jatkoimmekin sillä virityksellä maaliin asti. Loppumatkan uinnit kulkivat reippasti kunnon myötäaallokossa. Jaksoimme myös juoksuissa hyvin ylläpitää vauhtia. Parilajissa parityöskentelyn jälki näkyy. Kahden vuoden yhteispelimme oli selvästi hionut turhat sekunnit pois. Vaihdot onnistuivat kumpaankin suuntaan joutuisasti ja henki oli hyvä vaikka vauhdilla painettiinkin. Maalissa saimme tuulettaa kolmatta (itselleni jo neljättä) Saimaa Swimrun -voittoa! Positiivinen kierre näyttää jatkuvan edelleen.
 

Palkintojenjako. Kuva: Matias Hilden

Aivan huippuhienonnäköinen palkinto heti ensi vilkaisulla!
ÖtillÖ olisi ollut viikon päästä maanantaina. Kerroin jo aiemmassa päivityksessä, että sen tilalle olen suunnitellut korvaavan haasteen. Uinti kulki tänään hyvin ja niin pitikin. Ensi viikon maanantai-iltana lähdemme kylmäsietäjä E. Mäkisen kanssa osoittamaan, että Kuopio on niemi. Uitavana on 21 kilometrin matka kaupungin ympäri! Laitamme uimaripoijujen sisään lamput niin, että yöaikaan liikkuvat veneet varmasti väistävät. Haastetta voit seurata joko ihan paikan päällä tai livenä gps-linkin kautta jos vain suinkin saan yhteyden toimimaan. Aiemmin pisin avovesilenkkini on 8km. Lähdemme kuitenkin rennoin rantein runnomaan joten eiköhän se taivu. Ja jos siitä vielä palautuu, niin sitten on lyönti kova. Tästähän se swimrun-kausi vasta alkaa, kun avovesikausi päättyy.


tiistai 4. elokuuta 2020

Escape from comfort zone
 
Elokuun ensimmäinen pyhä ja tykin jysäys, kello 10.00. Pako Svartholman linnakesaarelta kohti Strömforsin kylää oli alkanut. Reitti kaarsi suoraan laiturille, mistä lähti noin kilometrin mittainen uinti kohti mannerta. Alku oli perinteistä paikkojen hakemista, kumminkin tahti ja mieli maltillisena. Edellisen peräaallossa matka sujui melko kevyesti. Puolessa välin kärki taittoi aavistuksen oikealle kiertääkseen rikkonaisen karikon. Olin jo ennen kisaa katsonut veneestä suoran linjan, jossa kivien välistä paistoi maaliviiri. Tuon saman näin edelleen, vaikka lasit vähän huursivatkin. Jatkoin taittamatta omaa linjaani, eikä se hullummalta tuntunut. Matalikon kohdalla piti ottaa pari kävelyaskelta minkä jälkeen oli edelleen samalla linjalla. Matka taittui, mutta niin taittui pääletkallakin. Kierto karikon ulkokautta ei ollut niin pitkä kuin olin tilanteessa lukenut, vaan kärkikuusikko ehti vaihtoon noin minuutin ennen minua.


Startissa vielä hymyilytti

Juoksukisa alkoi kohdallani armottomasti. Ei ollut varaa lähteä tunnustellen, sillä hyvä peesi seuraavaan uintiin oli ainoa fiksu vaihtoehto. Juoksin käytännössä suurinta järjellistä vauhtia koko osuuden, jotta sain Kuopion Kumiletkut (Teemun ja Heidin) kiinni. Edes pukua saati hattua en ehtinyt riisumaan. Pulahdin kolmantena pyöränä — sääret umpitulessa viileään meriveteen. Seuraavat viisi kilometriä sisälsivät 3000m uintia. Kertaakaan ennen kisaa en ollut voinut kuvitella tarvitsevani näitä uinteja kuten nyt.
 
Ensimmäinen pitkistä uinneista päättyi luonnontilaiselle saarelle. Lähdin uintipeesailun jälkeen etunenään suunnistamaan. Reitti olikin vielä muutaman asteen tavallista metsäjuoksua vaativampi. Hetken tunnustelin kilpakumppaneiden vauhtia, kunnes tajusin että menettäisin enemmän odottelemalla heitä kuin uimalla yksin. Kärkipari Mäkelät oli jo ulottumattomissa ottaen huomioon, etten yksin kykenisi ottamaan heitä kiinni minuuttiakaan. Saaren kulkuisuus oli paikoin surkeaa, mutta olin silti mukavuusalueeni huipulla. Pystyin parantamaan asemaani tasaisella vauhdinpidolla ilman ylimääräistä puristusta.
 
Sen siliän tien päässä odotti taas noin kilsan uintipätkä. Lähdin uimaan tasaisen tappavaa vauhtia kohti vastarantaa ja merkkipoijua. Sain pidettyä hyvää linjaa ja väistettyä ympäröivät kivet, joskin ahvenvitaa oli aika-ajoin kainalot täynnä. Rantaan tullessa olin vakaasti omillani. Molempiin suuntiin oli eroa minuutti-pari. Vasta nyt tarjoutui ensimmäistä kertaa tsäänssit avata vähän pukua ja vetää energiaa, vaikka kisaa oli  takana jo yli tunti. Otin napsun pois ekan juoksun tehosta, jotta tunnelin pää näyttäisi valoisammalta. Mistään rentoudesta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä takaa-ajajani eivät antaneet varaa löysäilyyn.

Vaihdot eivät oikeuttaneet kävelykorttiin

Sama meno jatkui parin seuraavan osuuden ajan. Parhaimmillaan olin noin minuutin päässä Solvallan susia, mutta sitten ero taas kasvoi. Juoksupätkillä en nähnyt takaa-ajajiani, mutta uinneissa sain mättää täysillä ja siitä huolimatta pelätä olevani kimpassa rannassa. Uinneissa oli kuitenkin ihan hyvä jo irrotella melkein kaikki mitä lähti ennen pitkää 12 kilometrin juoksuosuutta. Sen jälkeen olisi enää tiedossa kolme kisan lyhintä uintia.

 
Sain pitkään juoksuun hyvät lähtöasetelmat. Peloistani huolimatta ehdin matkaan ennen Kumiletkuja. Se oli tilastomatematiikka huomioiden vähintä mitä saattoi vaatia. Vastakkain oli asettumassa meikäläisen 4 min / km (teoreettinen) maksimitallustelu ja Toivasen 1.12 puolimaravauhti, mitä ei tiellä juurikaan hiljentänyt kevyt ja kovakuntoinen aisapari. Tilastoja oli kuitenkin turha murehtia, sillä niille ei voinut enää mitään. Keskityin tehokkaaseen vauhdinpitoon ja se tuntuikin toimivan hyvin ensimmäiset viisi kilometriä. Lähestyttäessä juoksun puoliväliä alkoi askel painaa. Normaalisti pystyn tasaisella alustalla askeltuntuman perusteella arvioimaan vauhtini max 5-10s / km heitolla. Nyt juoksu alkoi tuntua irralliselta siten, että sain hyvän askeltuntuman pidettyä enää harvakseltaan. Fiilis oli jotain flow’n ja heikotuksen välimaastosta. Meno tuntui yhtä aikaa tehokkaalta ja tehottomalta, enkä kyennyt lainkaan arvioimaan vauhtia. Juoksin vain tasaisesti sen minkä pääsin.
 
Lämpökin alkoi tuntua kehossa, kun kuumeisesti odotin 8 kilometrin kylttiä. Hieman sitä ennen ohitti Kuopion pikajuna minut nopeasti ja itsevarmasti. Siihen kyytiin ei ollut mitään jakoa, etenkin kun juoksuosuuksilla peesihyöty on olematon. Koin kuitenkin vahvistumisen tunteen nähdessäni, etten jäänyt kelkasta kuin pienen pätkän kerrallaan. Pitkä juoksu päättyi lyhkäiseen polkutaipaleeseen. Rannan huoltopisteellä kuulin olevani toisena. ”Enkä ole vaan kolmantena”, tokaisin, mutta heti sen jälkeen näin ketunlenkin tehneiden karkureiden juoksevan perässäni laiturille. Voimakas kiitollisuuden DejaVu iski, kun hyppäsin sekaparin perässä veteen.
 
