maanantai 16. elokuuta 2021

Kisakauden kujeet


Kisoja ja kepeämpää elämää. Sitä se on heinä-elokuu ollut sen jälkeen kun sai Kuopion kisat alta pois. Oli kyllä tänäkin vuonna sellainen fiilis, etteivät ne työtunnit hukkaan menneet: upean iloisia kilpailijoita, iso ja innokas talkooryhmä varmistamassa että Kuopion kisa on maastojen lisäksi muutoinkin laadultaan huippuluokkaa sekä uusi kuopiolainen ”swimrun-sukupolvi” joka kesäkuun kursseilla kasvoi mukaan tämän huikean lajin pariin! Eikä pidä unohtaa Juha Kolehmaisen panosta taltiointipuolella! Useita kameroita, droneja ja tunneittain materiaalia tunnelmista, menosta, meiningistä ja maisemista (katso kisavideo täältä). Näiden pohjalta on hyvä jatkaa taas ensi vuonna.


Kuopiossa ystävät myös ilossa tunnetaan. Kuva: Juha Kolehmainen

 
Kuopion jälkeisen viikon vietimme vanhempien mukana Saimaalla veneillen. Pihlaja- ja Puruvesi näyttivät parhaita puoliaan lämpötilan huidellessa yli kolmenkymmenen. Jopa vesi oli paikoin yli 27 asteista! Tuskin ikinä aiemmin on tullut uitua noin runsaasti pitkin aamua, päivää ja iltaa. Puruvedellä kävimme Teron kanssa kiertämässä pääosan kesäkuisesta swimrun-reitistä. Oli kyllä niin upea uida saaresta toiseen, kun pohjan pystyi näkemään miltei koko reitin matkalta. Myös kulku-urat saarissa olivat polkeutuneet varsin mielekkäiksi juosta. Harmillisesti en Jukolan (ja tänä vuonna Utön) takia ole tuohon kisaan aiemmin päässyt, mutta toivon kyllä siellä joskus vielä kilpailevani. En kumminkaan tuplalla. Yksi kierros riittää minun uintitaustalle.

Puruveden kirkkaus lumoaa


Veneily-viikon päätteeksi oli yksi kesän pääkisoista, Mäntyharju Swimrun. Muutaman viikon varoitusajalla sain varaparikseni Kuopiolaisen Tuukka Miettisen, jonka kanssa ehdimme käydä myös yhden lenkin lajiin tutustumiseksi. Fyysisellä puolella tutustumista ei tarvittu, sillä triathlon-tulokset puhuivat puolesta. Olimmekin erittäin tasavahva pari molemmissa osalajeissa, myös poluilla. Maasto Mäntyharjulla ei ollut aivan omintani, sillä metsätiepätkiä oli runsaasti. Kisa oli kuitenkin varsin hyvin järjestetty ja toki oli mahtavaa kisata niin epätodellisen lämpimissä olosuhteissa (ilma 26, vesi 28).

Ensimmäiseen uintiin lähtö Mäntyharjulla (Kuva: SRM)


Seuraava lomaviikko minun oli alun perin tarkoitus viettää Lapissa Maisan kanssa vaellellen. Kolea sääennuste sai kuitenkin karaistumattomat kroppamme vaihtamaan lennosta suunnitelmaa. Sää kylmeni kerta heitolla koko Manner-Suomessa, mutta Ahvenanmaalle ennustettiin vielä yli 20 asteen lämpötiloja. Pohjois-Lapin tavoin Turun saaristo ja Åålanti olivat minulle tutkimattomia paikkoja, joten käärin hihat ja aloin suunnitella pyöräretkeä kaikkine herkkuineen (=rääkkeineen). Googlettamalla löytyikin suht helposti ajettavaa ja nähtävää kokonaiseksi viikoksi. Reissusta voisi sepittää sivuittain, mutta tyydyn kirjaamaan kohteet ja tähtihetket!
 
Reittimme oli seuraava: Raisio-Teersalo-Kustavi-Brändö-Kumlinge-Vårdö-Geta-Eckerö-Mariehamn-Turku. Käytännössä siis pohjoinen saaristolinja (3 päivää) sekä Ahvenanmaa vastapäivään ympäri (4 päivää). Eckerössä pyhitimme yhden päivän 16 kilometrin swimrun-lenkkiin, mikä oli kyllä tehtävä kun märkäpuvut ja pullikset veivät kolmanneksen koko kantamustilasta. Oli se kuitenkin myös hieno lenkki, joskin samalla yksi kesän kuumimmista ja kylmimmistä treeneistä. Ilma 26 ja vesi 12-16 astetta. Juoksuosuuksilla keräsin lämpöä kroppaan, jotta tarkenin lillua pitkiä uinteja ilman lättäreitä. Siitä huolimatta olin aivan jäässä pisimmän (800m) avomeriuinnin päätteeksi, kunnes taas juoksussa lämpenin. Maisallakin oli hyvä syy sinnitellä hengissä teltalle, kun juuri aamulla oli saanut tiedon pääsystä ensimmäiseltä varasijalta Kuopion lääkikseen.
 
Alla kuvia retkestä kronologisesti:


Lähtövalmiina Raisiossa


Toinen retkipäivä Brändön kalliomaisemissa


Kolmas päivä Kumlingessa: kirkko, kauppa, apteekki, posti ja tämä kuvassa näkyvä muistomerkki Suomen sodan ajalta.


Illalla vielä Venäjän vallan ajan Bomarsundin linnanrauniot sekä vartiotorni (alemmassa kuvassa)



4. päivän aluksi keskiaikainen Kastelholman linnoitus


Iltapäivällä vaeltamassa Orrdals klintin luolilla...



...sekä huipulla, mikä on muuten Ahvenanmaan korkein kohta. Upeat näkymät! Illalla vielä suunnistustreeni. Pyöräilyineen pitkä päivä.


Viides päivä rennommin Getasta Eckeröön, missä Pizza Buffet Käringsundin rantalomakohteessa!


6. päivänä kunnon Swimrunin päätteeksi telttailemaan Degerbergin kalliotasanteelle. Perus leiriluukki.


Seitsemäntenä päivänä Maarianhaminan kautta Järsön kallioille uimaan ja lampaita moikkaamaan.


8. päivänä kylpylän kautta lautalle ja takaisin "Suomeen". Reissu täynnä fysiikkaa, historiaa, maantiedettä ja ainutlaatuisia näkymiä!


Pyöräreissun perään oli ohjelmassa arkisempaa: työkeikkaa ja perusreeniä. Suurin osa kisakauden reeneistä on ollut kevyitä pk-lenkkejä ja oikeastaan lepopäiviäkin on kertynyt enemmän kuin juuri koskaan aiemmin. Pitkät kisat ovat vaatineet palautumisaikaa, ja minulle on aina ollut sopivinta pitää 2-3 kevyttä päivää juuri ennen seuravaa kisaa. Tulostakin se on tuottanut toivotusti. Viimeisimmät kilpailut ovat sujuneet vahvasti alusta loppuun. Lake to Lake -kisan kävin Sami Naatulan kanssa välipalana ennen Strömforsin pidempää taivalta. Järvestä järveen on reittinä upea, joskin sen toivoisi olevan vielä pidempi! 13 kilometriä menee hujauksessa, kun osuuksia on paljon ja maasto vaihtelevaa.

