Hetta-Pallas syvimpään kaamokseen

Henkeen ja vereen luontoihmiselle syystalvi 2023 Itä-Suomessa on ollut jotain poikkeuksellisen upeaa! Koko syyskuun ajan lämpötila pysyi yötä päivää 10 ja 20 plusasteen välillä, mikä mahdollisti uinti- ja swimrun-lenkkien tekemisen vuodenaikaan nähden lämpimissä olosuhteissa. Puolestaan lokakuu alkoi ja jatkui niin kylmänä, että lämminkin avovesi jäätyi neljässä viikossa luisteluvahvuiseksi pienissä lammissa. Tämä kylmä jakso loi myös edellytykset sille, että myöhemmin satanut lumi jäi pysyvästi maahan. Ja sitä lunta sitten satoikin läpi koko marras-joulukuun, hitaasti mutta varmasti.
 

Hetta-Pallas hiihtovaellus oli kytenyt suunnitelmissani muutaman vuoden ajan. Kevään tai syksyn ruuhkavaellus tuolla alueella ei houkuttanut. Lyhyiden välimatkojen (tuvalta-tuvalle, maastosta tielle) vuoksi tämä ikoninen reitti vaikutti kuitenkin myös oivalliselta kaamostunturivaelluskohteelta verrattuna tunturilapin erämaisempiin kolkkiin. Aivan ensimmäiseksi kaamoskokeilukseni en Hetta-Pallasta kuitenkaan ollut nähnyt. Onnistunut hiihtovaellus näissä maisemissa edellytti ensinnäkin riittävää lumipeitettä (vähintään 40 cm), jotta tunturissa hiihtäminen olisi mielekästä itselle ja välineille. Toisaalta käytännössä kokonaan avotunturissa kulkeva reitti olisi keskitalvella niin sääherkkä, että vaihtoehtoiseen tuntikaupalla metsärajan uppohangessa rämpimiseen olisi fyysisesti ja aikataulullisesti myös varauduttava. Oppiretket Tuntsassa 2021 ja 2022 olivat osoittaneet, että tämäkin vaihtoehto oli työkalupakissa. Oikeastaan olimme Maisan kanssa suunnitelleet Hetta-Pallas vaellusta varsin pitkälle jo syystalveksi 2022, mutta tuolloin vähäisen lumipeitteen sekä pienten terveysongelmien vuoksi siirtäneet sen suosiolla myöhempään ajankohtaan.
 

Nyt joulukuussa 2023 olimme valmiina matkaan. Maisalle oli hommattu uusi rinkka ja lunta oli ainakin alueen havaintoasemilla ajankohtaan nähden runsaasti. Koko reittiin olimme varanneet yhteensä noin seitsemän päivää, mihin sisältyi kaksi päivää ekstraa: toinen olisi tarkoituksena käyttää alkupuolen lisämutkaan Ounastuntureilla (Rautuvaara-Outtakka) ja toinen välipäivään loppumatkasta. Optiona oli myös siirtää lähtöpäivää sään vuoksi, mutta tähän meidän ei tarvinnut turvautua.
 

Perjantaina 15.12. ajoimme Maisan tentin jälkeen autolla Kuopiosta Muonioon, mistä jatkoimme linja-autokyydillä Enontekiöön. Hiihtovaeltamaan pääsimme suoraan bussin kyydistä Hetan kylältä klo 21.55. Ensimmäisen illan etappinamme oli noin kuuden kilometrin taival Pyhäkeron autiotuvalle. Oikeastaan olimme jo Ounasjärven jäälle laskiessamme aika pitkällä selvittyämme ajoissa ja turvallisesti Itä-Suomesta Lappiin. Kelkkaura kulki viistosti järven halki kohti Pyhäkeron rinnettä. Juuri ennen rantautumista näimme vieressä tuoreen kelkanjäljen nousseen vesille. Edellispäivän jälkiä pitkin pääsimme kuivin suksin rannalle.
 

Nousimme noin viikon vanhaa kelkkauraa seuraten Korkeajärvelle, minkä ylitys näytti sujuvan ongelmitta. Kuitenkin juuri ennen rantautumista upposivat sukset vesille niin, että piti pitää putsaustauko. Pakkasta oli kymmenisen astetta eli vesi tarttui nopeasti pohjiin kiinni. Seuraavan Porokotajärven jään kiersimme sitten rannan kautta. Kuljimme kelkkareittiä pitkin ylös kapeita soita kohti Pyhäkeroa. Jälki oli paikoin tuiskunnut niin umpeen, että alustalla pysyminen oli haastavaa. Rinkka selässä hiihtäessä tuli lämmin. Uusi Forerunner 945 -kelloni toimi loistavasti osoittaen suuntaa ja kelkkareittiä värillisellä maastokartalla. Heti puolen yön jälkeen saavuimme Pyhäkeron autiotuvalle. Pitkän päivän jälkeen uni maittoi, vaikka tuvan avotakka loi lämpöään vain palaessa ja siten laverin lämpö vaihteli nollan molemmin puolin.
 

Lauantai-aamuna kympin aikoihin olimme valmiita jatkamaan matkaa. Ensimmäinen kilometri kulki melko raskaasti puoliupottavassa puuterihangessa. Puurajan lähestyessä meno muuttui. Hanki oheni ja rapeutui. Seurasimme kesäreittiä, missä kivet ja varvut olivat paikoin vielä esillä. Rinnettä noustaessa vastatuuli yltyi ja näkyvyys heikkeni, mutta seuraavan merkkitolpan pystyi vielä hahmottamaan. 600 metrin korkeudessa, kun reitti kaartui vasemmalle, piti jo hiihtää hetken matkaa edelliseltä tolpalta, että näki seuraavan. Kello- ja paperikartan avulla suunnistimme itsemme ylös Pyhäjärven rantaan. Näkyvyys oli enää muutamia metrejä, joten Pyhäkeron huiputtamisessa ei ollut mieltä. Siispä lähdimme länsipuolelta kiertäen loivasti alas kohti Sioskurua. Hetken päästä kovapintainen viistorinne teki temput jäykälle sommalleni, joka irtosi jääden leijumaan ”sauvan sisään”. Lykkimiseen sauvasta ei enää ollut, mutta päivän loppumatka oli käytännössä vain alamäkeä, joten päätin antaa asian olla. Itse sauvat olivat täysin ehjät ja ne halusin ehjinä pitääkin.

Reaaliaikainen GPS-signaali monivärisellä maastokarttanäytöllä hivelee suunnistajan silmää

Varovasti edeten hiihdimme kaakkoon kohti Sioskurun tupaa. Tuuli oli edelleen kova: Kun osoitin vemppasauvalla hiihtosuuntaa, irtosompa lävähti vauhdilla päin kahvaa. Edellä mainittujen haasteiden lisäksi Sioskuruun laskeutumista haastoivat laajahkot vähälumiset alueet erityisesti etelärinteen jyrkimmässä kohdassa. Loppumatkan loivassa maastossa vauhtia pidettyämme saavuimme tuvalle sopivasti ennen hämärän tuloa. Nyt oli siis runsaasti aikaa tankata, levätä ja korjata irronnut sompa. Ruuaksi meillä oli päivittäin varattuna runsas pikanuudelilounas (600 kcal/nassu) sekä päivälliseksi riisi-jauheliha-sieni-pataa tai metukkapastaa täysi kattila. Lisäksi mukana kulki aamupuurot, pusseittain leipiä, kilo suklaata sekä parikymmentä patukkaa ja muuta pientä purtavaa. Silti kulutus oli napsun saantia suurempaa. Nyt tupakin lämpeni mukavasti eikä ulos huvittanut välttämättömyyksiä pidemmäksi aikaa jäädä, sillä lumimyrsky avotunturissa voimistui, kuten oli ennustettu. Jonain iltana tavoitteenamme oli nauttia pienestä kuutamolenkistä, mutta se ilta ei ollut vielä.