Suhteellisen vilpoinen jokivesi elvytti tehokkaasti juoksuväsymystä. Lopulta perässä uiminen alkoi jo paleltaa. Siltä varalta, että nuo vilunväristykset johtuivat nestehukasta, otin muutaman kulauksen harmaata. Uskoin, että vatsa kyllä kestäisi sen näin loppumatkasta. Vilu ei hellittänyt, joten keräsin voimanrippeeni ja siirryin vetämään letkaa viimeiset kaksisataa metriä. Lyhykäisen juoksun jälkeen hypättiin taas jokeen. Hetken kuljin etunenässä, mutta vetoni alkoivat olla niin väkinäisiä että tyydyin ketun rooliin.


Tunnustellen ylös uinnista kohti ratkaisevaa polkuosuutta

Vikaan pidempään juoksuun lähdettäessä vetäisin naamariini viimeisen energiashottini. Yhteensä olin nauttinut 4x100ml maltosohjoa aka reilut 200g hiilaria + pari grammaa suolaa. Näiden voimalla lähdin puskemaan kärkeen kohdassa, jossa kärrypolku muuttui kallioksi. Jo ylämäessä sain revittyä Kumiletkuihin pienen pesäeron, mutta varsinainen iskun paikkani oli polku alas kalliolta. Tuossa helpossa kivikkorinteessä pystyin ylläpitämään käytännössä samaa vauhtia kuin tasaisella tiellä. Olin myös selvästi elpynyt viimeisissä uinneissa, sillä kova vauhti ei tuntunut lainkaan aiempaa pahemmalta tasaiseksi kääntyvällä polulla. Mutkitteleva luontopolku vei joen rantaan, josta piti vielä ottaa pari vetoa vastarannalle.
 
Joesta noustiin ylös rehevässä alligaattorikaislikossa. Mielikuvitus hävisi hetkeksi pois, kunnes näin vihreän ruohon päälle käpertyneen käärmeen. Onneksi se ei ollut anakonda vaan rantakäärme, joka luikerteli piiloon veden alle. Kiipesin joka tapauksessa ripeästi kuivalle maalle ja säntäsin kohti kilpailukeskusta. Saavuin maaliin vajaat 5 minuuttia voittajien jälkeen ja noin minuutin ennen mixed-voittajia. Ekan uinnin töppäilyni muutti kisan kulkua, mutta lopputuloksiin se tuskin vaikutti. Mäkelän poikien vauhtiin riittää minulla vielä tekemistä.
 

Tulokset

Kisa meni kohdallani oikein hyvin! Tavoitteeni itseni ulosmittaamisesta täyttyi hyvin ja myös vauhdinjaollisesti erittäin tasapainoinen kisa. Myös koko tähänastista kautta ajatellen olen varsin tyytyväinen. Pitkien matkojen kilpailuvauhtini on juoksussa kehittynyt 15-20 s / km ja tv-kova lättäriuinti alkaa rutinoitumaan. Nyt Strömforsissa pystyin ylläpitämään kutakuinkin samaa vauhtia kuin kuukausi sitten Pikonlinnassa puolta lyhemmällä matkalla. Kovasti toivoisin kilpailevani vielä syksyllä Solvallassa tai Ålandissa nähdäkseni, jaksanko ylläpitää tätä vauhtia vielä yhden stepin pidempää. Todella valitettavasti joudun kertomaan, että yhteinen satsauksemme swimruniin Saaran kanssa päättyy. Elämä on valintoja ja kaikkeen ei riitä rahkeet kellään. Iso kiitos Saaralle yhteisistä kilpailuelämyksistä ja kaikkea hyvää tuleviin koitoksiin elämässä! Kolmen viikon päästä Puumalassa starttaamme vielä yhdessä. ”Sinne se päättyy mistä se alkoikin”, Saara totesi.


Kiitokset hienoista kuvista Sebastian Dannberg!

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Heinäkuun kuulumisia


Tietyllä tapaa tänään on kuukauden ensimmäinen päivä. Ensimmäinen päivä kun ehdin pysähtyä kirjoittamaan mitä viime aikoina on tapahtunut. Normaalisti heinäkuu on mennyt milloin missäkin reissatessa, mutta tänä vuonna on kaikki touhu tullut minua vastaan kivasti. Tällaisena uusien paikkojen ja maisemien kalastajana on ollut hienoa nähdä, kuinka lähempää kuin kuvitteleekaan voi ammentaa esiin mitä uusimpia iloja ja elämyksiä. Aloitetaan vetämällä yhteen nyt jo kolmen viikon takainen menestystarina: Kuopio Swimrun 2020. 


Oikeastaan tarina lähtee liikkeelle jo kesäkuun viimeisestä päivästä. Huikea, helteinen PSR-viikonloppu oli kääntynyt alkuviikon viileiksi sateiksi. Samaa tahtia ropisi ilmoittautumisia Kuopion swimrun-kisaan. Oma tavoitteeni 50 osallistujasta oli jo lyöty rajusti. Näpyttelin kotisohvalta vahvistuksia ilmoittautujille. Sillä sekunnilla kun 70. osallistuminen kilahti sähköpostiin, katkesivat kämpästä sähköt. Olen kaikkea muuta kuin taikauskoinen, mutta tuo myrskyvaroitus osui tarpeeksi lähelle nostattaakseen ihoni kananlihalle. The Show Must Go On.


Eräs iltatreeni kisamaastossa

Seuraavat kaksi viikkoa menivätkin sitten kilpailua rakentaessa. Sitä enemmän, mitä lähemmäs tultiin. Omasta kisakunnosta ei tarvinnut huolestua, kun päivittäin tuli liikuttua yhteensä enemmän kuin normaalisti. Haaste oli palautua, nukkua ja syödä riittävän hyvin. Luultavasti ikä oli tässä asiassa eduksi, koska en sairastunut saati palanut muuten loppuun suuresta työmäärästä huolimatta. Olen kyllä aiemminkin huomannut, että tärkeimpiin kisoihin valmistautuessa pysyn usein hyvin terveenä. Ikään kuin koko kroppa pelaa samaan pussiin toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Pöpö iskee sitten, kun ei oikeasti ole selkeää tavoitetta lähiviikoille.


Kuntosarjan lähtö 

11.7. lauantai oli H-hetki. Kaikkiaan 76 kilpailijaa selätti Kuopion polkujen ja järvien asettamat haasteet. Viime hetken peruutuksia ei tullut ainuttakaan ja kaikki lähtijät selvisivät hymyssä suin ja pahemmitta kivuitta maaliin. Erityisesti tämän huomioiden kilpailu onnnistui osaltamme loistavasti ja myös palautteen perusteella saimme kaikki olla tyytyväisiä kisaviikonloppuun! Kuopio Swimrun on lunastanut paikkansa yhtenä Suomen Must visit -kisoista.


Actionia Vuorilammella 

Kisaviikon sunnuntai oli minulle varmasti kuukauden raskain päivä. Kahden viikon patoutunut väsymys iski kerralla päälle ja purkutyöt oli kuitenkin saatettava loppuun ennen muuttoa Kainuuseen. Aivan älyttömän iso kiitos Kangasalan kisjärjestäjä Simo Hillolle varusteiden lainasta Kuopioon. Seuraava askel on kai laajentaa henkilökohtaista reviiriä. Opiskelijayksiö kun ei meinaa enää riittää edes käsittelemään (saati varastoimaan) tarvittavaa kalustoa. No onneksi tämä on ihmeyksiö.
 
Maanantaina siis jatkuivat taas kesätyöt Sotkamon apteekissa. Tosin ”työ” lainausmerkeissä sikäli, että paluu turvalliseen arkeen tuntui pikemmin lomalta. Sermiseinien välissä ei tarvinnut hoitaa enempää kuin oma tonttinsa eikä ongelmia ratkaista yksin. Töistä kotiin nukkumaan ja aamulla takaisin. Jotenkin on varmistettava se, että pääsee elokuustakin eteenpäin tojotalla kisoihin.
 
Keskiviikkona koin jälleen olevani täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Pitkälenkki tuntuikin kulkevan jopa odotettua paremmin, joten lähtökohdat uuteen treenijaksoon näyttivät hyviltä. Strömforsiin oli aikaa vajaa kolme viikkoa. Nyt olisi siis aikaa tehdä jotain sikamaista, sitten kevyttä ja loppuun vielä vähän valmistavaa. Tiesin tarkalleen mitä sikamaista tehdä. Kaivoin mieleni sopukoista esiin alkujaan vuonna 2016 syntyneet suunnitelmat ja soitin isälleni.


Kajaani-Sotkamo Swimrun 45km, josta 8,3km uintia.