Lake to Lake -loppusuora edessä


Strömforsin kisa on tätä kirjoittaessa tuoreena mielessä. Tuttu paikka, mutta täysin uusi reitti ja tänä vuonna parin, Tuukan, kanssa. Tutkailin kisakarttaa hyvin etukäteen ja piirsin GPX-reitin kelloon. Kisassa oli tänä vuonna paljon lyhkäisempiä uinteja, toisaalta pisin uinti (2,3km) haastoi aivan uudella tavalla. Alkupuoliskon vedimme kissa-hiiri-leikkiä S. Naatulan kanssa, joka sinnitteli yllättävän sitkeästi kannoillamme. Sami näytti tulevan kutakuinkin yhtä kovaa mentaalinarussa kuin viikko takaperin oikeassa köydessä. Kisatilanne oli nyt herkullisempi. Imelimmän suodippauksen kohdalla kevytrakenteinen soolomies pääsi jopa hetkeksi edellemme, mutta vahvemmalla juoksutahdilla saimme pidettyä kärkipaikan maaliin saakka.

Kuningaslohi?


Jälleen Linon kanssa palkinnoilla! Hälle kuuluu kyllä iso kiitos siitä, ettei puku hierrä. Strömfors-kuvat: Sebastian Dannberg


Reittinä tämänvuotinen oli kutakuinkin viime vuoden tasoa. Vaihtelevuutta oli nyt enemmän, mutta toki Escape from Svartholma on sarjassaan ainutlaatuisen hieno kokemus! Järjestelyihin jäi hiukan toivomisen varaa. Tiedotus oli niukkaa ja reittiä oli muutettu karttaan verrattuna useista kohti, mikä paikoin haastoi kun reittimerkkejä oli käytetty säästeliäästi. On kuitenkin myös positiivista sanottavaa. Topin ja tiimin asenne ja iloisuus välittyy varmasti kaikille kilpailijoille ja Strömfors maastoineen tarjoaa upeat puitteet lajille! Toivottavasti he saavat ensi vuosiksi muutamia apukäsiä lisää, jolloin varmasti tapahtuman kehityskin olisi taattu. Päitä nimittäin on.
 
Viikon päästä vaihtuu laji, kun ankkuroitavana olisi Kuopion Suunnistajat maaliin Napapiiri-Jukolassa. Toiveenani on tänäkin syksynä taistella omalla tasollani valituissa suunnistuskilpailuissa. Swimrun-kalenteri alkaa lähestyä loppuaan, mutta ainakin Solvallan kisa olisi tällä hetkellä ajatuksissa vetää lävitse. Siellä en ole häpeäkseni kilpaillut vielä kertaakaan, vaikka maasto on lukuisine polkuineen, järvineen ja mutkineen varmasti minulle erittäin sopiva. Vielä on siis kisakautta jäljellä, mutta kovasti odotan myös tulevaa treenikautta. Syksyn pitkikset alkavat jo poltella mielessä ja saliharjoittelun aion tulevana talvena ottaa aiempaa enemmän mukaan ohjelmaan. Kuopion loistavia uimahalliolosuhteita unohtamatta. Mutta niistä myöhemmin lisää, nyt vielä kilpaillaan!

perjantai 2. heinäkuuta 2021

Alkukausi 2021 (sis. Utö-kisarapsa)


Tämä swimrun-kausi on ollut minulle toistaiseksi yhtä vuoristorataa ja pääosin vielä pimeää sellaista, missä on mahdoton aavistaa onko edessä ylä- vai alamäki. Haasteet alkoivat heti uudenvuoden tienoilla, kun intissä neljä ja puoli vuotta aiemmin revennyt nivelkierukka alkoi uudelleen reistailemaan. Polvi esti kokonaan juoksun ja oli ailahteleva myös hiihtolenkeillä. Helmikuussa sain ajan urheilufyssarille ja samalla selvisi, ettei mitään pahempaa relapsia ollut sattunut. Polvi oli aikanaan tähystetty, mutta tukilihaksisto jäänyt tuolloin kuntouttamatta. Oli mahdollisuuksien rajoissa saada jalka kuntoutetuksi ennen kilpailukautta ja se tieto toden totta oli parasta, mitä siinä tilanteessa saatoin toivoa.
 
Aktiivisen kuntoutuksen (=voimatreenin) turvin pääsin kokeilemaan ensimmäisiä varsinaisia juoksulenkkejä huhtikuun puolivälissä. Talven juoksutauko ei kuitenkaan ollut tarkoittanut treenitaukoa. Kaksi pidempää hiihtovaellusta, kymmenkunta täyttä laskettelupäivää sekä säännöllinen hiihto, uinti, JK ja salitreeni loivat hyvää pohjaa. Tuon kaiken päälle en oikeastaan edes olisi jaksanut juurikaan juosta, ainakaan niin että se olisi ollut eteenpäin vievää. Vapun jälkeen hiihto ja laskettelu antoivat sijaa juoksulle, mikä sujuikin nousujohteisesti koko alkukesän. Kisakunnossa en kuitenkaan vielä toukokuussa ollut, vaan panostin suosiolla harjoitteluun toiveissa päästä kesäksi kuntoon.

Hiihtokausi 2021 oli harvinaisen pitkä, Sotkamon Ruostevaaran paksuilla hangilla 2.5.

 
Uinnin puolella kulunut talvi oli erittäin onnistunut. Kuopion uudessa tilavassa (vieläpä avoimessa) hallissa mahtui hyvin treenaamaan 50 metrin radalla, mikä olikin yhtäkkiä poikkeuksen sijaan normi. Urheiluakatemian aamutreeneissä sain kehitettyä tekniikkaani ja vauhtiani. Omissa treeneissä painotin pidempiä, lajinomaisia sarjoja. Kilpailunomainen matkavauhtini / 100m kehittyi 1.30 paikkeilta lähemmäs 1.20 paikkeille. Uinnin lähtökohdat kesää ajatellen olivat huomattavasti korkeammalla verrattuna vuodentakaiseen.
 