Onneksi näissä tuvissa on hyvät tuulikaapit

Kello 9.23 sunnuntaiaamun hitaasti valjetessa lähdimme tuvalta kiipeämään lounaaseen kohti Raututunturin huippua. Näkyvyys oli edellispäiväistä parempi, mutta vastatuuli oli edelleen navakka. Lämpötila oli lähellä nollaa, mutta tuntuma vastasi 10–15 pakkasastetta. Fiilis vaihteli ketutuksesta nautintoon: Olihan se upeaa kulkea siellä valkeiden tunturien välissä, mutta mieluummin hiihtäisi hiukan tyynemmässä ja laajemmilla näkymillä, joita siellä pilvien takana kuitenkin oli. Tuuli yltyi taas ylöspäin liikuttaessa. Vasemmalle jäävä kuru oli jyrkkäreunainen, joten kaarsimme sen takaa Välivaaran kautta kohti Raudun huippua. Muutama kivenmurikka tarjosi pientä tuulensuojaa varusteille evästauon ajaksi. Ohitimme puolisumuisen tunturinhuipun, mistä lähdimme loivaan laskuun kohti Rautuojan tupaa. 150 metriä alempana länsirinteessä sää oli tyystin muuttunut: Näkyvyys oli hyvä ja ilma tyyni. Päällysvaatteet sai heittää rinkkaan toistensa perään, kun hanki vielä alkoi hiljalleen upottaa alemmas laskettuamme.

Näkymä Raudun länsirinteestä lounaaseen (horisontissa Ruototunturi)

Habitus tunturin tuiskusta selvittyä

Kuvia Rautuojan laaksosta

Päivää oli vielä pitkästi jäljellä Rautuojan vartta hiljakseen alaspäin tarpoessamme. Saapuessamme joen mutkaan, missä tupa sijaitsi tein reissun ainoan suunnistusvirheen. Jotenkin kartasta katsottuani sekä yleensäkin kuvittelin tuvan sijaitsevan puron tunturin puolella ja sinnepäin melko tuoreet hiihtojäljetkin kulkivat. Kipusimme niitä myöden noin kilometrin verran ylös itään, kunnes oli todettava, että sinne alas se tupa jäi. Ja sieltä noin 40 metrin päästä käymästämme joen mutkasta, toiselta mäen penkalta se löytyikin. No, tämä koukku ei juurikaan haitannut, sillä hiihtosää oli upean kirkas ja suunnitelmissamme oli muutenkin käydä jossain välissä tiedustelemassa tulevan päivän reittiä etukäteen. Rautuojan tupa oli erittäin kiva! Se lämpeni nopeasti ja oli juuri sopivan kokoinen kahdelle hengelle ja rinkalliselle märkiä varusteita. Illan kirkkaudessa saimme ihastella kasvavaa kuuta, lukemattomia tähtiä ja myös häivähdyksen revontulia.

Tupajärjestys Rautuojalla

Rautuojalta lähdimme jatkamaan aamun pimeydessä hieman ennen kahdeksaa. Kolmas kokonainen hiihtovaelluspäivä toisti jälleen perinteistä kaavaa: Ensin ylös tunturin päälle ja sieltä laskien metsärajaan tuvalle. Nyt suuntasimme kohti Outtakkan huippua ja Hannukurun tunturikylää. Sää oli yön jäljiltä edelleen kirkas, joten otsalampuista saimme luopua pian avotunturiin saavuttuamme klo 9 aikaan. 340 metrin kokonaisnousu Outtakkan rinteessä sujui metri kerrallaan. Kaamoksen värit loistivat kirkastuvalla etelätaivaalla ja pohjoisessa edellispäivinä hiihtämämme tunturit heijastelivat valkeanaan tätä valoa. Tuulikin oli lähes tyyni, joten pysähdyimme useaan otteeseen ihastelemaan näitä maisemia!

Outtakkan rinne

Pallastunturit aamuauringossa

Kolmen tunnin kipuamisen jälkeen olimme perillä Outtakkatunturin huipulla. Sää oli yhä kirkas ja kello vasta 11, joten päätimme kiertää lenkin koilliseen ja Porttikurun lävitse.

Outtakkan huipulla

Maisema pohjoiseen (Rautu, Pyhäkero, Tappuri)

Maisema etelään (Suastunturi, Lumikero, Pallastunturit)

Porttikuru

Porttikurun päästä avautuivat upeat maisemat kurun läpi kaakkoon. Pohjaa pitkin pääsimme suhteellisen helposti laskeuduttua jänkälle ja edelleen kesäreitille, joka vei meidät lounastauolle Pahakurun tuvalle, metsärajaan.

Näkymä Pahakurun tuvalta Pallakselle

Pahakurusta Hannukuruun oletin kulkevan tukevan hiihto- tai kelkkajäljen. Päinvastoin talvireitille ei lähtenyt jälkeäkään. Kesäreitti taas sukelsi alas lumilippaiselta jyrkänteeltä, mihin ei ollut suksilla asiaa. Lähdimme kulkemaan harjanteen päällistä, kunnes löysimme sopivan kohdan pudottaa alas kohti Hannukurua. Metsässä lumen kantavuus heikkeni entisestään. Rinkka selässä sukset upposivat saappaanvarsia myöden pehmoiseen hankeen. Tästä huolimatta käkkäräisten vaivaiskoivujen ja pienten kallioiden ja suolampareiden välissä kulkeminen oli terapeuttista täydellä vatsalla. Alempana saavuimme takaisin talvireitille, jonka vanhaa kelkanjälkeä pitkin pääsimme joutuisasti perille Hannukurun saunalle. 1,5 kilometrin hiihtotaival Pahakurusta oli vienyt miltei tunnin. Ehdimme kuitenkin lämmittää saunan valoisassa ja nauttia sen lämmöstä pimenevässä talvi-illassa.

Lauteilla oli hyvä hahmotella loppuvaelluksen aikataulua. Yli puolet vaelluksestamme oli jo takana ja edessä vielä kolme hiihtopäivää, kaksi etappia. Seuraava päivä näytti sääennusteessa sateiselta ja sumuiselta eli sopivalta käyttää ladunraivaamiseksi metsää pitkin Suaskuruun, mistä seuraavana päivänä pääsisimme tuntureita pitkin Nammalakuruun. Rinkat voisimme jättää päiväretken ajaksi Hannukuruun, minne siis palaisimme yöksi. Viimeinen päivä kulkisi sitten Nammalakurusta Pallas-hotellille, jos vain sää sallisi, Taivaskeron huipun kautta.
 

Hannukurun tuvalle saapui lisäksemme illaksi kaksi ikäistämme ahkiovaeltajaa. Muutoin koko paikka oli autio ja vanhat kelkanjäljet kulkivat sieltä vain pohjoisen suuntaan. Molempien retkikuntien suunta oli etelään, siispä päätimme yhdistää kahluuvoimamme ja lähteä aamulla samaa matkaa kohti Suaskurua. Kulunut päivä oli minulle ja Maisalle ollut nousuineen ja miltei 15 kilometrin etappeineen raskas. Pitkät illat saimme kuitenkin viettää tuvissa, joten välipäivän sijaan kevytvarusteinen metsätaival kuulosti harmaaksi ennustettuun päivään sopivimmalta.
 