Perjantai-iltana töiden jälkeen lähdimme matkaan Kajaanin keskustasta, Kaukaveden rannasta. Valitsimme iltaswimrunin aikataulusyistä, mutta se osoittautui myös kelin suhteen parhaaksi ajankohdaksi. Uintimatka oli helpompi ja turvallisempi taittaa puku päällä ja päiväsaikaan märkkäri olisi ollut auttamatta liian kuuma. Reittimme kulki pääosin pieniä hiekkateitä pitkin. Jonkin verran matkaan mahtui myös polkuja sekä yksi kallio-osuus. Juoksuosuudet olivat pääasiassa melko tasaisia samoin uinnit Nuasjärvessä lukuunottamatta Tenetinvirran ”loppunousua”. Uintiosuuksia oli yhteensä 12, pituudeltaan 200-1700m. Juoksut olivat enintään 5 kilometrin mittaisia.
 

Valmiina lähtöön Kajaanissa

Alkupuoliskon saimme nauttia laskevan auringon lämmöstä. Etenkin uintiosuudet olivat maisemiltaan upeita. Karankalahti näytti keskeltä käsin huikean isolta selältä ja Nuasjärven yliuinnin kohdalla lännestä paistava aurinko valaisi idässä häämöttävän Vuokatin vaarajonon. Määränpää piirtyi kaukaisena pisteenä taivaanrantaan. Eipä tarvinnut huolestua siitä, että matka loppuisi kesken. Hyvästä säästä huolimatta veneitä oli liikkeellä vähän. Yhden kalastajan ohi uimme, jolloin iskä oli ajatellut kysäistä, oliko hänellä mikään hätänä.

 
Loppupuoliskolle olimme värkänneet kaksi huoltopistettä, mitkä tulivat kyllä hyvin tarpeeseen. Vaikka etenimme suhteellisen kevyttä vauhtia, oli tankkauksella silti huomattava positiivinen vaikutus. ”Pelkillä rasvoilla” olisi voinut tulla auringon laskettua kylmää kyytiä. Voimasuhteet vaihtelivat. Teknisellä kallio-osuudella taivaankajo riitti vain vaivoin seniorisilmille. Loppumatkasta minulla puolestaan alkoivat vatsavaivat, kun tankkaus ei ollut ollut aivan ÖtillÖ-veroista. Toisaalta tauotkaan eivät samalla lailla painaneet kellossa. UV-suojatut linssini alkoivat olla vitsi, kun elettiin yön pimeimpiä minuutteja. Hyvin kuitenkin näki vielä edetä, jopa pienillä metsäpätkillä, kun meni varovasti. Hyvin olimme myös voimamme jakaneet kun kilometrin lohinousu Tenetinvirrassa sujui suuremmitta mutkitta, mitä nyt iskän märkäpuku aukesi juuri kovimmassa virtapaikassa. Lyhyellä lenkillä tuo virta vaati vain astetta kovempaa uintivauhtia. Nyt kun takana oli jo 7 kilometriä uintia, se oli juuri sopiva haaste mittaamaan, miten kroppa vielä oli hereillä. Klo 1.49 olimme perillä kotona. Uunissa odottaneet makkaraperunat menivät hyvin alas, mikä kertoi että treenin teho oli ollut tarpeeksi kevyt.

 

Viimeiset pari viikkoa ovat sitten olleet työn ohessa treenaamista. Määrän puolesta apteekkityö asettaa haasteita, mutta onneksi minulla on määräpuolella vähiten puutteita. Osittain on hyväkin, kuinka työkiireet pakottavat rytmittämään harjoittelua: lepopäiviä on useammin, jolloin treenipäivät voivat olla raskaampia ja treenit paremmin palautuneena tehtyjä. Ainakin tällä hetkellä kunto on hyvä ja odotukset sunnuntaille sen mukaiset. Muita tavoitteita ei Strömforsiin ole kuin jättää radalle se kaikki mitä jätettävissä on. Saaralta jää tuo kisa valitettavasti väliin sairastelun vuoksi.
 
Viime viikolla tuli tieto ÖtillÖ:n peruuntumisesta. Harmi juttu, mutta toisaalta siirtää vastuuni pois siitä, että minä olisin se terveydenhuollon ammattilainen, joka tuo koronan takaisin Suomeen. Pitkään en uutista murehtinut, vaan otin suunnitelmat käyttöön ÖtillÖ:n korvaavasta haasteesta. Mikä se on, saatte kuulla myöhemmin. Nyt keskitytään pakoon Svartholmasta!

 



maanantai 29. kesäkuuta 2020

Pikonlinna Swimrun 2020 -kisaraportti



Piiiip – ja matkaan! Kiihdytin heti sen minkä hitailla soluillani pääsin, kunnes pian löysin sopivan kisatahdin. Alkumatkan lenkki Pikonlinnan sairaalan ympäristössä oli helppokulkuista ja tasaista mäntykangasta. Juoksin maltillista vauhtia, mutta muutkaan lähtöryhmässäni eivät hötkyilleet. Suunnistaja Vili Mustonen kulki kevyesti kiinni kannassani, kun taas himoitsemani uintipeesi oli jäänyt taaemmaksi jonossa. Kisapaikalla ryhmät tekivät lähtöään minuutin välein. Tunnelma oli keskittyneen hiljainen, kun juoksimme lähtöpaikan ohi kohti ensimmäistä uintia.


Suunnistajat kärkiletkassa (kuva: Mari Hillo)

Alamäki rantaan oli jyrkkä ja mutkainen. Vilin askel perässäni kuulosti niin varmalta, että koin ensi kertaa swimrun kisassa oloni uhatuksi jyrkässä alamäessä. Yhdellä horjahduksella selvisin rantaan ja lähdin uimaan heti tasaisen tappavaa vauhtia. Fiilis alkukiihdytyksen jälkeen oli tavallista parempi. Aiemmissa kisoissa olin usein mennyt ekoista sadoista uintimetreistä aika ikävästi jumihapoille, mikä oli helpottanut vasta reilusti myöhemmin kisassa. Vaikka olin ennen kisaa uinut vain noin 5 minuutin verkan, oli se varmasti ollut huomattavasti tyhjää parempi. Lisäksi pienemmän lättärikoon oli tarkoitus jakaa rasitusta tasaisemmin koko kisan ajalle.


Ensimmäinen uinti sujui hyvin ja rantauduin Santasaareen juuri samaan aikaan Blomqvistin Jannen kanssa. Otin urheilujuoman naamariin ja säntäsin suoraan kiertämään saarta ympäri. Kaista oli vapaa, mutta maltoin kuitenkin juosta ensimmäisen kierroksen hötkyilemättä. Kisa oli vasta alussa, joten oli hyvä sauma etsiä parhaita ajolinjoja myöhempiä kierroksia varten. Olin kyllä käynyt jo edellisenä päivänä tsekkaamassa radan, mutta kisavauhdissa se oli hiukan haastavampi. Maisemien sijaan oli nyt katsottava eteensä. Polkupohjan vaihtelevuus teki juoksusta mielekästä ja haastoi vauhdin ylläpitoa. Aurinko paistoi yhdessä kohdin niin, että reittiä merkinnyt huomionauha heijasti täydellisenä keltapunaisen värinsä kuusten välissä kulkeneelle neulaspolulle.


Toisen kierroksen varrelta lähdettiin uimaan kohti varsinaista Pikonlinnaa. Uinti oli suuntaansa 500 metriä, mutta koska juoksu Pikonlinna-saaressa oli hyvin lyhyt, oli parempi jakaa voimat kuin 1000 metrin uintiin. Lähdin rauhassa liikkeelle ja tunsinkin, etteivät vedot vieneet eteenpäin raketin lailla. Päässä alkoi soimaan Kirppu ja härkä, kun kuumottelin tulisiko Blomqvist vielä ohitseni näissä uinneissa. Pää hiukan pehmentyneenä näin äkkiä jonkin ison headintriplanpunaisen viistävän vasemmalta puolelta rinnalleni. Huh, se olikin vain turvakajakki.


Saavuin yksin rantaan. Pikonlinnassa juostiin noin sadan metrin pätkä rantapolkua pitkin. Paluumatkalla otin huoltopisteeltä kourallisen kettukarkkeja. Availin kääreitä toisensa perään kävellessäni rantakalliolle. Kouran pohjalta tuntui aina löytyvän vielä yksi. Rannassa tuli tänka på. Ei roskista, pelkkää villiä luontoa. Parin sekunnin mietinnön jälkeen sujautin ketut housuihin ja läksin uimaan. Kuljin tismalleen edellispäivänä suunnittelemaani reittiä kiertäen eteen jääneen karikon vasemalta puolelta poijuryppään kautta. Suunnan pitämisen lisäksi oli välillä katsottava, ettei törmää vastaan päin uiviin menomatkalaisiin. Yllättävän moni haki vasemmanpuoleista linjaa uidessaan Pikonlinnaan.