Myös juoksun puolella aloin saavuttaa entisen tasoni lähestyttäessä kauden avauskisaa, Pikonlinna Swimrunia. Myös lajitreeniä oli kertynyt jo mukavasti alle niin omilla lenkeillä kuin Kuopion kurssilaisten vedättämänä. Oli hienoa päästä jälleen kilpailemaan ja vieläpä täysin terveenä. Pikonlinnan uusittu reitti oli aiempaa aidompi swimrun-kokemus, kun asfalttipätkät oli vaihdettu kokonaan metsäreiteiksi. Lähdin kilpailuun yksilösarjan ryhmässä. Ensimmäisen juoksun kuljin kärkiporukan mukana, minkä jälkeen karkasin omille teilleni. Kenties hiukan ylikova alkuvauhti, mutta ennemminkin alkukesän kisaamattomuus tekivät etenkin juoksupätkistä yllättävän raskaita. Toisaalta pystyin raskaimmilla hetkillä hiukan keventämään kaasua, kun takaa-ajajia ei näkynyt. Uinnit olivat sellaista aallokkoa, mistä harvoin pääsi nauttimaan Suomessa. Maalilinjan ylitin ensimmäisenä, noin 1.21 ajalla. Pian minun jälkeeni saapuivat parisarjan miehet Otto Loukkalahti ja Viljami Valli. He löivät aikani reilulla minuutilla lähtiessään myöhemmässä lähtöryhmässä. Toisaalta harmittelin, ettei todellista kisa-astelmaa päässyt syntymään. Toisaalta oli parempi, etten ollut täysin uupunut kisasta, sillä minulla oli vielä optio kilpailla Utössä seuraavana viikonloppuna.



Uusi puku testissä Pikonlinnassa. Kuvat: Mari Hillo

 
Projekti Utö olikin sitten varsinainen säätö. Alustetaan hieman. On palattava viime vuoden lopulle, kun etsin jo melko epätoivoisesti varaparia Saaran paikan täyttämiseksi ansaitsemassamme MM-kisalipussa. Kyselin tuloksetta läpi kourallisen (eipä niitä juuri enempää olekaan) suomalaisia naisurheilijoita, jotka olisivat kykeneviä alittamaan 9h ÖtillÖ:ssä ja myös valmiita sen tekemään. Tammikuussa, juuri ennen MM-hakuajan umpeutumista otin yhteyttä merkittävään ranskalais-ruotsalaiseen swimrun-vaikuttajaan Nicolas Remiresiin kysyäkseni, voisiko hän auttaa minua parin löytämisessä. Nico lupasi palata asiaan, muttei osannut vielä nimetä ketään. Jätin siis MM-paikan hakematta.
 
Loppukeväällä sain Nicolasilta ehdotuksen kokeilla yhdessä kilpailemista ruotsalaisen Jonna Hedbysin kanssa. Hän oli kilpaillut swimrunissa vasta muutaman vuoden, mutta saavuttanut jo palkintosijoja World Series kilpailuissa sekasarjassa. Viestinvaihdon perusteella vaikutti, että voisimme olla tasavahva pari. Keskustelimme alustavasti kilpailemisesta Utössä kesäkuussa, mutta matkustusmahdollisuutta Suomesta käsin oli toukokuussa vielä vaikea arvioida. Jätin asian hautumaan, vaikka se hitto vie tuntui jo kaukaisenakin ajatuksena ennenkuulumattomalta mahdollisuudelta. Samoihin aikoihin olin sopinut Suomen puolella kilpailevani heinäkuussa triathlonisti Panu Liedon kanssa Mäntyharju Swimrunissa. Vuoden ajan piinannut parikato vaikuttikin olevan tiessään.
 
Lopulta Utön matkan kohtalo venyi kisaviikolle saakka etenkin ilmoittautumisen säädön ja osin myös virustilanteen tarkkailun vuoksi. Tiistai-iltana sain lentoliput tilatuksi. Paluuaikataulu oli tiivis, sillä halusin päästä Suomeen jo kisapäivän (sunnuntai-) iltana, jottei karanteeni venyisi matkailun vuoksi. Torstai-iltana lueskelin kisaohjeita ja vertailin taksitaksoja satamasta lentokentälle. Mielenkiintoinen turistiknoppi muuten, että sataman viereiseltä kadulta 25m päästä laituria on taksimatka kentälle 500 kruunua edullisempi kuin sataman osoitteesta.
 
Ilta alkoi jo muuttua yöksi, kun rupesin lukemaan Finnairin koronaohjeita. Kuumotus valtasi kehon. Olin useita kertoja lukenut läpi tullin ja THL:n ohjeet maahan saapumisesta ja niitä noudattaen varannut jo ajatkin lentokentällä ja siitä 72h päästä tehtävään testiin. Kaikki piti olla selvää, mutta ei. Yksistään lentoyhtiö vaati kaikista ”riskimaista” Suomeen saapuvilta virallisen negatiivisen koronatodistuksen, joka sai olla enintään 3 vuorokautta vanha. Tämä koski kaikkia rokottamattomia matkustajia, myös Suomen kansalaisia. Luin vaatimukset läpi moneen kertaan, mutten voinut ymmärtää niitä toisinkaan. Ruotsissa viettämäni aika olisi niin lyhyt, etten ehtisi sieltä saada todistusta. Ainoa vaihtoehtoni oli testauttaa itseni perjantaina Kuopiossa (missä 0-1 tartuntaa/pvä) osoittaakseni palaavani ”puhtaana” Suomeen. Kuopion kaupunki ei jakanut todistuksia, joten se oli haettava yksityiseltä. Melkein 250 euron lasku. Ketutti. Puhtaasti palvelumaksu Finnairille, millä ei ollut mitään tekemistä taudin leviämisen ehkäisemisen kannalta. ”Sitä pitkän matkan tehdä saa, kun on pakko kauas matkustaa” – alkoi soida päässä suljettuani ajanvarauspuhelimen kello kolme perjantain vastaisena yönä.


Linon kanssa valmiina reissuun Helsinki-Vantaalla

 
Perjantaina testiin ja lauantai-aamuna Kuopiosta kentälle. Menomatka sujui suuremmitta mutkitta Arlandasta Utöhön, joskin viimeinen bussipätkä satamaan oli peruttu. Pääsin onneksi ruotsalaisten vanavedessä kimppataksilla päivälautalle juuri sen irtautuessa rannasta. Nautiskelin maisemista jo laivassa ja etenkin perillä saaressa. Kuopiossa vastaavanlaisia kalliorantoja näki vain hyvin pienessä mittakaavassa. Pystytin telttani leirintäalueelle. Maltopullo kädessä ja korkki toisessa muistelin 25-vuotista taivaltani tällä planeetalla. Yleensä syntymäpäivät ovat sitä, että tavataan ihmisiä. Nyt olin koko päivän yrittänyt vältellä heitä parhaani mukaan ja syystä. Kyllä suomalainen koronakuri oli jotain aivan vierasta ruotsalaisille. Yksin en kuitenkaan kokenut olevani. Lukuisat onnen toivotukset ja kisatsempit toivat päivääni sopivan palan inhimillisyyttä.


Tukholman saaristoa lauttamatkalla


Ja perillä Utössä

 
Nukuin ja lepäsin hyvin, sillä startti oli sunnuntaina vasta klo 14. Päivästä oli tulossa kuuma, 25-30 astetta. Onneksi vesi oli viileää (vaihdellen 12-18) ja uintiosuuksia paljon. Lähtöjä oli porrastettu niin, että sarjat kulkivat radalla eriaikaisesti. Siksi myös kilpailumatka oli lyhempi, mutta vastineeksi teknisempi. Tämä sopi minulle oikein hyvin, sillä juuri kallioille olin tullut juoksemaan. Tapasimme Jonnan kanssa ilmoittautumispaikalla ja kiersimme pienen verkkalenkin yhdessä. En oikeastaan jännittänyt kisaa juurikaan, mutta olin siitä todella innoissani. Yhteistyö Jonnan kanssa tuntui myös sujuvan hyvin.