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme hakemaan sopivaa reittiä kohti etelää. Kummankaan talvireitin suuntaan ei lähtenyt pienintäkään jälkeä, joten valitsimme raivattavaksi läntisen, loivemman reitin. Oikeastaan avoimilla paikoilla hanki ei upottanut kummoisesti ja vetovuoroa vaihtamalla matka kulki varsin leppoisasti. Suolla juuri ennen Suaskurun kotaa erkanimme Maisan kanssa omalle ladullemme. Kuljimme ensin pienen pätkän edestakaisin kurun pohjalla ihastellen sen ympärille kohoavia jyrkkiä rinteitä. Päivä ei ollut vielä puolessakaan ja paluulatu valmista baanaa, joten päätimme lähteä tamppaamaan latua ylös Lumikeron rinteeseen. Reilussa puolessa tunnissa saavutimme kantavan puurajan. Seuraavana päivänä tämä nyt yli kolmen tunnin etappi Hannukurusta kulkisi valmista latua pitkin noin puolessatoista tunnissa.

Suaskurun pohjalla

Lasku takaisin alas Suaskuruun luikahti kuin itsestään. Myös paluumatka kodalta Hannukuruun kulki nyt valmista latua yli 5 kilometriä tunnissa. Matkaa tälle ”lepopäivälle” oli kertynyt noin 14 kilometriä. Lounaan jälkeen oli taas saana-aeka. Siinä oli kyllä kerrassaan tunnelmaa, kun löi sukset jalkaan ja lähti iltahämärässä, vaihtokamppeet repussa suihkimaan lammen ympäri kohti Hannun saunaa.  Avantouinnistakin olimme haaveilleet, mutta matala ranta ja peijjakas polku sinne sulattivat talviuinti-intomme. Taivas näytti edelleen pilviseltä, mutta hento lumisade oli jo hellittämässä. Ennuste loi toivoa sään kirkastumisesta, viimeistään seuraavana iltapäivänä.
 

Keskiviikkoaamuna lähdimme matkaan vasta päivän kunnolla valjettua klo 10. Ensimmäinen vinha lasku autiotuvalta ”Hannulammen” rantaan herätti sopivasti kuten edellispäivänäkin. Sää oli vielä puolipilvinen, mutta näytti kirkastumisen merkkejä kulkiessamme kohti Lumikeron rinnettä.

Suomaisemaa ja valmista latua Hannukurusta etelään

Kohti Lumikeroa

Metsänousu Suaskurun kodalta puurajaan sujui kevyesti valmiilla ladulla, ja tunturissa maisemat olivat vertaansa vailla:

Takana Ounastunturit: Vasemmalla Outtakka, keskellä Porttikuru.

Edessä Lumikero

Näkymiä ihastellessa matka Lumikeron huipulle (660 mpy) taittui leppoisasti rapeassa, silti pinnaltaan periksi antavassa tunturihangessa. Maisemat niin edessä siintävien Pallastuntureiden kuin taakse jäävien Ounastuntureiden suuntaan olivat esteettömät. Sää oli hyvin suotuisa tunturissa kulkemiseen: Tuuli oli maltillinen ja pakkastakin vain muutamia asteita. Lähdimme laskemaan kohti poroaitaa kiertäen edessä seisovan tunturin vasemmalta puolelta. Jäisessä ja vähälumisessa itärinteessä ei ollut lumivyöryn vaaraa, mutta metsäsuksien kanttaaminen sinänsä jyrkässä ja korkeassa paikassa pisti puntit ajoittain tutisemaan. Rinkan remmit tiukalla kuten keskittyminenkin pääsimme tunturin eteläpuolelle, missä loivemmassa puuteririnteessä laskeutuminen poroaidalle oli jälleen nautintoa.
 

Ryömiessämme poroaidan veräjän lävitse kello oli jo 14 ja matkaa määränpäähän Nammalakuruun vielä reilut 4 kilometriä. Vuontiskero oli alun perin ollut suunnitelmissani huiputtaa, mutta pimeä, kivikkoinen pohjoisrinne ei enää tuossa vaiheessa päivää houkuttanut. Lähdimmekin kulkemaan tasoa pitkin ensin Vuontiskeron länsipuolta, minkä jälkeen Keräskeron itärinnettä kohti Nammalakurua. Alusta viistorinteessä vaihteli liukkaan jäisestä mielekkään pikkupehmoiseen. Tasannekohdissa hanki oli parempaa hiihtää. Kaiken kaikkiaan kulkeminen oli nopeaa ja selvisimmekin Pikkuvaarojen yhä valoisaan etelärinteeseen heti kolmen jälkeen. Siitä kohti Nammalakurua sain napattua reissun sympaattisimman kuvan. Kirkkaana lounaisella taivaalla loistava auringon kajo valaisi kurun lumiset kyljet, koivikon ja tuvan oranssinsävyisiksi myöhään iltapäivällä vuoden pimeimpään aikaan. Ken uskoo, että kaamos on pimeyden aikaa, ei ole sitä oikeasti päässyt kokemaan.

Pallastunturit ja kaamoksen valo

Nammalakuru - Satumaa

Tuvalla odotti lämmin lounas. Koko päivän ajan olimme toki tankanneet jo runsaasti energiaa (noin tunnin välein), kuten kaikkina hiihtopäivinä. Niin fyysisen jaksamisen kuin suunnistamisen ja kaiken kognition edellytyksenä oli, ettei verensokeri laskenut liikaa kesken hiihdon. Takana oli 15 kilometrin etappi, mutta ruokalevon jälkeen aloimme jo pukea vaatteita iltahiihtoa varten. Toppatakit päällä, lyhdyt pimeinä lähdimme kipuamaan loivasti kaarrellen kohti itäpuolisen Saivokeron huippua. Kirkkaalla tähtitaivaalla loistava ¾-kuu valaisi juuri sopivasti latuamme ja pohjoisella suunnalla alkoivat vihreänä verhona sädehtiä revontulet. Meillä oli mahtava tuuri saada viettää kirkas ilta juuri Nammalassa, missä tunturi aukeni heti tuvan pihalta ja kuu oli vaelluksemme lakipisteessä. Saivokeron kivinen ylärinne pakotti meidät kääntymään ennen huippua, mutta kivivyöhykkeen alapuolelta pääsimme taas laskemaan yhdellä työnnöllä takaisin tuvalle pelkässä kuun valossa. Päivällisen jälkeen olimme jo pian valmiita nukkumaan.
 

Viimeiseen kaamosvaelluspäivään lähdimme hyvin levänneinä, aamulla puoli yhdentoista aikaan. Kiirettä meillä ei ollut, sillä linja-auto Pallakselta lähtisi vasta puoli kuudelta, mutta halusimme ylittää tunturit valoisan aikaan. Sää oli puolipilvinen -10 °C, mutta näkyvyys edelleen hyvä. Tuuli oli yltynyt, mutta ei yhtä navakka kuin alkupäivinä. Ensimmäinen etappimme kulki ensin puurajassa, mistä laskeuduimme alas Rihmakurun kodalle. Jätimme väliin Jäkäläkeron huiputuksen, sillä edessä oli pian lähes 400 vertikaalimetrin yhtämittainen nousu alueen korkeimman tunturin, Taivaskeron huipulle. Tai sitä ainakin tavoittelimme, jollei sää sumenisi.