Swimrunner kantaa roskansa pois luonnosta

Seuraava kierros Santasaaressa oli taas hyvin vähäliikenteinen. Aloin kiristää vauhtia, sillä viimeisessä uinnissa palautuisi vielä hyvin loppulenkkiä varten. Tahtini polulla vaihteli 4.00-4.45 välillä. Etenkin eteläosassa saarta pystyi kellottamaan nopeita kilometrejä. Viimeisellä 2/3 kierroksella väkeä oli taas enemmän, muttei kuitenkaan niin että siitä olisi tarvinnut vetää herneitä nenään. Itsekään en kuullut kuin positiivisia kannustuksia kanssakilpailijoilta. Hyvin mahduimme kaikki sinne!


Vauhdinpidosta huolimatta kello kiiti niin, että aloin luopua toivosta alittaa 1.20 tavoitetta. En kuitenkaan antanut sen häiritä, sillä olin hyvässä vedossa. Olin juonut kaksi mukia urheilujuomaa edellisellä kierroksella, joten säntäsin Santasaaren eteläpäästä suoraan veteen ja kohti manteretta. Uudenkirkkaat lasit oli joka kerta pystynyt laittamaan päähän jo juostessa, mikä kiritti vaihtoa entisestään. Yritin uida täyttä vauhtia, mutta jaksaminen ei ollut enää samaa kuin alussa. Sain kuitenkin aina hetkittäin kiristettyä ruuvia ja yleisestikin tekniikan pysymään kasassa, mikä esti vauhdin hiipumisen. Maalle päästyäni kisakello näytti noin 1h 13min. En muistanut loppulenkin tarkkaa mittaa, joten peli oli auki.


Mitäköhän se kello kertoo? (kuva: Mari Hillo)

Reitin viimeinen (ja ainoa) nousu kisapaikalle oli kuljettava reippaasti, mutta varovasti. Sen jälkeen oli nimittäin vielä juostavana toista kilometriä tasaista baanaa. Rantapenkan jälkeinen loiva alamäki maalin ohitse antoi hyvät vauhdit viimeiseen puristukseen. En välittänyt enää kellosta tai tahdista, vaan hain sopivanlaista tuntumaa juoksuun. Lisäsin tasaisesti vauhtiani ja noin puoli kilometriä ennen maalia katsoin kellostani, että aikaa tavoitteeseen oli vielä. Jatkoin vauhdin kiristämistä ja hiljalleen aloin olla varma että kello tykkää. Maaliin, ison sairaalarakennuksen taakse oli matkaa, mutta sain vielä yhden vaihteen lisää.


Viimeinen 5 min tasaisen nousevasti 4.20 → 3.00

Ylitin maalilinjan ajassa 1.19.32. Vauhdinjako onnistui erittäin hyvin. En hyytynyt kertaakaan, mutta sain itsestäni irti enemmän kuin tavallisesti. Sen huomasin myös reisissäni järvenrannasta palkintojenjakoon kiirehtiessäni. Kisaa edeltänyt tankkaus oli niin ikään sopiva, vaikka myös kettukarkit saattoivat olla yksi avain uuteen reittiennätykseen. Olipa kyllä kaikkinensa hyvä päivä! Oma suoritukseni, serkkuni Vilman swimrun-debyytti, kaikki 132 suoritusta! Niin paljon enemmän urheilu antaa silloin kun sen voi jakaa yhdessä!


Kuopion osasto Kangasalla (kuva: Jouni Valkeeniemi)

Kiitos Simo Hillo & Co. hienosta tapahtumasta ja työstäsi lajin eteen!



keskiviikko 24. kesäkuuta 2020


PSR Etkot 


Lupasin kirjoittaa tänne myös uintiharjoittelustani, joten alkuun uintijohdatus tähän päivään. Olen tuskin ainoa, joka jätti jäähyväiset kevään hallikaudelle maanantaina 16.3. Kesäksi oli siis päästävä kuntoon muin keinoin. Kainuun hiihtokevät oli tänä vuonna yksi parhaista, mikä mahdollisti uintilihasten treenauksen pitkälle toukokuuhun. Tasurin ja kuokan lykkiminen on minulla aina ollut osa uintiharjoittelua, mutta jälleen kesäkuussa sai huomata, ettei se kaikkea korvaa. 

Ensimmäiset lyhyet swimrun-uinnit sujuivat ongelmitta etenkin kun meni ilman lättäreitä. Ajattelin, että mikäs tässä, toimii samoin kuin juoksussa: herkkyys esiin lyhyellä tehojaksolla ennen Pikonlinnaa. No, juoksussa kestävyyspohjani riittävät moiseen, mutta uinnissa sai nopeasti maistaa katkeraa kalkkia. Ensimmäinen Saaran kanssa perusväännöllä vedetty swimrun 9.6. oli kaikkea muuta kuin kulkua. Emme edes uineet kovasti, mutta 1,5 kilometrin (siis 7x200m) jälkeen oli jo kädet kuin pitkän kisan loppu-uinneissa. Se siitä suunnitelmasta.

Pikonlinnaan oli aikaa 2,5 viikkoa, joten vielä oli mahdollisuus uida määrää. Oli pakko saada 2 kilometriä tuntumaan ensin helpolta perusvauhdissa ennen kuin voisi kuvitella kilpailevansa sitä matkaa. Lähdin maltilla pidentämään uintilenkkejä ja sään suosiessa oli helppo houkutella itsensä järveen vaikka päivittäin. Viime viikon kruunasi 7km pitkä lenkki kirkkaan Melkutin-järven ympäri. Oli hienoa uida kerrankin matalassa rantavedessä, kun kaikki oksat ja kivet näki monien metrien päästä. Maisema vaihtui niin veden päällä kuin alla. Näin myös paljon kaloja, haukiakin 8 kappaletta! Niitä en muistaakseni ole ikinä aiemmin nähnyt vielä uintivauhdissa. Tällä viikolla kisavarusteissa uitu viimeistely 4 x 310m osoittaa, että 4km/h vauhtiin on Kangasalla rahkeet. Ei mikään loistelias, mutta tähän saumaan ihan hyvä fiilis etenkin uituna ilman pukua. Lauantain uinteihin on siis nyt budjetoituna yhteensä puoli tuntia.

Iso-Melkutin


Yleisesti ottaen nostan kesäkuun harjoittelusta esiin kolme asiaa: systemaattinen uintiharjoittelu, hyvin ajoitetut juoksutehot sekä swimrun-harjoituskilpailu Nuuksiossa. Tyypillisen nollan sijaan olen nyt kuukauden ajan juossut Anak-MK-tehoja noin 2 kertaa viikossa ja malttanut pitää yksittäisten treenien keston riittävän lyhyenä. Vastapainoksi PK-harjoittelu on ollut astetta normalia rauhallisempaa. Näin olen jaksanut tehdä lähes kaikki treenit palautuneena eikä jalkavammoja ole tullut lainkaan. Tänään tehty 3x2km viimeistely osoittaa, että vanha kisakunto on ainakin osittain kaivettu takaisin esiin koneen pohjalta.

Valmiina valloittamaan Vaakkoi (Kuva: Thomas Schreven)


Kesäkuun lajiharjoittelu on ollut vuoroin omaan tahtiin tai Saaran kanssa lenkkeilyä, vuoroin matalatehoista höntsää kurssilaisten mukana. Varsinaiset swimrun-tehot ovat jääneet vähiin heiveröisen uintipohjan vuoksi, mutta toissa viikonloppuna sain oivan mahdollisuuden testata kisavauhtia SRF-viikkokisassa Nuuksion Vaakkoissa. 0,7 kertainen matka oli juuri sopiva esikisa Pikonlinnaa varten. Osallistuminen vaati hiukan joustavuutta viikonlopun aikatauluun, mutta oli täysin sen arvoista! Lämpimään päivään aamuswimrun sopi mainiosti ja maalissa oli kiva nähdä tuttuja lajikavereita valmiina matkaan. Kiitos Thomas ja Jasmina arvokkaasta työstä!