Sprinttisarjalaisia lähdössä ekaan uintiin

 
Lähdimme liikkeelle suunnitelmamme mukaan kärkipään imussa. Ekat uinnit ja polut sain mättää melko reippaasti, mutta pysyimme kuitenkin hyvin kärkikolmikossa. Pidemmälle tieosuudelle siirryttäessä jouduin antamaan periksi selille, vaikka Jonnalla olisi ollut intoa roikkua mukana. Kolmen kilsan juoksun perään olin niin hapoilla, että käskin parini uida edeltä. Seuraava tiejuoksu menikin sitten tasaisemmin voimasuhtein. Kärki alkoi kuitenkin karata näkyvistä, mutten antanut sen häiritä liikaa sillä olimme molemmat luetelleet vahvuudeksemme pitkät matkat ja tekniset reitit. Loppu 2/3 juoksureitistä olisi yksinomaan polkuja ja rantakallioita.
 
Hieman toisin kuitenkin kävi. Poluilla etenimme kyllä parina paikoin hyvinkin jouhevasti, mutta selät edessä eivät tulleet vastaan. Vetonaru auttoi Jonnaa helpommissa paikoissa, mutta jyrkissä kohdissa jouduin hidastamaan toistuvasti. En silti aina varmasti tarpeeksi, mutta onneksi mitään fyysistä ei kuitenkaan sattunut. Olimme kuitenkin molemmat yhtä mieltä siitä, että narun kanssa etenimme tiiminä nopeammin. Uinneissa tahti pysyi samana vahvana, mutta kiinni sillä ei joukkueita syöty. Matkan lähestyessä loppuaan olimme entistä tiukemmin kiinni neljännessä sijassa. Neljä kilsaa ennen maalia alkoi etoa pahaenteisesti. Rajuun nestehukkaan ahkerasti nautittu kylmä merivesi ei varmasti ollut toimivin lääke, mutta tyhjennystankkaus varmisti sen ettei ollut mahaa, mikä mennä sekaisin. Loppumatka tultiin pohjoisen suunnasta takaisin Utön saarelle. Vaikka kyse oli nyt sprintti-kisasta ÖtillÖ:hön verrattuna, oli silti hyvin voimakkaan nostalginen tunne tarttua kiinni Utön rantakivistä. Kahtena edellisenä kertana samassa paikassa oli takana ollut jo yli 9 tuntia swimrunia ja lopultakin se tunne, että tämä on se maa mihin päästäkseni olen nämä kaikki saaret läpi kolunnut.
 
Viimeisillä kilometreillä oloni jälleen koheni ja jaksoin pitää vedon tasaisesti loppuun saakka. Viimeisessä saarijuoksussa kysyin Jonnalta haluaisiko tämä lähteä kanssani ÖtillÖ:hön jos suorituksemme riittäisi kisapaikkaan. ”Katsotaan nyt ensin tuleeko sitä paikkaa”, hän totesi. Totesin perään, että mielestäni olemme melko tasavahva pari eikä täysin tasavahva voi olla ikinä. Maaliin tulimme, kuten arvata saatoimme, neljännellä sijalla, ajalla 3.13.40 eli noin 11 minuuttia sarjakärjen perässä. Tunnelma oli kaksijakoinen. Olin koko matkan iloinnut päästessäni yli puolentoista vuoden tauon jälkeen kilpailemaan kansainvälisessä porukassa, tasoiseni parin kanssa ja vieläpä itselleni näin hienolla reitillä! Olimme varmasti joukkueena tehneet sen suorituksen, mihin tällä hetkellä pystyimme. Jonna oisi kuitenkin päässyt kovempaa alkumatkan tiellä, minä poluilla ja kallioilla. Uinnissa molemmilla oli parannettavaa kärkeen nähden. Saaran kanssa vedimme uinnit yleensä vuorotellen, nyt sain käytännössä uida edellä koko matkan.
 

Maaliin hymyssä suin

Analyysia taitaa työstyä


Nappasin ÖtillÖ-oluen kouraan ja painuin täkäläiseen saunaan. Vain hetken ehdin huokaista, kunnes oli kiiruhdettava syömään ja lauttajonoon. Mantereen satamasta oli noin 80 kilometrin matka lentokentälle ja siirtymäaikaa portin sulkeutumiseen vajaat 1h 30min. Aloin tilata sovelluksella taksia, mutta juuri vahvistaessani tilausta ilmeisesti jokin aikakatkaisu esti sen. Yritin soittaa ensin paikalliseen numeroon, mutta se ei ollut käytössä. Kansallinen numero meni ruotsinkieliseen vastaajaan. Hälyisessä laivassa sain juuri ja juuri valituksi, että haluan tilata taksin. Sitten linja käski sanomaan osoitetiedot äänimerkin jälkeen. Suljin luurin ja kirosin. Nykäisin hihasta ensimmäistä ohi kävelevää miestä ja kysyin: ”Do you speak Swedish?”. Ehkä typerin kysymys lautalla, joka on täynnä ruotsalaisia, mutta olin jo hermostunut ja halusin mennä suoraan asiaan. Kaveri yritti soittaa puolestani taksia, muttei hänkään saanut ketään kiinni. Pelastuksekseni mies lupasi heittää minut keskustaan, mistä pääsisin express-junalla kentälle. Paitsi ettei sekään ollut vielä varma tie. Junalla, johon varmasti ehtisin, minulla jäisi aikaa laiturilta portille siirtymiseen 10 minuuttia. Aiemmalla 30 minuuttia. Olin hermostunut, sillä en todellakaan halunnut myöhästyä lennolta. Aamukone lähtisi niin myöhään, ettei koronatodistukseni enää olisi voimassa. Matkani siis venyisi ja vaikeutuisi ellen jäisi kokonaan Ruotsin vangiksi.
 
Lautta oli kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta pääsimme nopeasti liikkeelle satamasta. Vasta keskustellessani kuljettajan kanssa päivän kisasta, minulle selvisin kenen kyydissä oikein istuin. Hän oli Jesper Andersson, one of those original 4. Olin vähän, tai aika paljonkin hämilläni kun tajusin sen vasta siinä hetkessä kun hän kertoi kilpailevansa yhä veljensä parinaan. En yleisesti ole mikään henkilöpalvoja tai innokas fani, mutta tuosta istumapaikasta olin kyllä kerrassaan otettu. Itse olin vasta heittänyt apupyörät pois silloin kun tämä mies oli jo vetänyt ÖtillÖ:n lävitse. Samoin kuin olen aina nähnyt ruotsalaisen swimrunin esikuvana suomalaiselle lajikehitykselle, näin hänet tässä esikuvana omalle pioneerityölleni Suomessa.
 