Rihmakuru

Pink Pallas

Nousu Rihmakurusta ylös tunturiin sujui vaihtelevasti. Välillä hanki oli helppoa hiihtää, pääosin melko jäistä tai jopa kivistä. Eteläinen vastatuuli yltyi ylöspäin kuljettaessa. Noin 150 metriä noustuamme, kesäreitin kaartaessa kaakkoon pidimme evästauon yksittäisen puun suojassa. Onkin aika mahtavaa, millaisen tuulensuojan mikä tahansa tuiskunvastainen pystysuuntainen objekti (puu, kivi, lumivalli) tarjoaa tunturissa. Tauon jälkeen viimalta alkoi suojata myös edessä kohoava Taivaskeron huippu.
 

Lehmäkeron jäädessä vasemmalle noustavaa korkeimmalle huipulle oli enää 100 metriä. Näkyvyys oli edelleen hyvä ja tuuli tasainen. Vasemmalla erottui Pyhäkurun pohjoisreunan kalliojyrkänne. Itse kurun pohja kaartui tunturin kamaralta jyrkkänä rinteenä jossain sen oikealla puolella. Kesäreitin tolpat toimivat sopivana itärajana, kun mutkittelimme ylös kohti Taivaskeron huippua. Ylhäältä näkymät olivat upeat! Kuudenkymmenen kilometrin päässä kohoava Ylläs näytti olevan pikkumatkan päässä ja yhtä kauas saattoi nähdä kaikkiin suuntiin. Takaa päin saattoi havaita kaikki hiihtämämme tunturit yhdellä katsauksella. Vastaavanlaisia korkeuseroja kuin Pallaksella ei monesta paikkaa Suomesta voi löytääkään.

Maisema etelään: Vasemmalta erottuvat Levin valot, keskellä oikealla horisontissa Ylläs

Myötäpäivään kiertäen lähdimme loivasti laskeutumaan kohti Taivaskeronsatulaa. Lämmittelyksi ennen hyytävää loppulaskua sekä korvaukseksi ensimmäisen vaelluspäivän sumusäästä kävimme vielä huiputtamassa toisen matkalle sattuneen Pyhäkeron. Kello oli 14.30 eli pääsimme ainakin aloittamaan viimeisen laskun ilman otsalamppuja. Aivan Vatikurun alareuna vaikutti kauttaaltaan vyöryherkältä, mutta ylempänä rinne näytti laskettavalta. Aluksi Pyhäkeron harjannetta hakien, sitten Vatikurun yläseinustaa mutkitellen pääsimme varsin vaivattomasti laskeutumaan lähelle hiihtokeskuksen sivuhissiä. Sieltä kulkikin sitten leveä baana suoraan hotellille. Matka Pyhäkeron huipulta oli kestänyt noin 25 minuuttia. Hotellin pihalla liikkui muutamia haalaripukuisia turisteja, mutta paikallisella kielellä kirjoitetussa lapussa kerrottiin hotellin olevan suljettu. Kun aikaa linja-auton saapumiseen oli vielä kolmisen tuntia, hiihdimme Orava avenue’ta pitkin evästämään ja vaatteita vaihtamaan läheiselle Pallaskodalle. Olimme perillä!
 

90 kilometrin kaamoshiihtovaellus oli onnistuneesti takana. Muutamia asioita yhteen vetääkseni tästä vaelluksesta: Nykyinen 40–50 senttiä mittausasemien lumensyvyyttä oli kyllä ehdoton minimi tunturissa mielekkääseen etenemiseen. Yhtään vähempi lumikerros olisi tarkoittanut joko suksien kantamista (ei houkuta rinkka selässä) tai niiden telomista. Nyt kokonaissaldona oli vain muutama pieni naarmu. Toinen enemmän filosofinen kysymys on: Mikä on oikea tapa navigoida? Tämä oli ensimmäinen vaellukseni, joka perustui suunnistuksen osalta lähes yksinomaan älykellon GPS-kartan jatkuvaan, reaaliaikaiseen seurantaan. Paperikarttaa käytin käytännössä vain pidempien reitinvalintojen suunnitteluun. Toisaalta voisi sanoa, että jatkuva GPS-paikannus vie pois kartalla suunnistamisen tuomaa jännitystä ja mielenkiintoa. Toisaalta se mahdollistaa niin helpon ja tarkan navigoinnin, että reitin suoristuessa myös päivämatkat pitenevät. Uskoisin, että pelkällä kartalla ja kompassilla suunnistaessa meille olisi kertynyt viikkoon huomaamatta ainakin 1–2 lisäkilometriä puhumattakaan siitä valoisasta ajasta, mikä olisi mennyt kartan selailuun. Tähän tehokkuuteen sekä haastavissa olosuhteissa myös lisääntyneeseen turvallisuuteen perustuen tulen varmasti jatkossa myös navigoimaan enemmän GPS-perusteisesti ainakin kaamosvaelluksilla. Joka tapauksessa riittävän tarkka kartta sekä mekaaninen kompassi tulevat aina kulkemaan mukanani erämaavaelluksilla sekä tietenkin myös taito näitä varusteita tarpeen tullen käyttää.
 

Palataan vielä sen verran Pallaskodalle, että se oli meille loistava paikka tulistella retken päätteeksi ja aikataulun mukaan selvisimme myös takaisin linja-autolla Muonioon. Seuraavat päivät vietimme Maisan kanssa ensin lasketellen täysi päivä Levillä ja vielä paluumatkalla aatonaattona 4 tuntia Ounasvaaralla. Siitä olikin sitten hyvä rauhoittua kunnolla joulun viettoon ja suunnittelemaan minne ne sukset kevättalvella 2024 suuntaisi. Hyvä uutta vuotta myös sinulle lukijani!

Takapihalta talviteloille

Syksyn viimeinen swimrun-projektini sai alkunsa, kuten ideani yleensäkin: kun edellinen ponnistus on ohi, alkaa seuraavan suunnittelu. Heinäkuussa heti Kuopio Swimrun -tapahtuman jälkeisellä viikolla syntyi realistinen ajatus polkujuoksun puolelta tutun Backyard-konseptin tuomisesta swimrunin pariin. Ideana tämä ei ollut täysin uusi, sillä erilaisia last man standing -swimrunkisoja on järjestetty / tuloillaan ainakin Ruotsissa, Ranskassa, Italiassa ja Iso-Britanniassa. Myös Suomessa muistan ainakin Veijo Tolosen heittäneen tästä idean ilmoille kolmisen vuotta sitten. Silloin en ajatukselle vielä lämmennyt.

Nyt olin monin tavoin kypsempi. Marraskuussa 2021 Nuuksiossa juostu pikkujoulu-ultra eli 8 kierrosta NBU-reitillä oli antanut lajista esimakua. Silloin ajattelin, että puhtaasti juoksemalla en paljon pidempään matkaan olisi fyysisesti valmis. Swimrunissa tilanne olisi kuitenkin täysin eri: kehittynyt uintikuntoni korvaisi paljon. Olin myös saanut swimrun-kokemusten kautta varmuutta siihen, että ”oikeilla eväillä” pahimmat hiertymätkin olisi mahdollista välttää tuntikausia kestävässä uintijuoksusuorituksessa.

