keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Tuntsan taianomainen tykkyvaellus


Vuoden vaihteessa selasin läpi kevään akateemisen kalenterini, josta löytyi yksi miltei täysin vapaa viikko helmikuun alulta. Sauma ennen väkirikasta sesonkia vaikutti loistavalta omintakeiseen hiihtolomaan. Talvinen hiihtovaellus oli ollut suunnitelmissa jo pidemmän aikaa ja nyt oli seurakin tiedossa. Tuore tyttökaveri oli koeajamatta pohjoisen talven olosuhteissa. Niissä, joihin en itsekään lähtisi yksin liikkeelle marras-helmikuussa ainakaan vielä nykykokemuksella. Kohteeksemme valitsin Tuntsan kairan alueen, joka oli käytännössä katsoen aidon tunturilapin eteläisin erämaakohde ja siten pari tuntia lähempänä Kuopiota.
 
Puhelimitse tiedustelin paikalliselta kalastajalta suunnittelemani reitin toteuttamiskelpoisuutta. Tärkeiden vihjeiden perään hänen kysymyksensä kuului: ”Montakos miestä teitä sinne lähtee?” Vastasin pokkana, että kaksi henkilöä. Samalla kyllä vahvistui käsitykseni siitä, että Maisan miehuus oli testattava ennakkoon: Neljän ja puolen tunnin kivuton mettähiihtopäivä Vuokatin vaaralla viikkoa ennen reissua vahvisti myös omaa itseluottamustani aiemmin juoksusta ärtyneen polveni suhteen. Kaikki oli pakkausta vaille valmista, joskin edes-takaisin sahaava sääennuste venytti rinkan täytön viimeisiin päiviin.


Vuokatin maisemissa treenaamassa mettäsuksilla hiihtoa

Viikon 4 perjantaina ajoimme Kuopiosta isäni luo Suomussalmelle, josta lähdimme lauantaina aamu-neljän aikaan kohti Sallan Naruskajärveä. Siten pääsimme aloittamaan vaelluksemme heti aamun valjettua Tuntsan pubin pihalta klo 8.50. Reittisuunnitelma oli karkeasti ottaen seuraava: Ensimmäisenä päivänä pitkä, noin 24 kilometrin siirtymäetappi Takkaselän varaustuvalle, jossa kolme yötä ja samoja jälkiä takaisin. Välipäivinä hiihtäisimme fiiliksen ja olosuhteiden mukaan kevytvarusteisia päiväretkiä alueen korkeimmilla tuntureilla. Alkupuoliskon ensimmäisen päivän taipaleesta olin suunnitellut kuljettavaksemme valmista moottorikelkkareittiä. Kuitenkin jo matkaan lähtiessämme saimme kuulla, ettei kelkkoja ollut kulkenut viikkoon ja uutta lunta oli satanut päälle noin 30cm. Ja satoi edelleen.

Ensimmäisen päivän taival sinisellä

Ensimmäiset 7 kilometriä hyödynsimme vanhoja hiihtojälkiä, jotka kulkivat oikeaan suuntaan. Aitatsivaaran nuotiopaikan kohdalla ne kuitenkin tekivät U-käännöksen. 200 metrin oiko takaisin kelkkareitille kulki kuin mummo lumessa: edes leveä, 250cm pitkä eräsuksi ei estänyt uppoamasta reittä myöten pehmeään puuteriin. Kelkkauralla kova pohja helpotti hiihtämistä, mutta 3-4km/h oli silti raskas vauhti loivaan ylämäkeen möyrytessä. Siinä oli täysi työ psyykata itsensä uskomaan, että tämä oli vielä sitä helppoa pätkää ennen loppumatkan varsinaista umpihankiosuutta.
 
Noin kolmen kilometrin tallustelun jälkeen takaamme kuului kelkan ääni. Pubin jäbä oli lähtenyt peräämme nauttimaan pehmeästä alustasta. Se oli päivämme pelastus, sillä edessämme oli neljän kilometrin pituinen tuulisten soiden ylitys. Tuiskun tekemissä kinoksissa kelkkakin oli välillä uponnut reilusti yli puolen metrin syvyyteen suohankeen. Tuore kelkkapohja oli pehmeän upottava, mutta huomattavasti umpista kevyempi. Pilvinen sää kirkastui juuri sopivasti sen verran, että näimme suon yli kuinka alueen korkeimman laen, Sorsatunturin huippu loisti valkeana edessämme. Sen valloitus oli to do -listalla, mutta juuri siinä hetkessä haave päästä yöksi lämpimään mökkiin oli ensisijaisempaa. Suon päässä, Sorsan kodalla pidimme lounastauon. Matkaa oli taivallettu 14km / 4 tuntia, jäljellä oli noin 10 kilometriä ja 4-7 tuntia, joista enää kolme valoisaa. Merkityn reitin ulkopuolelle ei kelkkailijoilla ollut asiaa, joten loppumatkan apumme rajautuivat metsähallituksen satunnaiseen huoltoajoon ja rajavartijoiden jälkiin vyöhykerajalla. Käytännössä katsoen meidän piti siis varautua kulkemaan koko tuo matka omia jälkiämme. Sorsan kota oli hätämajoitteemme, johon voisimme jäädä yöksi, mikäli matka menisi mahdottomaksi. Pussilounaan voimaannuttamina päätimme kuitenkin yksissä tuumin jatkaa kohti Takkaselkää.
 