Kuljettaja tiesi nopeimman reitin suoraan asemalaiturin viereen, mistä ehdin helposti hypätä aiemman junan kyytiin. Silloin myös lentokentällä haahuiluun jää riittävästi aikaa niin, että olin portilla viitisen minuuttia ennen sen sulkeutumista. Illan viimeinen huono uutinen oli se, ettei vaivalla hankkimaani koronatodistusta edes vilkaistu. Jotain kuulin kyllä aiemmin portilla puhuttavan maahantulovaatimuksista, mutta ilmeisesti virkailijatkin olivat yhtä väsyneitä kuin minä. Olin kuitenkin tyytyväinen päästessäni sisälle koneeseen. Matkalla pyysin lasin vettä ja mustikkamehua. Totesin vain, että ”tänään on kulunut paljon nestettä”. Maihin saavuttuani pyysin pääsyä testiin, vaikka ”negatiivinen” todistukseni olikin vielä voimassa. Helsinki-Vantaalla testauspalvelu toimi erittäin jouhevasti. Toki koska ei ollut ruuhkaa, mutta kapasiteetti oli muutoinkin suuri. Maisa tuli kaupan kautta hakemaan minua ja siiryimme yöksi telttailemaan Sipoon korpeen.
 
Alkuviikon vietimme kontaktivapaasti Repoveden kansallispuistossa Swimrun-vaelluksen merkeissä. Uudenlainen konsepti toimi hyvin kuumalla kelillä. Kuljetimme ensin teltan ja kamat syrjäiselle kalliolle, mistä teimme kevyet päivälenkit uimahousut jalassa ja pullis selässä. Poijurepussa kannoin puhelimen ja evästä. Ok vehje tallusteluvauhtiin, mutta vaihdoissa reppu tuotti turhan paljon säätämistä juoksuvauhtiin. Sää oli kyllä aivan paras mahdollinen. Päivisin 30-32 astetta lämmintä ja tuulta siten etteivät ötökät juuri häirinneet. Pelkästään juosten tai jopa kävellen olisi tullut tukalan kuuma, mutta ohuet vaatteet uinneista märkinä viilensivät kroppaa juuri sopivasti.


Olhavan huipulla


Aamu-uinnilla


Kevyesti

 
Vaelluksen lopulla sain tietää, että olimme Jonnan kanssa neljännellä sijalla saavuttaneet MM-kisapaikan! Torstain puhelinkeskustelussa kuitenkin ilmeni, ettei hän halunnut ottaa paikkaamme vastaan vaan halusi vielä yrittää saavuttaa sitä toisen urheilijan kanssa. Toki olin päätöksestä pettynyt, mutten niin pettynyt että oisin nostanut ääntäni. Varmasti en ollut hänelle kultakimpale, muttei hänkään minulle. Itse olen kuitenkin ollut jo valmis luopumaan siitä toivosta, että löytäisin parikseni yhtä taitavan polkujuoksijan. Tärkeämpää on kilpailla heikkouksien kuin vahvuuksien välillä. Vain siten voi oikeasti kehittyä.
 
ÖtillÖ-paikka on nyt viety minulta vuoden sisään jo kahdesti. Lisäksi sain kuulla, että Panun loukkaantuminen estää hänen starttinsa Mäntyharjulla. Aika lailla lähtöpisteessä siis ollaan. En kuitenkaan koe millään lailla pettymystä siitä, että kilpailin Utössä. Kiitän sekä Nicolasta parin vinkkaamisesta että Jonnaa parina kilpailemisesta. Utön nelossija oli tärkeä osoitus sekä itselleni että muille siitä, missä kunnossa olen swimrun-kentillä tänä vuonna. Yksi merkittävä tulosdetalji oli myös se, että meidän ajallamme olisi Utössä irronnut MM-paikka myös miesten sarjassa (huolimatta siitä, että keli oli miehillä selvästi suotuisampi aamupäivällä). Sekään kärki ei siis ole mahdottoman kaukana. Kunhan vain löytäisi vakituisen parin, miehen tai naisen. Tai nythän uutisoitiin siitäkin, että World Series avautuu myös yksilökilpailijoille. Niin tai näin, treenit jatkuu. Urheilun täyteistä kesää sinullekin, lukijani!

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Tuntsan taianomainen tykkyvaellus


Vuoden vaihteessa selasin läpi kevään akateemisen kalenterini, josta löytyi yksi miltei täysin vapaa viikko helmikuun alulta. Sauma ennen väkirikasta sesonkia vaikutti loistavalta omintakeiseen hiihtolomaan. Talvinen hiihtovaellus oli ollut suunnitelmissa jo pidemmän aikaa ja nyt oli seurakin tiedossa. Tuore tyttökaveri oli koeajamatta pohjoisen talven olosuhteissa. Niissä, joihin en itsekään lähtisi yksin liikkeelle marras-helmikuussa ainakaan vielä nykykokemuksella. Kohteeksemme valitsin Tuntsan kairan alueen, joka oli käytännössä katsoen aidon tunturilapin eteläisin erämaakohde ja siten pari tuntia lähempänä Kuopiota.
 
Puhelimitse tiedustelin paikalliselta kalastajalta suunnittelemani reitin toteuttamiskelpoisuutta. Tärkeiden vihjeiden perään hänen kysymyksensä kuului: ”Montakos miestä teitä sinne lähtee?” Vastasin pokkana, että kaksi henkilöä. Samalla kyllä vahvistui käsitykseni siitä, että Maisan miehuus oli testattava ennakkoon: Neljän ja puolen tunnin kivuton mettähiihtopäivä Vuokatin vaaralla viikkoa ennen reissua vahvisti myös omaa itseluottamustani aiemmin juoksusta ärtyneen polveni suhteen. Kaikki oli pakkausta vaille valmista, joskin edes-takaisin sahaava sääennuste venytti rinkan täytön viimeisiin päiviin.


Vuokatin maisemissa treenaamassa mettäsuksilla hiihtoa

Viikon 4 perjantaina ajoimme Kuopiosta isäni luo Suomussalmelle, josta lähdimme lauantaina aamu-neljän aikaan kohti Sallan Naruskajärveä. Siten pääsimme aloittamaan vaelluksemme heti aamun valjettua Tuntsan pubin pihalta klo 8.50. Reittisuunnitelma oli karkeasti ottaen seuraava: Ensimmäisenä päivänä pitkä, noin 24 kilometrin siirtymäetappi Takkaselän varaustuvalle, jossa kolme yötä ja samoja jälkiä takaisin. Välipäivinä hiihtäisimme fiiliksen ja olosuhteiden mukaan kevytvarusteisia päiväretkiä alueen korkeimmilla tuntureilla. Alkupuoliskon ensimmäisen päivän taipaleesta olin suunnitellut kuljettavaksemme valmista moottorikelkkareittiä. Kuitenkin jo matkaan lähtiessämme saimme kuulla, ettei kelkkoja ollut kulkenut viikkoon ja uutta lunta oli satanut päälle noin 30cm. Ja satoi edelleen.