Reittikartta. Lähtö Rauhalahdesta, kiertosuunta myötäpäivään.

Reitin halusin yhdistävän monta asiaa: useita vaihtoja, ei lainkaan rämpimistä, ei pitkiä yksittäisiä juoksuja, pääosin polkuja, riittävästi uintia sekä ennen kaikkea järkevä lenkin pituus, jolla olisi jokin merkitys. Loppujen lopuksi nämä kaikki kriteerit täyttävä reitti löytyi Kuopion Särkiniemi - Rauhalahti -alueelta varsin helposti. Määritettyäni reitin pituudeksi 4,167 km, sain matkalle ja ajalle mielekkään suhteen = 50 km / 12 h = 100 km / 24 h (vrt. 100 mi / 24 h Backyard Ultrassa). Mielestäni swimrun-tapahtumissa mielekkäintä on pyrkiä noin 20 % / 80 % -matkasuhteeseen uinnin ja juoksun välillä, jolloin ajallisesti lajeja kuljetaan keskimäärin noin saman verran. Tällä kaavalla laskettuna sisällytettyäni reittiin 900 metriä uintia se ei poikkeaisi Backyard Ultra -kierroksen matkasta kuin +2,4 %. Näin ollen myös kierrosten välinen tauko olisi lähellä juostavan Backyard Ultran taukoa, mikä mahdollistaisi jonkinlaisen vertailun lajien välillä. Suoria viivoja olisi kuitenkin mahdotonta vetää, sillä muuttujia riitti. Esimerkiksi vaihdot tulisivat swimrunissa kaupan päälle, mutta toisaalta jalkojen iskurasitus jäisi huomattavasti pelkkää juoksua kevyemmäksi. Suomen ensimmäinen Backyard swimrun oli myös tarkoitus vetää samalla reitillä, yötä päivää.

Testilenkillä, kuva Marko Käyhkö

Viikkoa ennen h-hetkeä, illan pimennyttyä kävimme neljän hengen testiryhmällä kiertämässä Backyard reitin. Heijastinliivit rantautumispaikoilla sekä heijastinkuitunauhat poluilla viitoittivat erinomaisesti reittiä. Testin myötä myös uinnin aloituspaikkoihin päädyttiin laittamaan lisäheijastimet. Oli aivan huikea ensikokemus kiertää porukalla swimrun-lenkki pilkkopimeässä, otsalamppu päässä! Tämä oli juuri parhaimmillaan esimakua siitä, mitä viikon päässä häämöttävä haaste toisi tullessaan!

Valmiina lähtöön!

Perjantaina 1.9. klo 19.00 päästiin matkaan. Yhteensä yhdeksän swimrunneria lähti mukaan ensimmäiselle kierrokselle. Se kuljettiin kaikki yhtä matkaa reittiin ja merkintöihin tutustuen. Aikaa kierrokseen kului tavoitellusti noin 47 minuuttia. Keli oli kesäisen lämmin, 19–20 astetta ja vesikin vielä noin 18 asteista. Myöskään aamuyölle ei ollut ennustettu kuin alimmillaan 14 asteen lämpötilaa. Toiselle kierrokselle päästiin vielä ilman otsavaloja, jokainen omaan tahtiin. Itse käytin lenkkiin aikaa nyt 40 minuuttia.

Klo 21.00 kierrokselle lähti mukaan seitsemän lamppupäätä. Nyt päästiin siis itse asiaan: 8 kierrosta aitoa Night Swimrunia! Ilman lamppua ei olisi metsään ollut asiaa, mutta aivan pilkkopimeää maastossa ei ollut. Erityisesti neljännessä juoksussa Särkiniemen rantapolulla Matkailukeskus Saanan valot kajastivat vastarannalla läpi yön. Heijastinliivit- ja nauhat viitoittivat hyvin reittiä. Aikaa kolmanteen kierrokseeni meni 41 minuuttia. Kevyessä vauhdissa ei juuri huomannut rasituksessa eroa sillä oliko valoisaa vai pimeää. Aloitin ensimmäisistä tauoista lähtien kunnon energiatankkauksen: söin suolakeksejä, kettukarkkeja, suklaata ja join urheilujuomaa, vettä sekä cockista. Tero laittoi telttasaunan tulille ja se paloikin sitten pikkuliekillä koko tempauksen ajan. En tiedä, olisinko itse selvinnyt ilman saunaa. Lämpö teki kyllä kutaa, mutta oikeastaan kierrokselle lähtö tuntui aina yhtä kylmältä riippumatta oliko käynyt saunassa vai istuskellut ulkona toppavaatteissa.

Neljännelle kierrokselle lähdin Jukan matkassa 45 minuutin vauhtia. Se oli ainoa kierros, jonka menin paljain käsin. Muutoin käytin joka kierroksella M-koon lättäreitä. Sääntönä oli, että kierrosten välillä sai vaihtaa välineitä, kunhan mukaan ottamansa välineet kantoi aina kierroksen läpi. Alkuyöstä suunnittelin laittavani myöhemmin puvun alle merinovilla T-paidan ja käteen neopreenihanskat. Lopulta en kuitenkaan käyttänyt kumpiakaan. Vaikka lähtöpaikalla oli aina järkyttävä vilu, tuli kulkiessa lämmin.

Viidennelle kierrokselle lähdettäessä meitä oli mukana vielä viisi tulos-sarjalaista, joista kaikilla oli tavoitteena ainakin 12 tunnin eli 50 kilometrin taival. Sen pidemmälle oli yön pimeydessä vaikea nähdä kenenkään. Minulle viides kierros oli yön kylmin ja myös nopein. Edellisen kevyemmän kierroksen perään oli juostava itsensä lämpimäksi. Aika 39 minuuttia. Seuraavalla lenkillä (41 min) kroppa oli taas jo lämpimämpi. Rauhalahteen saavuttaessa takana oli 6 kierrosta eli 25 kilometriä. Yö oli puolessa välissä kellon tullessa 1.

Yön pikkutunnit kulkivat rundi toisensa perään samantyyppistä rataa (40–42 min). Ensimmäinen 800 metrin juoksu sisälsi käytännössä kierroksen ainoan mäen, mikä riitti juuri lämmittämään pahimman taukohorkan. Silti ensimmäinen 200 metrin uinti tuntui aina kaikista kylmimmältä. Pienoinen vilu seurasi sitten mukana seuraavat osuudet, kunnes loppumatkan pidemmät juoksupätkät (J 520 m, U 85 m, J 945 m) nostivat taas lämmön pintaan. Viimeinen eli pisin uintiosuus (285 m) ei siten kertaakaan tuntunut epämiellyttävän kylmältä vaan aina hyvältä palautukselta juoksun perään.

Kahdeksannelle kierrokselle lähdettäessä (klo 2.00) pilvipoutainen sää kirkastui äkkiä niin, että miltei täysi kuu valaisi tietämme koko lenkin ajan. Ensimmäisessä uinnissa piti aivan kääntyä hetkeksi selälleen uimaan ja katselemaan takaa etelätaivaalta kajastavaa valkeutta. Tuon uinnin pystyi kyllä muulloinkin kulkemaan aina suljetuin lyhdyin, sillä Särkilahden silta loisti vasemmalla sivulla ja rantautumiseen oli tarjolla toistasataa metriä leveä hiekkaranta. Kolmannessa uinnissa kuu paistoi niin suoraan vastaan, että piti tähystää tarkkaan nähdäkseen heijastavat rantautumisviitat. Viimeisessä uinnissa se puolestaan möllötti korkealla sivutaivaalla auttaen pitämään suunnan juuri oikeana.