Nopein tyyli rantavedessä on tuoda jalkaterä sivulta eteen (Kuva: Thomas Schreven)


Huomenna on Kuopio Swimrun -kurssin päätöskerta ja sääkartta ennustaa meille 30 asteen lämpöjä vielä alkuillan tunneillekin, huh huh! Perjantaina suuntaan nokan kohti Pirkanmaata ja käyn tsekkaamassa Santasaaren polut. Sen jälkeen voi arvioida, onko sub 1.20 to do or not to do. Sain muuten serkku-tytönkin houkuteltua Kangasalle ja vanhemmat menevät viikonlopuksi Puruvedelle. Kuopio Swimrun todellakin haluaa viedä lajia eteenpäin esimerkin voimalla!

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Koneeseen kadonnut

Se on nyt niin, että kesä on täällä! Ja sitä myöten swimrun. Jippii! Puolitoista viikkoa sitten jäiden lähdettyä Sotkamosta kävin ensimmäisen lajitreenin ja nyt alkaa Kuopiossa pärjätä treeneissä jo lyhyellä puvulla. Hallien oltua kiinni koko kevään on uintivire kuitenkin vielä sen verran vaiheessa, että kerron siitä myöhemmin ja keskityn tässä päivityksessä juoksupuoleen. Ensin kuitenkin pieni nosto Kuopio Swimrunista!


Kisareitin maisemaa ja paidan teksti sen mukainen


Kuopio Swimrunin osallistujamäärissä mennään taasen yli edellisvuoden tahdin ja yli 50 osallistujan tavoite vaikuttaa hyvinkin realistiselta! Erityisen ilahduttavaa on huomattavasti kasvanut osallistujamäärä pitkällä radalla. Pitkä rata tarjoaa seudun kaikki swimrun-elementit mäkisistä pikkupoluista latupohjiin ja järven puolella pienistä kalliosaarista pidempiin vesistönylityksiin. Lyhyt rata puolestaan kulkee käytännössä täysin Neulamäen suojelualueen kuusikko- ja kalliopoluilla, joilta aukenevat huikeat näkymät ympäröiville salomaille ja Kallaveden selille. Maaston haastavuudesta johtuen keskimääräiset suoritusajat tulevat olemaan lyhyellä radalla 2-3 tuntia ja pitkällä 4-6 tuntia, joten nimellisesti voitaisiin puhua myös endurance- ja ultra-matkoista. SRF-sivun 2020 kisaesittelyvideon tittelit ”Sprint” ja ”Super Sprint” tulee siis muistaa ottaa jo Thomaksenkin omaksumalla kieron savolaisella huumorilla.



Kuopio Swimrun on kerännyt vuosittain osallistujia ympäri Suomen, mutta paikallisten harrastajien määrä on vielä sormin laskettavissa. Tämän eteen halusimme Saaran kanssa tehdä jotain ja niin käynnistyi tällä viikolla paikallinen matalan kynnyksen Swimrun-kurssi. Kuopion alueen treenimastot eivät rajoitu Neulamäen kisamaastoon vaan metsäpolut vievät järven rantoihin ympäri kaupunkia! 4 harjoituskertaa sisältävä kurssi pidetään joka viikko eri maastossa näyttääksemme kuinka hienot ja helpot olosuhteet meillä lajiin ovat! Iso osa kaupunkilaisistakin asuu paikassa, josta heti kotiovelta avautuvat mielekkäät swimrunmaastot. Mielikuvitusta tämä toki hiukan vaatii mutta ei sen enempää!


Kuopio Swimrun kurssi 06 / 2020. Kuva: Henry Grönholm


Mutta nyt sitten kesän omiin swimrun-kuvioihini. Tällä hetkellähän ainoa varma on se että mikään ei ole varmaa. Sillä ajatuksella kuitenkin mennään että 31.8. taistellaan Saaran kanssa Team Biokia kymppijoukkoon ÖtillÖssä. Tuo länsinaapuri on kuitenkin sellainen kysymysmerkki että on hyvä rakentaa muita välitavoitteita Suomen kisoista, kun meillä tilanne näyttäisi nyt parantunevan. Kop kop. Puumalan kausikortti on edelleen voimassa ja Strömfors elokuun alussa tulee olemaan mittari pidemmän matkan kunnosta. En kuitenkaan halunnut puurouttaa määrä-vk-harjoitteluani vielä alkukesästä vaan päätin noin viikko sitten ottaa kesäkuussa koneesta irti enempi tehoja ja ilmoittautua Pikonlinna Swimruniin.



Vapun juoksuvaellus, kuten arvata saattoi, pisti kropan sen verran niittiin että toukokuun alkupuolisko meni siitä elpyessä. Olen kuitenkin nyt erittäin iloinen, että maltoin silloin olla juoksematta ne kaksi viikkoa ja parannella tulehtuneen nilkan kunnolla terveeksi. Loppukuussa aloittelin taas juoksua ja sain tehtyä muutaman pitkän pyörälenkin, jotka normiohjelmassa olisivat olleet liikaa. Vaihtelu virkistää. Nyt olen treenannut juoksua reilun viikon taas normaalimäärin kuitenkin vaihteeksi sillä ajatuksella että jättäisin perinteiset AERK-keräilyt vähemmälle ja keskittyisin tehoihin sekä kevyisiin pk-lenkkeihin.



Tänään tein testimielessä ja ajatuksen kanssa ensimmäiset pidemmät vedot. Tavoiteena oli juosta noin 15km:n kisavauhdilla 2 x 4km varsin tasaisella rantaraitilla. Ennakko-oletus tavoitevauhdista oli jotain 4 min/km, mutta päätin olla katsomatta kellosta ja juosta vain tasaisesti ANA-kynnystä hipovalla fiiliksellä. Ekan vedon alku lähti reippaantuntuisesti, mutta vauhti tasottui nopeasti. Sain pidettyä menon tasaisena ja kellotus 15.58.5. Toisessa vedossa oli hiukan enemmän vastatuulta ja alkukirmaus reilusti maltillisempi, joten jouduin keskittymään vauhdinpitoon. Myös matka alkoi painaa, mutta tavoite oli edelleen ylläpitää samaa vauhtia ja kuitenkin estää happoja nousemasta liikaa. Kellotus 16.00.5. Haarukkaan meni.



Testi kertoi kaiken oleellisen. Tunsin oman koneeni rajat. Tätä puolsi myös hyvä tasapaino menneiden viikkojen treenikuormituksessa. Vauhti oli kuitenkin kadonneena jossain syvemmällä. Fiilis oli juostessa ok (tai siis niin ok kuin tuollaisessa yleensä), mutta vauhdin kiristäminen olisi ajanut seinään hyvin nopeasti. Tyyni sää olisi voinut antaa -5s/km ja rata toisen mokoman, mutta todellisuus oli edelleen käytännössä sama. Olen nimittäin saanut kehitettyä aerobista kynnystä reilusti alle 5.00. ÖtillÖ:ssä riittää hyvin yksikin kynnys, mutta lyhyemmillä matkoilla ja yleensäkin harjoittelussa on pystyttävä välillä myös juoksemaan eikä vain hölkkäämään.
 


Pikonlinnan kisa on juoksun osalta noin tunnin mittainen, mutta enemmän kuin 1x10km VK on pystyttävä juoksemaan 4x2,5km MK. Tämän viikonlopun jatko menee palauttavan reenin merkeissä. Alkuviikon sateilla hiukan lepoa ja siitä sitten parin viikon annos tehoja. On se minulla ennenkin purrut, niin miksei nytkin. Ai niin ja sitä uintia! Sehän on sitä parasta lepoa juoksuun 😏

perjantai 8. toukokuuta 2020


Astetta rankempi vappu

Pääsiäisen päätteeksi löimme seurakaverini Arton kanssa päivämäärät lukkoon kevään suunnistuskilpailut korvaavasta haasteesta. Vapun 2020 agendaksi muodostui juoksuvaeltaa noin 150 kilometriä pitkä Karhunpolku Lieksassa. Toukokuu oli molemmilla työntäyteinen, siksi aiempi ajankohta. Kevät oli monin paikoin jo pitkällä eikä samoilla leveysasteilla ollut hiidetty koko maaliskuussa. Lisäksi Karhunpolku kulki pääosin harjuja ja alavia jokivarsia mukaillen. Pieni lumisodan riski piili silti reissusuunnitelmien edetessä.