Ensimmäisen päivän taival sinisellä

Ensimmäiset 7 kilometriä hyödynsimme vanhoja hiihtojälkiä, jotka kulkivat oikeaan suuntaan. Aitatsivaaran nuotiopaikan kohdalla ne kuitenkin tekivät U-käännöksen. 200 metrin oiko takaisin kelkkareitille kulki kuin mummo lumessa: edes leveä, 250cm pitkä eräsuksi ei estänyt uppoamasta reittä myöten pehmeään puuteriin. Kelkkauralla kova pohja helpotti hiihtämistä, mutta 3-4km/h oli silti raskas vauhti loivaan ylämäkeen möyrytessä. Siinä oli täysi työ psyykata itsensä uskomaan, että tämä oli vielä sitä helppoa pätkää ennen loppumatkan varsinaista umpihankiosuutta.
 
Noin kolmen kilometrin tallustelun jälkeen takaamme kuului kelkan ääni. Pubin jäbä oli lähtenyt peräämme nauttimaan pehmeästä alustasta. Se oli päivämme pelastus, sillä edessämme oli neljän kilometrin pituinen tuulisten soiden ylitys. Tuiskun tekemissä kinoksissa kelkkakin oli välillä uponnut reilusti yli puolen metrin syvyyteen suohankeen. Tuore kelkkapohja oli pehmeän upottava, mutta huomattavasti umpista kevyempi. Pilvinen sää kirkastui juuri sopivasti sen verran, että näimme suon yli kuinka alueen korkeimman laen, Sorsatunturin huippu loisti valkeana edessämme. Sen valloitus oli to do -listalla, mutta juuri siinä hetkessä haave päästä yöksi lämpimään mökkiin oli ensisijaisempaa. Suon päässä, Sorsan kodalla pidimme lounastauon. Matkaa oli taivallettu 14km / 4 tuntia, jäljellä oli noin 10 kilometriä ja 4-7 tuntia, joista enää kolme valoisaa. Merkityn reitin ulkopuolelle ei kelkkailijoilla ollut asiaa, joten loppumatkan apumme rajautuivat metsähallituksen satunnaiseen huoltoajoon ja rajavartijoiden jälkiin vyöhykerajalla. Käytännössä katsoen meidän piti siis varautua kulkemaan koko tuo matka omia jälkiämme. Sorsan kota oli hätämajoitteemme, johon voisimme jäädä yöksi, mikäli matka menisi mahdottomaksi. Pussilounaan voimaannuttamina päätimme kuitenkin yksissä tuumin jatkaa kohti Takkaselkää.
 
Suohiihto oli niin nähty, joten lähdimme rinnettä pitkin loivasti ylös suoraan itään kohti rajavyöhykettä. Vyöhykerajalle oli matkaa reilu 2 kilometriä ja siellä uskoin olevan jonkinlaisen kelkkauran. Paikka paikoin puiden suojassa sekä aivan puurajassa hanki kantoi hieman paremmin, mutta pääosin kahlasin menemään reittä myöden. Edes leveäsompaiset sauvat eivät tahtoneet saada kontaktia puuterilumeen, mikä välillä pisti sormet palelemaan vaikka muuten olikin lämmin 26 kiloinen rinkka selässään. Hienoa jälkeä siitä kyllä syntyi, kun Maisa vielä perässä tasoitti pohjiin asti möyrytyn latu-uran. Tunturin seljännettä seuranneen jyrkän laskun tuomista vaikeuksista huolimatta selvisimme takaisin jokilaaksoon ja lopulta vyöhykerajalle. Edeltävien kilometrien toivottomuus alkoi kääntyä takaisin uskoksi, kun löysimme vyöhykerajalta vanhan kelkanjäljen.
 
Loiva alamäki osuus kulki verrattain joutuisasti, joskin kovan pohjan päällä oli jälleen uutta lunta pohkeisiin asti. Kun matkaa oli jäljellä enää noin kolme kilometriä, käännyimme oikoen kohti tupaamme. Pidimme viimeisen evästauon alhaalla notkossa ennen pimeän laskeutumista. Siitedes matkan rasitus ja energiavaje alkoivat toden teolla painaa. Pienetkin nousupätkät tuntuivat vaikeilta ja zigzaggaus häiritsi suunnassa pysymistä. Juuri pimeässä suunnistamisen haasteet olivat syy, miksi olin yrittänyt koko alkumatkan hiihtää reippaalla sykkeellä ehtiäksemme mahdollisimman lähelle tupaa valoisassa. Kellokompassi ei osannut näyttää suuntaa, kun vauhti oli niin olematon. Perinteinen levari säilyi vakaana ilmakuplasta huolimatta. Minua tsemppasi se, että Maisa jaksoi hyvin. Itse tiesin jaksavani — vaikken ehkä koko ajan uskonutkaan.
 
Tuntsan Sorsajoen ylitys onnistui sopivan lumisillan löydettyämme. Edessämme, enää sadan metrin päässä jyrkän penkan takana kulki kartassa polku, jolta uskoin löytyvän myös jäljen. Oikeaan suuntaan jatkuva uranpohja tulikin vastaan nopeasti. Hetken päästä se kuitenkin alkoi kääntyä takaisin laaksoon eikä auttanut muu kuin palata omalle jäljelle. Nyt viimeistään oli toivo koetuksella. Jyrkkä penkka muuttui yhä tiheämmäksi kuusikoksi. Minun oli käytännössä tampattava tasaiseksi 2,5 metriä leveä, kuusten välissä mutkitteleva alusta pystysuoraan rinteeseen. Noin 50 metrin matkaan meni aikaa 15 minuuttia, kun vaivoin pääsimme ylös oikealle polulle.
 
Päivän eväät oli syöty ja muonavarastot rinkan pohjalla, joten päätimme tyytyä kuumaan termosvesihörppyyn. Matkaa oli jäljellä enää kaksi kilometriä ja alla vanha kelkkaura. Pohruamisen aiheuttama matkavaiston häviäminen sai kuitenkin minut tekemään vielä yhden harhapiston uralta poikenneelle kelkkajäljelle. Oli vain helpompi uskotella itselleen olevansa jo lähempänä kuin oikeasti olikaan. Vihdoin varmistuttuani oikealle reitille kääntymisestä pystyin jo nauttimaan maisemistakin. Viimeinen kilometri hiihdettiin kapeiden, tykkylumen peittämien kynttiläkuusten keskellä, joiden lomasta varaustupamme viimein paljastui. Matkaa oli tullut mutkineen 25 kilometriä ja aikaa kulunut taukoineen reilut 9 tuntia. Kroppa oli väsynyt, mutta ehjä.
 