Seuraavalla kierroksella taivas oli taas peittynyt pilviin. Aamu alkoikin sarastaa niin hitaasti, että vielä 11. kierrokselle (klo 5.00) lähdettiin lamput päässä. Kaikki viisi soturia olivat yhä mukana pelissä. Itse koin oloni vielä melko freesiksi. Pieni väsymys haastoi uidessa suunnistamista, mutta juostessa ja tauoilla tunsin oloni virkeäksi. Kuten Jukka totesi, jatkuvat pulahdukset veteen pitivät mielen virkeänä. Myös tankkaukseni oli sujunut aivan hyvin. Yhdeltä varhaisaamun kierrokselta saapuessa tunsin verensokerin laskeneen liian alas, mutta se korjautui, kun vedin nassuun neljä karjalanpiirakkaa. Vain kerran olin joutunut käymään vessassa.

12. kierroksen päätteeksi kasassa oli 50 kilometriä swimrunia ja yhteensä 60 uintiosuutta (10,8 km). Urakkansa sai maaliin Niina, joka ansaitsee erityismaininnan heittäytymisestä lajiin: Niina oli kokeillut swimrunia ensimmäisen kerran viikkoa aiemmin testilenkillämme lampun valossa Kuopion pimeydessä. Kaveri oli saanut ”houkuteltua” hänet yön yli Backyardiin rohkaisevasti: ”Et sinä siihen pysty.” Helposti pystyi!

13. kierroksen jälkeen tavoitteeseensa oli päässyt Marko, jolle 54,17 kilometrin matka tarkoitti Kuopion Ultimate -matkan pituuden selättämistä. Nähtäisiinkö Marko siis ensi kesänä Kuopion kisan tuplamatkalla? Seuraavan kierroksen taivallettuaan myös Jukka oli valmis siirtymään huoltotoimiin. Kun saa vaimonsa poluilta takaisin veteen niin siinä myös vahva kuopiolainen swimrun-pari!

Klo 9.00 lähdimme Tero-iskän kanssa kaksistaan 15. kierrokselle. Se oli minulle yksi vaikeimmista rundeista. Vaikka lenkit olin kulkenut pääasiassa yksin, lähtöpaikalla oli ollut mukavasti muita seurana. Nyt aamun mittaan porukka harveni tunti tunnilta, ja samalla olin jo pitkään odottanut Ulos-sarjalaisten saapumista paikalle klo 10. Vielä yksi kierros oli odotettava. Aamun harmaus oli muuttunut tihkuiseksi vesisateeksi. Pientä iloa sai löytäessään uusia juoksulinjoja paikoissa, missä polku oli yöllä näyttänyt vain kapeimmat puolensa.

Seuraavalle kierrokselle lähdettiin siis taas porukalla, kun mukaan liittyi neljä ulos-sarjalaista eli swimrunneria nauttimaan ulkoilusta haluamansa määrän. Myös samaan aikaan Rauhalahdessa järjestetyn Kuopio Marathonin osallistujia ja kannustajia näimme ensimmäisellä juoksuosuudellamme. Reittimme eivät kuitenkaan menneet päällekkäin, sillä he kulkivat tiellä, me poluilla ja järvissä. Oma psyykkinen jaksamiseni koheni huomattavasti ja myös fyysisesti koin, että ainakin 24 tuntia oli aivan tehtävissä. Erityisesti uinti kulki koko ajan tasaisen vahvasti.

19. kierroksen kohdalla alkoivat jalkani taipua. Takana oli 75 kilometriä swimrunia eli oma matkaennätys oli menossa uusille lukemille. Ensin alkoi oikeassa päkiässä tuntumaan paineen tuottamaa kipua. Todennäköisesti pitkään jatkunut juurten päällä askeltaminen oli ollut sille liikaa. Onni ja ihme oli, että vasen jalkapöytäni, joka pitkin kesää oli vihoitellut, ei nyt tuntunut lainkaan pahalta. Seuraavalla kierroksella alkoi kipeytyä oikean jalan polven alaulkosyrjä ja seuraavalla saman jalan lonkka. Päkiäkivun mukana ukkovarpaan viereisen pikkuvarpaan alla alkoi juilia viheliäästi. Välillä tuntui kuin varpaan alla olisi rakko, välillä taas kipu tuntui säteilevän päkiästä. En iljennyt avata kenkää ja katsoa. Maisa lopetti aamulla lähteneistä ulos-sarjalaisista viimeisenä, 20. kierrokseen, minkä jälkeen jatkoimme taas Teron kanssa kaksistaan. Hänen tavoitteenaan oli yhä 24 tuntia ja halusin itsekin pysyä siinä mukana. Backyard loppuisi siihen ja vain siihen, että toinen meistä olisi kiertänyt yhden kierroksen yksin. Kierrosvauhtini oli edelleen 41–43 min.

Seuraavat kierrokset olivat taas vaihteeksi helpompia. Paavo ja Tuukka liittyivät mukaamme. Aurinko oli alkanut paistaa ja sen huomasi myös uidessa hienoisena pintaveden lämpenemisenä. Uintiosuudet olivatkin nyt minulle henkireikä, kun juoksussa haasteita riitti. Vaikka olin kauhonut lättäreillä jo yli 20 kilometriä, ei käsissä tai selässä tuntunut mitään ongelmia. Myös uintivauhti pysyi vähintään samalla tasolla kuin aiemmin, sillä juoksun vaikeudet eivät näkyneet paljon kierrosajoissa.

24 kierrosta eli sata kilometriä swimrunia takana! Tero oli päässyt tavoitteeseensa, minulla oli vielä juostavana yksi kierros lajin hengen mukaisesti. Yhtään pidempään (jos ihan näinkään pitkään) ei oikea jalkani olisi kyllä kestänyt, vaikka kunto muuten tuntui olevan vielä suhteellisen kohtalaisen hyvä. Viimeinen kierros meni keskiarvoon 42 minuuttia. Saldona siis 25 tuntia (aktiivisesti 17h 33min) ja 104,2 kilometriä swimrunia, josta 22,5 kilometriä uintia 125 pätkänä. Tässä siis uusi SE, joka tarkoitettu haastettavaksi!

Omat kierrosaikani minuutin tarkkuudella sekä keskiarvo ja kokonaisaika

Yhteenvetona tästä pilottitempauksesta sanoisin, että se onnistui eikä jää viimeiseksi. Joitain asioita tulee kuitenkin jatkoa ajatellen muuttaa. Ajankohta tulee siirtää kesään. Ainoastaan tällaisena vuosituhannen lämpimimpänä elo-syyskuuna tämä oli toteutettavissa kesäkauden päätöksenä. Keskikesällä voitaisiin myös luopua lampuista, jolloin yhä useammalla olisi helpompi mahdollisuus osallistua, vaikka onhan pimeäswimrunissa oma viehätyksensä. Minulle tämän kauden päätöksenä Backyard Swimrun toimi odotetusti, mutta tavoitteeni saada mukaan paikallisia päiväkävijöitä lauantaille jäi pitkälti saavuttamatta. Tulos-sarjaan saatiin kuitenkin juuri tavoiteltu sitkeä porukka mukaan, vaikkakin juuri Kuopiosta, höystettynä Teron vuorokauden suorituksella!