First step


Idea Karhunpolun läpäisystä lähti alun perin tavoitteestani kokeilla kevytvarusteista ja tavallista pidempää juoksuvaellusta. Aiemmin olin tehnyt vain raskasvarusteisia kävely tai hiihtovaelluksia ja toisaalta päiväretkiä juosten. Juoksuvaellus kuulosti houkuttelevalta mahdollisuudelta yhdistää monta arvostamaani asiaa: polkujuoksu, pitkät päivämatkat eli maisemien vaihtuminen sekä monipäiväinen vaellus. Alusta alkaen oli tiedostettava, että reissun onnistuminen vaatisi aiempaa tarkempaa suunnittelua etenkin, kun meillä ei ollut mukana huoltoautoa tai -joukkoja. Suunnittelu oli minulle kuitenkin pikemmin palkinto kuin rasite. Haasteen oli tarkoitus olla riittävän vaativa opettaakseen, mutta samalla sellainen josta olisi varaa lähteä nostamaan kynnystä. Suunnittelua helpotti paljon se, että päitä oli kaksi.


Lumitilanne reitillä (tumma 50-75cm)


Maaliskuun lämpö vaihtui huhtikuun koleuteen ja erityisesti reissua edeltäneellä viikolla jäi vuorokauden keskilämpötila monin paikoin pakkasen puolelle. Alkumatka Kuhmon metsissä olisi niin ”lumivarmaa” että päädyimme aloittamaan juoksuvaelluksen suksitse. Vastaavasti loppumatka Ilomantsin suunnilla vaikutti lumiselta, mutta kahtia hiihtovälineitä emme lähteneet kuskaamaan. Suunnitelmien totaalista muuttamista esti keskimmäisen yön mökkivarauksemme Ruunaalta. Onneksi lumikartta näytti matkan varrelle myös sulia alueita. Oli kuitenkin selvää, että aamut tulisivat olemaan aikaisia, jotta mahdollinen hanki kantaisi riittävästi.


Oma matkani alkoi tiistaina hieman ennen puolta yötä kotoa Sotkamosta kohti päätepistettä, Patvinsuon kansallispuistoa. Puoli kolmen aikaan tapasimme Arton kanssa maalipaikalla ja lähdimme rakentamaan varustepisteitä. Olimme suunnitelleet matkan varrelle viisi huoltopistettä 15-40 kilometrin välein, joista kaksi oli poishaettavia vaate- / ruokakätköjä ja kolme jätekeräyspisteiden läheisyyteen sijoitettuja eväskätköjä. Juomarepuissa meillä oli kannettavana patja, makuupussi, huoltovälin evästys, vaihtovaatetta sekä muita välttämättömyyksiä. Repun kokonaispaino oli noin 8 kiloa, josta 2 kiloa juomaa / evästä. Yhden yön olimme varanneet vuokramökistä, kaksi muuta oli tarkoitus yöpyä syrjäisissä autiotuvissa, joiden olimme tarkistaneet olevan auki koronasta huolimatta. Järvien ja jokien rikkoma maasto venytti huoltoajon lähtöpaikalle neljän tunnin mittaiseksi.


Huoltomatka sujui ongelmitta, kunnes olimme Kuhmossa kääntymässä lähtöpaikalle vievälle hiekkatielle. Auraamaaton tienpinta koreili puoli metriä päätien asfaltin yläpuolella, vaikka sivutie oli kartassa näyttänytkin melko vilkkaalta. Varsinainen Karhunpolku lähti ison tien varresta, mutta olimme päättäneet aloittaa vaelluksemme Petranpolulta, Jonkerinsalon suojelualueelta sillä alueen suot ja kalliohalkeamat näyttivät upeilta jo kartoissa. Samalta seisomalta Arto navigoi tien varresta pohjoisemman levähdyspaikan, jolta lähti hiihdettävännäköinen metsätiepohja varsinaiselle lähtöpaikalle.


Ready - set - GO!

Hieman ennen aamu seitsemää pääsimme liikkeelle kohti Jonkerinsalon Hiidenporttia. Hankiainen oli loistava ja metsä sivutien ulkopuolelle lähdettäessäkin avoin ja luminen. Totesinkin, ettei se metsähiihto usein näin hienoa ole. Metsätiet loppuivat suojelualueen reunaan, josta hiihdimme suon ja mäen yli Hiidenportin suulle. Kesäretkeilyreitti kulki korkean jyrkänteen laella, mutta nyt pääsimme hiihtämään kanjonin lävitse. Jyrkät, sileät kiviseinämät nousivat pystysuorasti molemmin puolin kapeaa käytävää. Näkymä oli todella kertyneen lisälenkin arvoinen!


Jonkerinsalon Hiidenportti


Hiidenportilta jatkoimme matkaa kesäreitin suuntaisesti, hyvää hiihtouraa hakien. Avosuot toimivat parhaiten, mutta leveää suksea kantoi myös kuusi- ja mäntymetsissä. Muutamissa sulissa etelärinteissä joutui ottamaan sukset pois hetkeksi, mutta pääosin lunta riitti useita kymmeniä senttimetrejä. Matka jatkui Jongunjoen vartta lounaaseen kohti varsinaisen Karhunpolun lähtöpaikkaa. Puoliavoimessa maastossa hiihto sujui pääosin ongelmitta. Matkalla ohitimme vielä toisen Hiidenportin. Vajoama kohosi ylös Jongunjoesta, joskaan ei lainkaan yhtä jylhänä kuin edeltäjänsä.


Lieksa-Kuhmo -tien ylityksen jälkeen siirryimme Karhunpolulle, joka kulki ensimmäiset viisi kilometriä kärrypolkua mukaillen Otroskosken autiotuvalle. Vaikka uralla oli lunta nelisenkymmentä senttiä, muutaman suon kohdalla oli parin metrin pituisia, täysin sulia ja kuivia kohtia. Ikään kuin sulanut vesiallas olisi haihtunut tai virrannut pois paikalta. Otroskoskella pidimme suunnitellun saunatauon. Tuli paloi kiukaassa iloisesti, mutta runsas ilmanvaihto lattialautojen välistä piti leveän saunatilan varsin vilpoisena. Aivan vieressä virtaava joki houkutti kuitenkin uimaan. Iltamoodi iski rajusti päälle, vaikka kello oli vasta 12.


Otroskoski auringonpaisteessa


Ihon kuivuttua matka jatkui kohti Etelää Jongunjoen suuntaisesti. Luisto alkoi hiljalleen heiketä, ja polku kulkea upottavissa metsissä, joten haimme alle moottorikelkkareittiä sekä sopivia metsäteitä. Vajaan 10 kilometrin taival Aittokoskelle taittui joutuisasti. Siellä meitä odotti T1. Siispä varsinainen juoksuvarustus niskaan ja menoksi. Ensimmäiset kilometrit olivat aurattua hiekkatietä iltapäivän auringon lämmössä. Maasto oli vielä suurimmaksi osin lumen peitossa, mutta hetken pääsimme nauttimaan sulasta kankaasta tien muututtua poluksi. Päivän viimeinen kilometri kuljettiin puoliupottavassa suojelumetsässä Valamanjoen autiokämpälle. Matkaa oli kertynyt 30km suksin, 5 kilometriä jalan. Iltapuhteina olivat mökin lämmitys, vaatteiden kuivatus ja tankkaus. Unikin tuli silmään heti kun patjalle ennätti, hieman ennen ilta kahdeksaa.


Valamanjoen autiotupa


Kello soi 3am. Olo oli yhtä aikaa virkeä ja väsynyt. Ulkona vielä hämärsi, kun teimme aamutoimia. Edessä oli reissun pisin päivä, joten päätimme olla tikkana liikkeellä jotta ehtisimme ajoissa Ruunaan luksusmökkiin. Pääsimme matkaan puoli viideltä. Alkutaival oli metsäistä soidensuojelualuetta, jolla kulkeakseen hankikanto oli välttämättömyys. Edes aikainen aamu ei taannut kantavuutta puiden varjossa, vaikka avoimemmilla alueilla pystyi jopa ottamaan juoksuaskelia. Puolisulan jokirannan ja erämaisten avosoiden jälkeen vastaan tulivat armottomat mäntykankaat. Joka puolella ympärillä siinsi satoja metrejä tasaista lumen peittämää metsää, jota ei voinut kiertää mistään. Kulku-uria ei ollut. Rapea, mutta hauras hanki upotti vähän väliä polveen asti, jopa syvemmällekin. Eteneminen muistutti hiihtämistä ilman suksia. Reitin urbanisaatio odotti vain muutaman vaivaisen kilometrin päässä.


Eipä kestä


Hiukan ennen karttaan merkittyä asumusta kaksi verrattain tuoretta kelkan jälkeä liittyi levenevään kärrypolkuun. Rämpiminen vaihtui oitis kevyeksi hölkäksi, olihan ilma vielä selvästi pakkasen puolella. Eikä aikaakaan kun polku mutkitteli jo pääosin sulia harjuja pitkin, aivan kuten lumikartta oli meille ilmoittaunut. Aurinko kiilsi edessämme päivän ensisäteitään juostessamme pitkin Änäkäisen rantapolkua. Järven jää olisi houkutellut hiihtämään, mutta vieressä sulalla kankaalla juoksukin sai hymyn kasvoille kirkkaassa auringonpaisteessa. Änäkäisen tulipaikalla pidimme raukean lounastauon.