Tuvan lämmitys ja ruuanlaitto sujuivat ongelmitta, mutta saunaan oli jätetty källi: lattia oli kauttaaltaan sentin parin jääpeitteessä. Vajaan 200 metrin päästä tupaa löytyi sula puro, josta saimme pataan vedet. Sauna antoi kunnon löylyt, mikä kruunasi päivän. Kiukaan lämmön ja kirveen avulla jää lohkeili lattialta sen verran, että sain vaivoin sulatettua putken auki kuumalla patavedellä. Se puolen tunnin ronklaus oli ehdottomasti päivän toinen voitto, jottei muina iltoina tarvinnut enää ulkona peseytyä. Sinä iltana uni maittoi hyvin lämpimässä tuvassa.

Sunnuntai-aamuna lähtövalmiina tuvan terassilla

Sunnuntai-aamuun heräsimme tuvan viilentyessä. Olimme kuitenkin saaneet nukkua ja levätä hyvin. Lähdimme ulkoilemaan hiukan ennen puolta päivää. Lumisade oli lakannut, mutta sää oli yhä harmaan pilvinen. Tuvan nurkilta ei lähtenyt tunturiin minkäänlaisia jälkiä, joten latu ylös oli hiihdettävä itse. Tällä kertaa ilman rinkkaa ja hyvin nukkuneena pohruaminen oli huomattavasti helpompaa. Ensimmäisen harjanteen, Takkaselän (+70m) päälle kipuaminen kesti silti noin tunnin. Tasaista seljännettä pitkin, tykkykuusten seassa hiihdimme kohti avotunturia, missä hanki alkoi jälleen kantaa.


Tykkykuusikkoa harmauden keskellä

Lunta puurajassa oli noin 90cm

Mitä ylemmäs nousi, sitä rapeampaa hanki oli. Takkaselkätunturin huipulta (590 mpy) näkymät olivat rajalliset, mutta ympäröivien metsien latvuksista kuitenkin hahmotti olevansa korkealla. Olimme hiihtäneet kolme kilometriä ja 2h 10min. Päätimme pitää päivän rasituksen maltillisena, joten kaarsimme suoraan tunturin harjanteita seuraten takaisin tuvalle. Loppulasku oli huikea, semijyrkkä 100 metrin pudotus takaisin alas laaksoon. Illan hämärtäessä pilkoimme puita tupaan ja lämmitimme saunaa. Tankkasimme hyvin ja kävimme ajoissa nukkumaan. Seuraava päivä tulisi olemaan kahden hiihtolenkin päivä.
 
Heräsin klo 3.30 enkä saanut enää unta. Vielä miltei täysi kuu paistoi kirkkaasti sisään tuvan ikkunasta. Nousin ylös viideltä ja saatuani kaminan tulille lähdin pienelle jaloittelulle. Ilma oli kirkastumaan päin ja tunnelma niin satumainen astellessani ulkona kuun valossa, tähtitaivaan alla, tykkykuusten keskellä. Houkutus lähteä kuutamohiihdolle oli suuri, mutta halusin mieluummin viettää valoisan ajan hiihtäen. Palasin tupaan valmistamaan aamupuuroa. Aamiaisen jälkeen sain vielä nukutuksi pari tuntia ennen kuin lähdimme matkaan yhdeksältä.


Aamunavaus Takkaselän harjanteella

Nousimme vanhoja jälkiämme seuraten ylös tunturiin. Valmista latua pitkin matka Takkaselän harjanteelle kesti enää puoli tuntia. Tuuli oli tyyntynyt edellispäivästä ja taivas alkoi pilkottaa pilvien lomasta. Kuljimme valmista latuamme puurajaan asti, mistä oikaisimme rinteensuuntaisesti Takkaselkätunturin läntiselle huipulle (535 mpy). Kuvat kertokoot enemmän tästä päivästä, kun keli oli mukavan kaunis kamerallekin.


Paksua tykkyä puurajassa

Tunturimaisemaa, pilvien välistä pilkottaa Sorsatunturin huippu

Takkaselkätunturin läntisellä huipulla. Laskettelulasit lämmittävät silmiä, otsaa ja poskia tunturissa.

Kuskoivan tunturi pohjoisessa päin

Jäkälätunturi ja kaunisoiva. Taimpana erottuu myös Sorsan huippu.

Olimme hiihtäneet vasta noin kaksi tuntia, joten päätimme tehdä piston tunturia pitkin länteen Sapakko-oivan suuntaan. Myös tältä suunnalta otimme paljon kuvia.


Kääntöpaikkamme jyrkän kurun reunalla ennen Sapakko-oivaa

Jokeri-kuusi

Tunturin lakea pitkin, taustalla Takkaselän huippu

Luonnon omia lumiveistoksia

Alamäkeä

Näkymä laaksoon juuri ennen loppulaskua. Taustalla Takkaselän huippu.

Puoli kahdelta iltapäivällä laskeuduimme takaisin tuvallemme. Menin suoraan tekemään halkoja, kun Maisa jäi laittamaan lounasta. Emme vielä saunoneet, sillä suunnitelmanamme oli hiihtää toinen lenkki iltakuutamossa, tähtien ja mahdollisesti revontultenkin alla. Kunnon ruokalevon jälkeen kävin esilämmittämässä saunan. Lähdimme yöhiihdolle seitsemän jälkeen kuun tilastollisesti noustessa.

Kuvia erämökkimme pihalta ennen auringonlaskua


Yöhiihdon reittinä oli valmiiksi pohjaamamme, noin 2 tunnin mittainen tunturikierros. Joskin matka sujui suunniteltua joutuisammin näkyvyyden hävittyä kuin pieru kamiinaan. Pakkaslunta tuiskutti vaakasuoraan sitä enemmän, mitä ylemmäs nousi. Kun lamppunsa sammutti, saattoi nähdä yhden tähden. Kuu ei edes luonut kajoaan itäiselle taivaalle. Jo kahdella aiemmalla lenkillä käyttämämme kuusimaja puurajassa oli nyt entistäkin arvokkaampi suoja kaakao-tauon ajaksi.


Kuusimajassa

Katto pään päällä

Avotunturi ei tuonut muutosta maisemiin. Oli tyytyminen kuvittelemaan, miltä tähdet ja kuu näyttäisivät kaareutuneena ympäri taivaankantta. Lisämausteen illan hassutteluun toi se, että Maisan lampusta olivat patterit aivan lopussa. Oma akkulamppuni valaisi vielä tietä, muttei sekään enää täydellä teholla. Pimeässä ja tuossa kelissä ladun seuraaminen olisi ollut vaikeaa, vaikkei lumi ollutkaan tuiskuttanut sitä vielä umpeen. Onneksi meillä oli kuitenkin puhelin sekä yhdet varaparistot, jotka vaihdoimme Maisan lamppuun juuri ennen loppulaskua. Kolmas kerta tunturista alas — nyt lamppu päässä — oli jälleen upea syöksy! Esilämmitetty sauna oli valmis, kunhan olimme saaneet pussi-illalliset vedettyä naamariin. Oli hyvä ehtiä nukkumaan puoleen yöhön mennessä, sillä seuraavan päivän paluumatkasta olisi taas tulossa pitkä latu. Itse tosin pääsin pehkuihin vasta hieman ennen yhtä viimeistellessäni kaminaa ja metsästäessäni tuvan ikkunasta tuloksetta revontulia jälleen kirkastuvassa talvi-yössä.
 