Mitä tästä sitten jäi itselle käteeni? Sanoisin, että sekä liha että luu. Nyt tasan kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen tätä kirjoittaessa olen vielä siinä tilassa, että juoksu ei kuuluu treenivalikoimaan. Kävellä pystyn jo lähes normaalisti. Varpaan alta ei löytynytkään rakkulaa, vaan kipu säteili pintaa syvemmällä. Nettidiagnoosi Peroneushermon pinne vastaa hyvin tarkasti päkiäni kiputilaa ja se selittää myös polveen syntynyttä arkuutta. Paine tuntuu siis astuessa ja ponnistaessa jalalla voimakkaasti. Päivä päivältä se kuitenkin kestää enemmän painetta. Uskoisin voivani juosta normaalisti parin viikon sisällä. Hiertymiä en tempauksen aikana saanut kerta kaikkiaan yhtään. Vain yhdessä vaiheessa Arkin puku tuntui alkavan hiertää toisesta kainalosta, mutta pikainen linolointi pysäytti ongelman tyystin. Yläkroppa selvisi myös hyvin Backyardista. Uinti on kulkenut moitteetta heti viikon jälkeen tapahtuneesta.

Uimahalli onkin tullut viime viikkoina tutuksi. Olen päässyt myös maistamaan sitä, mitä monille tulee mieleen, kun sanon harrastavani uintijuoksua. Oikeastaan vesijuoksuun pätee sama kuin suvaitsevaisuuteen yleisesti: Sinun on asetuttava toisen asemaan ymmärtääksesi erilaisuutta. Sen olenkin ymmärtänyt, ettei vesijuoksussa kannata kilpailla. Toisin kuin ennen, nykyään osaan pysyä kylmänä, kun ikäihmiset takakeulii rivissä karkuun. Tosin siinä kohtaa yhä koetellaan yhdenvertaisuuskäsitystäni, kun joku niillä kaksireikäisillä foam-lättäreillä etumyyryää ohitseni. Pelästyin sopeutuneeni lajijoukkoon jo liian hyvin, kun viime kerralla alkoi juoksurytmiin sopivasti päässä soida repeatilla Bloodhound Gangin The Bad Touch. Onneksi kohta pääsee taas normaalisti juoksemaan.

Kävin muuten ylimenokauden kunniaksi myös ihka ensimmäistä kertaa luovuttamassa verta. Kokemukseni perusteella voin suositella tätä tärkeää auttamistapaa kaikille luovutuskriteerit täyttäville kestävyysurheilijoille, ainakin sen kerran elämässä. Omalla kohdallani 0,5 litran kevennys ei tuntunut erityisesti minkäänlaisena heikotuksena tai voimattomuutena. Pystyin tekemään käytännössä täyspainoiset uintitreenit sekä luovutuspäivän aamuna että seuraavana päivänä. Nimenomaan silloin, kun tuntuu ettei edessäsi ole sitä elämäsi urheiluhaastetta tai muuten vain tuntuu meno tyhjältä, voit saada paljon merkityksen tunnetta ojentamalla auttavan kätesi! Lue lisää: www.veripalvelu.fi

Alussa sanoin, että yhden projektin loppu on aina uuden alku. Syyskuun alusta aloitin työt Ilomantsin apteekissa ja olen jo päässyt tekemään pintaraapaisun sikäläisiin lenkkimaastoihin. Taivallettavaksi löytyy kilometreittäin harjupolkuja ja välissä hanavesikirkkaita lampia ja järviä. Paljon on siis taas ideoita pöydällä ja varmasti osa niistä myös toteuttamiskelpoisia. Katsotaan, käynkö vielä yhden swimhike lenkin heittämässä ensi viikolla tämän upean lämpimän syksyn kunniaksi. Joka tapauksessa talvi tekee pian taas tuloaan, mikä tarkoittaa samalla harjoittelun muuttumista rakentavaan suuntaan: syksyn voimablokkia, hiihtoa, halliuintia, laskettelua, vaelluksia ja kevättä kohden enemmän juoksua.

 

Swimrun-kausi 2023 on ollut urani tähän mennessä onnistunein. Olen kisoissa onnistunut lähes poikkeuksetta ulosmittaamaan juuri sen kunnon, mihin minulla on ollut rahkeet. Nenepark kesäkuussa oli osoitus uintikestävyydestä, Mäntyharju harjoituskestävyydestä, Göteborg suoritustehosta ja Backyard Swimrun siitä, että jalkani eivät vielä tänä päivänä kestä tuon konseptin rääkkiä. Ensi kesänä tyydyn siis lyhempiin matkoihin. Mitään selvää suunnitelmaa missä ja kenen kanssa kilpailen, ei vielä ole. Pitkällä tähtäimellä Rockman Swimrun ja ÖtillÖ ovat ainakin tällä hetkellä suurimpina haaveina, mutta katsotaan minä vuonna. Nauttiakseen kärkipaikoista noissa mittelöissä on ensin nautittava harjoittelusta. Nautin.

ÖtillÖ Göteborg kisaraportti

Kauden pääkisani, joka lunasti kaikki odotukset. Valmistautumiseni sujui suunnitelmien mukaan (lue täältä lisää). Tankkaus ennen kisaa ja sen aikana oli optimaalista. Maasto oli juuri niin hienoa kuin olin odottanut ja osuuksia peräti 55. Kisapäivänä sai siis vain suorittaa paineitta ja nauttia matkasta!

Göteborgin kisasta pitää ensimmäisenä mainita, että matkustus paikan päälle on tavattoman helppoa (olettaen siis että osaa tehdä paluulennon check in'in paremmin kuin Markko&Kimmo, sopivasti tiimi Best before end). Kentältä pääsee edullisesti saarelle yhdistelmällä bussi-ratikka-lautta. Majoittuminen saarella on palkitsevaa, mutta haastavaa. Varaa ajoissa, jos haluat yöpyä siellä. Kaupungista pääsee myös paikalle aamulla. Itse olin varannut saarelta kämpän jo viime syksynä niin sain nukkua miltei kymppitunnin vauvaunet ennen kisaa. Kellonsiirtokin menee muuten aika mukavasti kun ennen kisaa saa tunnin lisää ja paluumatka menee tunnin nopeammin.

Göteborgin kaupunkiloma lauantaina

Ilta vietettiin saarella (kuva: Eeva Liesirova) 

Kisa starttasi sunnuntaina aamulla klo 10.00. Heti alkuun oli kiivettävänä pieni asfalttimäki, jonka otin varovasti tunnustellen. Näin kärkiletkan niin, että pystyin laskemaan sijoitukseni. Ensimmäiseen uintiin lähdettäessä olin sarjani viidentenä. Oli hyvä, että kävin edellisenä iltana pulahtamassa meressä. Näin lämpötila ja suolaisuus (~19°C, himpun välimerta makeampaa) eivät tulleet yllätyksenä. Uin ensimmäisen uinnin letkassa kevyen reipasta tahtia. Toisessa, lyhkäisessä juoksussa päästiin kallioille ja tarjoutui heti hyvä paikka karata. Kuivilla kallioilla oli helppo juosta, jolloin uskalsi myös hypätä pidempiä loikkia lohkareiden välillä. Toiseen uintiin lähdin yksin, mutta edessäni näkyi kilpailijoita melko lähellä.