Parin tunnin evästelyn jälkeen jatkoimme matkaa ruuan piristäminä, aamun kylmentäminä. Reput oli pakattu täyteen edessä häämöttävää pitkää etappia varten. Muutamien kelkkaurien avustamana selvittimme tiemme Karhunpolun pisimmälle harjupätkälle. Edessä oli noin 15 kilometriä yhtenäistä, sulaa harjumuodostelmaa. Sulalla juoksu tulikin tarpeeseen, sillä vasemman säären sisäsyrjäni oli alkanut vihoitella upponalleilusta. Keväinen maisema lepuutti silmiä, mutta päivän aikataulu aiempine liikkumisrajoitteineen pakotti kameran taskun pohjalle nopeassa juoksumaastossa. Aamuhorkkakin alkoi jo hävitä ilman lämmetessä plussan puolelle.


Päivällisnuotio tulilla


Päivällistauon pidimme Niskalahden laavulla kolmen aikaan iltapäivästä. Takana oli tasan maraton ja edessä vielä 10-20 kilometriä riippuen, kulkisimmeko varsinaista Karhunpolkua pitkin vai oikoisimmeko suoraan Ruunaan retkeilykeskukselle ilman koskikierrosta. Valoisaa riitti vaikka kuinka, mutta emme voineet saapua Ruunaalle liian myöhään, jotta jaksaisimme taas herätä tulevaan päivään, vapun viettoa unohtamatta. Pussiruoka ja nokikaakao maistuivat hyvin. Tietystä kiireestä huolimatta halusimme pyhittää riittävästi aikaa ruokatauoille ja mieluummin ottaa tunnit pois etenemällä juoksien aina kun mahdollista.


                                                     Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea


Seuraava pätkä laavulta eteenpäin oli taas vaihteeksi taistelua lunta vastaan. Reitti kulki pitkin auraamatonta tietä, mutta taloudellisempaa oli rämpiä kovalla pohjalla tuoreeltaan harvennetussa mäntytaimikossa. Kun polku siirttyi hakkuulle, siirtyi oma reittimme paljaalle routamaalle korkeiden suopursujen sekaan. Nopeimmat reitinvalinnat kulkivat täysin päälaellaan verrattuna normaaliin kesäkeliin. Viimeinen kilometri ennen Naarajärven opastuskeskusta oli taas hyvää kangasharjua. Opastuskeskuksen kätköllä pidimme evästauon. Luminen oikopolku vaaran ylitse, Naarajärven sula ranta sekä kyltymätön vaellusinto saivat meidät kääntämään kurssimme vielä loppulenkille. Ensimmäisen kilometrin sula ranta olikin sitten ainut positiivinen kuva, mikä siitä valinnasta jäi käteen. Alkuun välttelimme talvea tietä pitkin kulkien, mutta hakeuduimme takaisin polulle metsän sulettua. Siitedes kuljimmekin sitten vuoroin 40 sentin sohjossa, vuoroin paljaissa puskissa. Matka ja jalan vääntelehtiminen alkoivat painaa minulla jo pahasti, mutta Arto jaksoi vielä kannustaa ja raivata tietä eteenpäin. Lopulta mittani oli täysi. Vaihtoehtoina oli raahautua kuusi kilometriä pois puoliupottavassa tiessä tai kiemurrella epätoivoisesti hieman pidempi matka pohjoisrinteeksi kääntyvässä metsässä. Suuntasimme tielle ja kiitimme myöhemmin molemmat tuota valintaa. Seitsemältä illalla saavuimme mökillemme. Matkaa toiselle päivälle oli kertynyt 61,2km, aikaa liikkeellä 10:10:11 ja taukoineen 14,5 tuntia.


Ai että!


Heti paikalla sauna lämpiämään ja päivällinen tulille. Tällä kertaa hella ja kiuas toimivat sähköllä ja ruokakin oli tuoretta kotiruokaa. Nam! Ja eihän vappu toki olisi ollut mitään ilman munkkia ja simaa. Yhtä kohmeessa kuin me vaeltajat oli myös mökki. Sauna lämpeni nipin napin 70 asteeseen ja sisälämpö hiljalleen peruslämmöltä siedettäväksi. Muuten kaikki oli kyllä oikein mallillaan ja asiakaspalvelu ollut erittäin joustavaa omituiselle retkiaikataulullemme. Mökistä pääsi myös rantaan uittamaan jalkasiaan ja kuuntelemaan Neitikosken huminaa. Neiti kevät sen sijaan vielä odotti tulemistaan. Seuraavana päivänä reitti muuttuisi ennusteiden valossa taas lumisemmaksi. Kokonaisuudessa oltiin kuitenkin jo yli puolen välin ja tuleva päivämatka olisi miltei puolet kulunutta lyhempi. Toivoa riitti.


Neitikoski vapunpäivänä


Puoleen yöhön venyneen illan jälkeen nautimme mökin lämmössä kunnon yöunet ja lähdimme matkaan vasta aamukymmeneltä. Neitikosken ihastelujen jälkeen jatkoimme jokivartta pitkin itään. Jokirannan polku oli pääosin sula ja helppokulkuinen. Kesken pienen suokierron otin yhtäkkiä askeleeni takaisin. Paksu musta kyy loikoili jähmettyneenä suopursujen välissä. Muutamilla aurinkoisilla mäntykankailla olin katsonut jalkoihini sillä silmällä, mutta juuri tuossa aamukohmeessa kyy tuli vastaan yllätyksenä. Jälkeenpäin harmittelin etten ottanut matelijasta kuvaa. Se tuskin olisi kyennyt väistämään edes lähiotosta. Koskikierros vei meidät Haapavitjan riippusillalle, josta matka jatkui soiden yli Ruunaajärven rannalle.


Haapavitja
Karsikkosuo


Kuljimme rannan suuntaisesti Karhunpolkua pitkin, kunnes metsä kävi taas kauttaaltaan lumiseksi. Siirryimme Ruunaanjärven jäälle, missä aurinko paistoi kirkkaasti pilvien välistä. Jää oli rapea, mutta lumipintainen eli ihanteellinen hölkätä rämminnän rasittamilla jaloilla. Pian kulkusuunnamme halkaisivat tuoreet kontion jäljet. Karhu oli ilmeisesti edellisyönä juossut Ruunaanvaarasta järven yli etelään. Sen jäljet oli helppo tunnistaa. Niin komeat ne olivat.


Ruunaal
Ohan toi ny nättiä!
Karhun polku


Kuuden kilometrin jääjuoksun jälkeen nousimme ylös järven kaakkoispäästä työntyvää mäntyharjua pitkin. Järven valkea pinta loisti kauniisti molemmin puolin kapeaa harjannetta. Pieni polku seurasi tarkasti mäen lakea pitkin. Päivän keskivauhti huiteli ennätyslukemissa, mikä enteili hyvää sillä loppumatkasta olisi tulossa enemmän tai vähemmän lumisotaa.


Kyrönniemen harjannetta


Varsinainen Karhunpolku yhdistyi harjumuodostelmaan, joka jatkui keväisen kepeänä kunnes tultiin metsätielle. Reitti kulki edelleen harjanteen päällä, mutta jostain syystä paljas mäntykangas muuttui vain kilometrin matkalla armottomaksi lumikentäksi. Alkuun onnistuimme hakea sulia väyliä lounaisrinteen puolelta, mutta lopulta valkea maa peitti kauttaaltaan ympäröivän erämaan. Usko joutui koetukselle, kun tuollainen priimaväyläkin oli täysin lumessa. Edessä odottivat vielä haastavammat ajat. Etenemisen mahdollisti se, että vuorokauden keskilämpö oli edelleen nollan huitamissa, jolloin tietä pitkin kulkenut vanha kelkkaura upotti vasta nilkkojen syvyyteen iltapäivän paisteessa. Kolmen kilsan taiteilun jälkeen saavuimme lounaspaikallemme, Kohtilammin laavulle.