Tiistai-aamuun heräsimme kellon soidessa seitsemältä. Kuu valaisi ikkunasta vielä hetken, kunnes väistyi nousevan auringon tieltä. Tosin laakson ympärille oli jälleen kertymässä uutta pilvipeitettä. Myöhäisillan lämmitys riitti hyvin pakatessamme kamppeita hiljalleen viilenevässä tuvassa. Kun olimme saaneet paikat kuntoon, kello oli vaille yhdeksän eli juuri sama lähtöaika kuin ensimmäiseen päivään. Tupa oli palvellut meitä erittäin hyvin. En oikein uskoisi osaavani nauttia telttailusta samalla tavoin, ainakaan talvisaikaan. Toki se on osittain välineiden ja osaamisen puutetta, mutta kaikesta huolimatta tuskin palautuisin pitkistä siirtymistä ja päiväretkistä riittävästi telttailemalla. Ja loma kun on niin saahan sitä vähän luksustakin olla.


Paluumatkan poikkeavat reitinvalinnat punaisella

Alkumatkan kuljimme kolme päivää vanhoja jälkiämme alas laaksonpohjaa päin. Ensimmäisen illan umpihankioikomme olisi nyt alkuun ollut leppoista alamäkeä, mutta vastarinteen viimeinen 20 nousumetrin töyräs sai meidät kiertämään uraa pitkin kahden kilometrin lisälenkin. Tuo nousu olisi voinut ottaa yli puoli tuntia ja viedä tärkeitä mehuja Sorsatunturin valloituksesta, mikä oli päivän agendamme. Hiihdimme pitkin vyöhykerajaa, jolla ei ollut kulkenut uusia kelkkoja. Edessämme oli 8 kilometrin ja 300 vertikaalimetrin mittainen, lähes yhtenäinen nousu tunturin huipulle. Välillä pääsimme kulkemaan vanhoja jälkiämme, kunnes taas jatkoimme uutta latua vyöhykelinjaa ylöspäin. Ilma oli koko ajan kirkastumaan päin. Puurajan kohdilla näimme tunturien huiput ja auringon pilkistävän pilvien takaa. Maisemat olivat upeat!


Lännessä jäkälätunturi

Kaakossa aurinko

Etelässä puiden takana pilvetön Sorsatunturi

Idässä, vyöhykkeen puolella lumista tykkymetsää

Takana pohjoisessa Takkaselkä pilvien seassa

Kuvaus- ja evästauon jälkeen kiristin hieman vauhtia. Tiesin, että huippu voisi mennä takaisin pilveen hetkenä minä hyvänsä. Mäki jyrkkeni, mutta reippailla askelilla pystyi etenemään suorin suksin puoliupottavassa tuiskuhangessa. Tunturin harjanteelle oli matkaa enää muutama tolppaväli ja taivas oli yhä kirkas. Mäki kuitenkin painoi jaloissa niin, että muutaman minuutin välein oli pidettävä pieniä hengähdystaukoja. Juuri kun saimme suksemme tunturin harjanteelle, noin kilometrin päässä siintänyt Sorsan huippu peittyi paksuun pilvikerrokseen. Hetken vielä tsemppasin, kunnes romahdin ja päästin Maisan edelleni. Pieni kevennys teki hyvää hapokkaimman pätkän perään.
 
Vuorovedoin kipusimme ylös hämärää tunturin seljännettä, joka tuntui vain jatkuvan. Nousu loiveni, vaikka huipun piti olla jyrkän töyrään päällä. Edessä sumuinen maasto näytti aivan tasaiselta, mutta taakse katsoessaan näki ladun koko ajan nousevan. Suksi upposi hiukan enemmän kuin Takkaselän tunturissa. Olin jo melkein varma, että olimme huipulla kunnes viimein edessä näkyi jyrkkä loppunousu. Huipun hanki oli tuiskunnut rapean jäiseksi, mikä vaati kanttaamista. Etenkin oikealla puolen rinne laski niin jyrkästi, ettei kaatumiseen ollut varaa. Ylhäällä (623m) tunsi voittajafiiliksen, vaikka maisemat olivat rajalliset. Näimme vain etelästä pilvien läpi työntyvän auringon, joka vaikutti olevan kuin kosketusetäisyydellä jäiseltä tunturin kamaralta. Tuo upea näky korvasi ainakin osin ne maisemat, joista olimme haaveilleet.


Nipin napin maan pinnalla

Huipputyyppi

Laskeutuminen korppuisessa hangessa oli seuraava issue. Viistoloikalla ja leveällä laskuasennolla pääsimme kuitenkin kumpikin turvallisesti alas Vaarinkehuman kämpälle. Sen luona pidimme lounastauon, vaikka sisälle nykyisin yksityisomisteiseen tupaan ei ollut asiaa. Olimme taas takaisin moottorikelkkareitillä, jolla oli nyt ajanut lähipäivinä useita kelkkailijoita. Matka Sorsan juurelta alas Tuntsan pubille kestikin enää kolmisen tuntia. Kaiken kaikkiaan viimeiseen päivään oli kulunut taukoineen 7,5 tuntia ja matkaa 27km. Vaelluksen kokonaispituus oli 75km / 24h (ilman lounastaukoja) eli keskivauhti vähän yli 3 km/h.
 
Loppuviikon vietimme Sallassa mökkeillen ja laskettelurinteitä (Pyhä, Salla, Ruka) koluten. Kävin myös yhden sileän perinteisen lenkin Sallan ladustolla. Hampaankoloon jäi se, ettei Ruuhitunturin lenkkiä ollut ajettu. Se on vielä joskus nähtävä kapein suksin. Sesongin ulkopuolella sai lasketteluakin tehdä koronaturvallisesti, kun hisseihin ei tarvinnut jonottaa ja omat eväät nautimme ulkona. Laskettelukeskuksia on nyt tärkeä tukea etenkin viime kevään vaikeuksien vuoksi.


Sallatunturit aamuauringossa

Swimrunista minulla ei tällä hetkellä ole paljon jaettavaa. Omat kisakuviot ovat vielä auki niin kisojen, parin, kuin yhden viheliään polvivaivan suhteen. Asiat ovat kuitenkin lutviutumassa ja kerron niistä lisää sitten kun itsekin taas tiedän. Se on kuitenkin selvää, että tulen edelleen kehittämään osaani kuopiolaisen ja koko suomalaisen swimrunin puolesta puhujana sekä varmasti myös itse haastamaan itseäni kesän kilpailuissa. Hienoa on ollut kuulla, kuinka Puruvesi on vetänyt väkeä! Osallistujat ovat loppupeleissä he, jotka tekevät tapahtuman. Niin myös Kuopiossa, joten tervetuloa mukaan 10.7.2021. Kaikki info löytyy näiltä sivuilta.