Alkumatkan uintia ja kallioita

Kolmas juoksu kulki helpommalla polulla. Näin edessäni kaksi miesparia ja yhden soolon. Kun siirryttiin pienemmälle polulle, sain heidät kiinni. Kuljimme uinnin yhdessä, minkä jälkeen kalliomaastossa siirryin heidän edelleen. Sain jopa pidetty nämä miehet takana seuraavassa uinnissa, mutta ensimmäisessä huollossa olimme taas kasassa.

Reitti kulki tulevat kilometrit helpommassa maastossa, missä menimme porukassa. Kun naturstig alkoi, pääsin taas omille teilleni. Tämä saariryhmän luoteiskulma oli näyttänyt jo ilmakuvassa hienolta maastolta, missä niityt ja kalliot vaihtelivat. Ja sitä se olikin, joskin reittimerkinnät olivat paikoin puutteellisia. Takaa-ajava ryhmä pääsi kerran luokseni ja sen jälkeen kesti tovin ennen kuin pääsin hapuiltua taas omilleni.

Niittyjä sileiden kallioiden välissä

Uinneissa suunnistaminen ei ollut vaikeaa, mutta kuvaan iski jo ennalta tiedossa ollut vitsaus: polttavat meduusat. Ensi-iskun sain niskan ja kaulan välille mennessäni yhteen uintiin. Sitten niitä tulikin pitkin päivää vähän milloin minnekin paljaalle ihoalueelle. Pahimpana sain tällin nenääni juuri ennen yhtä rantautumista. Näin kisan aikana kymmenittäin näitä meduusoja, mutta ne jotka polttivat, jäivät kaikki kokonaan huomaamattani. Todennäköisesti en edes uinut pahki yhtään kokonaista meduusaa, mutta niiden pitkät polttolonkerot olivat välillä levällään tai irtonaisina vedessä. Ei tämä nyt kuitenkaan niin iso juttu ollut, sillä myrkky ei tuntunut nokkosta kummemmalta (enkä nyt kisaa seuraavana päivänä tunne enää poltetta lainkaan). 

Matka jatkui omaan tahtiini. Nälkää oli kuitenkin myös edetä, sillä noin 5-10 minuutin päässä edelläni näkyi kaksi paria ja oletin yhden soolonkin olevan vielä siellä. Myös takaa-ajajani näin kaikissa uinneissa, mutta kallioilla he joutuivat tekemään navigointinsa itse. Yhden kallion ohitettuani pikkupoika huusi: "Du är ettan!" "Ettan?", frågte jag. "Ettan Solo", fortsätte han. Sain lisäenergiaa juoksuuni, mutta en vielä ollut ihan varma kannattiko tuulettaa. Seuraavalla huoltopisteellä sain kuulla, että edessäni oli vielä yksi soolo. Yritin kysyä kuinka kaukana, mutta vastaus oli vain pään pyörittelyä ja lopulta "not too far". Se siitä. Jatkoin kyllä matkaani edelleen itsevarmasti, sillä tiesin jaksavani itse hyvin ja arvelin edessäni kulkevista jonkun vielä hyytyvän.

Tällaista louhikkoa oli kuljettavana kilometreittäin

Osuudet kulkivat toinen toisensa perään. Yhtä pidempää juoksua lukuun ottamatta viimeinen tunti oli tultu käytännössä samaa kaavaa: uinti 200 - 500 m + kallioilla loikkimista 300 - 800 m. Juoksu kulki verrattain hyvin, mutta välillä tuntui olevan vaikea keksiä minne jalkansa heittää. Otin kuitenkin menon melko varman päälle, sillä kevyt askel olisi voinut jäädä viimeiseksi. Yhden kerran horjahdinkin. Helpommissa paikoissa ryystin omia geelipullojani. Nestehukka alkoi hieman tuntua, mutta onneksi ennen seuraavaa huoltopistettä ei ollut pitkiä juoksuja. Siellä vedin monta kuppia järjestäjän laimeaa urheilujuomaa. Merivettä ei voinut juoda janoon ja aika hyvin olin tainnut sitä välttääkin, sillä omissa geeleissänikin oli suolaa mutta ei mielestäni liikaa.

Toiseksi viimeiseltä huoltopisteeltä alkoi loppulenkki+taival, joihin olin budetoinut 1h 15min. Näin ollen loppuaikani oli painumassa 10 - 20 minuuttia yli neljän tunnin. Neljä tuntia oli ollut haamurajani, mutta nykykunnossani tekemilläni vaihdoilla sitä ei ollut mahdollista alittaa. Välineiden säätäminen rantakivikoissa oli sen verran haastavaa etteivät veteenmenot olleet menneet suoraan vauhdista. Myöskin rannasta suoraan juoksemaan pääsin vain muutamissa kohdissa. Yhtä hapuilua oli myös aina rannasta oikean reitin löytäminen, mutta sen laitan osittain myös järjestäjän merkkauspuutteiden piikkiin. Olisin toivonut myös järjestäjiä ohjaamaan virtojen suuntia. Ymmärrän, ettei tässä kisassa jokaista uintia ollut väärti miehittää, mutta ainakin niissä muutamissa, missä maalilippua ei nähnyt, olisi saanut olla joku neuvomassa.

Reitin varrella oli useissa paikoissa iso joukko ihmisiä kannustamassa! 

Viimeisen huoltopisteen paikkeilla alkoi etumaasto näyttää tyhjältä lukuunottamatta kymmenittäin vastaan tulevia menomatkalaisia kaksisuuntaisella osuudella. Oli siis se tilanne, että saisin tuskin ketään enää kiinni. Jonkun kannustajan ikään kuin kuulin edelleen huutaneen "första solo", mutta kuittasin tämän hyvin nopeasti väsyneenä toiveajatteluna. Juuri ennen loppuetapille kääntymistä vastaani tulivat Kimmo ja Markko, joka melkein sai minut työnnettyä aidan yli siinä sillalla 😅

Viimeisillä kalliosaarilla seuraan liittyi lyhyen matkan kilpailijoita ja heitä olikin varsin paljon. Myös monenlaista eri kieltä kuuli joukosta. Etenin loppuun asti sen minkä jaksoin, sillä halusin mitata, miten lähelle parisarjan kärkeä pääsisin. Maalin häämöttäessä näin sen poikki vedetyn nauhan: "Är jag vinnare!?" kysyin. Ja, det var sånt!

Hvarissa keväällä 2019 voitettu hopea kirkastui siis nyt World Series kullaksi! Palkinnoksi sain 4000 kruunua ja ilmaisen osallistumisen ensi vuoden kisaan. Kisamatkan kulut sain siis kuitattua tai kuten Eeva sen muotoili: "Jos ensi vuonna voitat niin pääset jo ihan voitolle!"

Kuvan otti Hanna Jokinen

Voiton lisäksi yhtä lailla olen ylpeä siitä tosiasiasta, että swimrunin maailman kärki ei ole enää kaukana. Nyt 33 kilometrin matkalla jäin Hugosta ja Maxista alle 15 minuuttia, joten muutaman vuoden harjoittelulla voi MM-mitali olla ihan vain sen sopivan mies tai naisparin löytämisen päässä. Mutta siitä en nyt murehdi, soolona kilpaileminen on myös kivaa kun on tilivelvollinen vain itselleen ja vauhti matkan aikana koko ajan juuri se oma. Ja eihän se soolokilpaileminen vie swimrunin yhteisöllisyyttä. Kaikki ovat kavereita keskenään ja tosi mukava porukka Suomesta mukana paikalla, kiitokset kaikille seurasta! 

Tack och hej, snart ses vi igen!