                  Keväisin vetäytyvä harju muodosti luoteissuuntaisia jääkausia


Lounasta syödessämme hiomme suunnitelmaamme. Karhunpolun linjaukset eivät enää juuri merkinneet. Oli vain löydettävä kartasta reitti, jota pitkin pääsisi kulkemaan jotenkuten. Päivästä oli nimittäin tulossa aiempia lämpimämpi, jolloin syvemmänkin dropin uhka oli todellinen. Lähdimme laavulta taivaltamaan käyttäen hyödyksi muutaman pikkulammen jäitä sekä niiden sulia rantapöheiköitä. Taaemman lammen jälkeen oli ylitettävänä muutaman sadan metrin pituinen mäki, jonka takana odotti kartan mukaan hyväenteinen harjanne. Pohjoisrinne ylöspäin kantoi vielä yllättävän hyvin, mutta päällysmännikössä sai jo taiteilla päästäkseen eteenpäin. Viimeiset lumiset metrit etelärinteen puolella upottivat pitkälle reisiin siten, että kontaten matka taittui käytännössä ripeämmin kuin kävellen. Helpotukseksemme vastaan tuleva harju oli kuin olikin keväisen sula ja pitkästä aikaa sai ottaa parit juoksuaskeleet. Puolentoista kilometrin nautiskelun jälkeen oli taas vastassa valkoinen tie. Ympäröivä maasto oli kuitenkin niin runsasluminen, että vanha, semipehmyt kelkkaura oli fiksuin vaihtoehto.


Uudenlaista perspektiiviä


Kolmen kilsan elefanttimarssin päätteeksi saavuimme asfalttitielle, jota pitkin oli enää pieni luikaus viimeiselle huoltopisteelle. Vaatteet vaihtoon, eväät selkään ja eteenpäin. Itse vaihdoin myös VJ:n Xerot jalkaystävällisempiin Hokan Speedgoateihin. Viimeinen vitonen yöpaikalle olikin sitten mielekkään vaihteleva: alkuun pätkä asfalttia, sitten järven jäätä, sulien reittien hakemista ja pari pätkää toivotonta rämpimistä. Karhunpolku itsessään oli hyvin merkitty eikä vaatinut juuri kartanlukua. Vuodenaika vaati kuitenkin tekemään paljon omia reitinvalintoja. Yksinään kulkemiseen verrattuna oli virkistävää, kun suunnistustehtävän sai vuoroin huoletta siirtää toiselle ilman pelkoa eksymisestä.


                                                          Uppista


Päivän viimeiset sadat metrit kuljimme Pitkäjärven jäätä pitkin ilta-auringon paisteessa. Saunanlämmitys oli ollut mielessä jo pitkään. Vaan eipä tarvinnut siihen ryhtyä. Saunan terassilla lojuivat pitkät saappaat ja pian saunasta astui ulos aito erämies. Menin suoraan lämmittämään autiotupaa ja Arto lähti tekemään avantoa. Lauteilla suunnittelimme viimeistä etappia. Päivä tulisi olemaan reissun lämpimin ja maasto pitkälti tasaista metsää ilman toivoa sulista rinteistä. Aurattuja teitä ei ollut tarjolla ja metsät eivät kantaisi edes kylmimpään aikaan aamusta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hakea kartalta soiden, järvenjäiden ja lumisten tiepohjien avoin väylä. Se kantaisi aikaisin aamulla niin, että ehtisimme Patvinsuolle, josta pääsisi hätätilassa vaikka asfalttia pitkin autolle. Olisi herättävä ennen auringonnousua. Vihdoin tarpeeksi lämmin sauna sekä tyyni auringonlasku latasivat kuitenkin akkujamme niin tehokkaasti, ettemme voineet kiirehtiä nukkumaanmenoa. Yksi yö vähemmillä unilla olisi pienin valittavissa olevista pahoista.




Pitkäjärvi


Herätys soi kello 3.00. Neljän tunnin yö ei ollut ollut parhaitani. Jo ensimmäisenä päivänä vaivannut nenäverenvuoto ei ollut ottanut tyrehtyäkseen iltatoimien kumarteluista ja kokonaisrasitus tuskin helpotti tilannetta. Verensekainen aamupuuro oli jotain, jonka hyödyn maistaisi vasta tunteja myöhemmin. Onnekseni vuoto hyytyi, kun neljän jälkeen pääsimme matkaan. Päivä alkoi valjeta juostessamme alkumatkan sulia harjuja. Valkealammen kohdalta suuntasimme lounaaseen isolle suolle. Sitä ylittäessämme männyt taivaanrannassa värjäytyivät tasaisen oransseiksi. Punertava auringonnousu loisti kirkkaasti selkiemme takana. Aachiwengaa! Lumisen savannin valkeus sai koko kropan hereille.


Auringonnousu 4.45


Vain hetken päästä aurinko oli kadonnut ylös pilviin ja tasainen harmaus saattoi meidät seuraavalle metsätiepätkälle. Harmauskaan ei toki haitannut, sillä se enteili hangen kantavan vielä useamman tunnin. Kuljimme pitkin hieman vanhempia karhunjälkiä. Tie kantoi hyvin kävellä, alamäissä jopa juokseminen tuli kyseeseen. Matka taittui pitkin eri kokoisia metsäteitä ja muutaman järven yli, minkä jälkeen olimme jo Patvinsuon kansallispuistoon vievällä kankaalla. Lumen määrä oli selvästi vähentynyt, niin että paikoin tasaisetkin metsäalueet olivat paljaita. Erityisesti Suomunjärven rantaan tultaessa lunta ei ollut enää nimeksikään. Virtaniemen tulipaikalla pidimme pitkän lounastauon. Enää ei ollut kiire minnekään. Matkaa oli jäljellä reilut 15 kilometriä pääosin sulaa taivalta. Päiväkin alkoi jo lämmetä sitä tahtia, ettei hankiaisesta tarvinnut haaveilla.


Virtasalmen silta Patvinsuon kansallispuistossa


Tauon jälkeen matka jatkui vielä joitain kilometrejä puolilumisilla kankailla. Päivän ensimmäiset ihmiset tulivat vastaan. Eläkeikäinen pariskunta toivotti hyvät huomenet. Vastasin huomeniin kutakuinkin yhtä hölmistyneenä kuin tuon ikäiset yleensä vastaavat minulle kello yhdentoista aamulenkillä. Suomunjärven eteläpäässä, varsinaisessa Karhunpolun päätepisteessä pidimme pienen istahdustauon. Oli hiukan outoa, että Karhunpolku päättyi pisteeseen, josta varsinainen Patvinsuo vasta alkoi. Seuraavat kilometrit olivat juuri se palkinto, joka meitä oli odottanut koko matkan ajan. Kummallekin meistä Patvinsuo oli käymätön paikka. Matka jatkui. Reitin kulkukelpoisuus yllätti meidät positiivisesti. Suo oli joka puolelta lumeton ja pitkokset rakennettu riittävän korkeiksi niin, ettei tulvavesi haitannut. Saimme hölkätä useita kilometrejä pitkin hyväkuntoisia pitkoksia ja suosaarekkeiden rantoja. Vauhdissakin pystyi ihastelemaan maisemia, mutta aika ajoin piti kaivaa myös kamera esiin.


Patvinsuo
Patvinsuon pitkoksia


Viimeinen puristus


Viimeinen suo ja vaaranylitys olivat osin lumen peitossa. Polulla oli kuitenkin vanhoja jälkiä sen verran, että maisema vaihtui. Matkaa oli jäljellä niin vähän, että hymy oli herkässä. Saavuimme autolle pari minuuttia vaille puolen päivän. Kokonaismatkaa neljään päivään oli kertynyt 168 kilometriä eli keskimäärin tasan maraton per päivä. Fiilikset olivat huvittuneet. Astetta rankempi vappu. Reissu mikä reissu, tulipahan tehtyä. Vaan kyllä olosuhteet huomoiden retki oli mennyt varsin komeasti ja kokonaisuus jäänyt plussan puolelle.


Ja juuri siitä syystä, kuinka hienon reitin olimme kulkeneet. Karhunpolku oli juuri sopiva juoksuvaellukseen: riittävän helppo, silti monipuolinen ja maisemiltaan kauniin vaihteleva. Myös käymämme reitin lisäosat alussa ja lopussa olivat vörttejä vierailla. Molemmille jäi vaikutelma, että tänne olisi palattava vielä joskus uudestaan kulkemaan koko Karhunpolku sulaa viitoitusta pitkin. Nyt tätä kirjoitellessa vasen sääri ontuu vielä hiukan, mutta enköhän viikon-parin päästä ole taas takaisin juoksuvireessä. Järvien sulamista ja lämpenemistä odotellessa….


Kiitokset Artolle upeasta matkaseurasta ja kuvista!

Seikkailija Sampo