Suohiihto oli niin nähty, joten lähdimme rinnettä pitkin loivasti ylös suoraan itään kohti rajavyöhykettä. Vyöhykerajalle oli matkaa reilu 2 kilometriä ja siellä uskoin olevan jonkinlaisen kelkkauran. Paikka paikoin puiden suojassa sekä aivan puurajassa hanki kantoi hieman paremmin, mutta pääosin kahlasin menemään reittä myöden. Edes leveäsompaiset sauvat eivät tahtoneet saada kontaktia puuterilumeen, mikä välillä pisti sormet palelemaan vaikka muuten olikin lämmin 26 kiloinen rinkka selässään. Hienoa jälkeä siitä kyllä syntyi, kun Maisa vielä perässä tasoitti pohjiin asti möyrytyn latu-uran. Tunturin seljännettä seuranneen jyrkän laskun tuomista vaikeuksista huolimatta selvisimme takaisin jokilaaksoon ja lopulta vyöhykerajalle. Edeltävien kilometrien toivottomuus alkoi kääntyä takaisin uskoksi, kun löysimme vyöhykerajalta vanhan kelkanjäljen.
 
Loiva alamäki osuus kulki verrattain joutuisasti, joskin kovan pohjan päällä oli jälleen uutta lunta pohkeisiin asti. Kun matkaa oli jäljellä enää noin kolme kilometriä, käännyimme oikoen kohti tupaamme. Pidimme viimeisen evästauon alhaalla notkossa ennen pimeän laskeutumista. Siitedes matkan rasitus ja energiavaje alkoivat toden teolla painaa. Pienetkin nousupätkät tuntuivat vaikeilta ja zigzaggaus häiritsi suunnassa pysymistä. Juuri pimeässä suunnistamisen haasteet olivat syy, miksi olin yrittänyt koko alkumatkan hiihtää reippaalla sykkeellä ehtiäksemme mahdollisimman lähelle tupaa valoisassa. Kellokompassi ei osannut näyttää suuntaa, kun vauhti oli niin olematon. Perinteinen levari säilyi vakaana ilmakuplasta huolimatta. Minua tsemppasi se, että Maisa jaksoi hyvin. Itse tiesin jaksavani — vaikken ehkä koko ajan uskonutkaan.
 
Tuntsan Sorsajoen ylitys onnistui sopivan lumisillan löydettyämme. Edessämme, enää sadan metrin päässä jyrkän penkan takana kulki kartassa polku, jolta uskoin löytyvän myös jäljen. Oikeaan suuntaan jatkuva uranpohja tulikin vastaan nopeasti. Hetken päästä se kuitenkin alkoi kääntyä takaisin laaksoon eikä auttanut muu kuin palata omalle jäljelle. Nyt viimeistään oli toivo koetuksella. Jyrkkä penkka muuttui yhä tiheämmäksi kuusikoksi. Minun oli käytännössä tampattava tasaiseksi 2,5 metriä leveä, kuusten välissä mutkitteleva alusta pystysuoraan rinteeseen. Noin 50 metrin matkaan meni aikaa 15 minuuttia, kun vaivoin pääsimme ylös oikealle polulle.
 
Päivän eväät oli syöty ja muonavarastot rinkan pohjalla, joten päätimme tyytyä kuumaan termosvesihörppyyn. Matkaa oli jäljellä enää kaksi kilometriä ja alla vanha kelkkaura. Pohruamisen aiheuttama matkavaiston häviäminen sai kuitenkin minut tekemään vielä yhden harhapiston uralta poikenneelle kelkkajäljelle. Oli vain helpompi uskotella itselleen olevansa jo lähempänä kuin oikeasti olikaan. Vihdoin varmistuttuani oikealle reitille kääntymisestä pystyin jo nauttimaan maisemistakin. Viimeinen kilometri hiihdettiin kapeiden, tykkylumen peittämien kynttiläkuusten keskellä, joiden lomasta varaustupamme viimein paljastui. Matkaa oli tullut mutkineen 25 kilometriä ja aikaa kulunut taukoineen reilut 9 tuntia. Kroppa oli väsynyt, mutta ehjä.
 
Tuvan lämmitys ja ruuanlaitto sujuivat ongelmitta, mutta saunaan oli jätetty källi: lattia oli kauttaaltaan sentin parin jääpeitteessä. Vajaan 200 metrin päästä tupaa löytyi sula puro, josta saimme pataan vedet. Sauna antoi kunnon löylyt, mikä kruunasi päivän. Kiukaan lämmön ja kirveen avulla jää lohkeili lattialta sen verran, että sain vaivoin sulatettua putken auki kuumalla patavedellä. Se puolen tunnin ronklaus oli ehdottomasti päivän toinen voitto, jottei muina iltoina tarvinnut enää ulkona peseytyä. Sinä iltana uni maittoi hyvin lämpimässä tuvassa.

Sunnuntai-aamuna lähtövalmiina tuvan terassilla

Sunnuntai-aamuun heräsimme tuvan viilentyessä. Olimme kuitenkin saaneet nukkua ja levätä hyvin. Lähdimme ulkoilemaan hiukan ennen puolta päivää. Lumisade oli lakannut, mutta sää oli yhä harmaan pilvinen. Tuvan nurkilta ei lähtenyt tunturiin minkäänlaisia jälkiä, joten latu ylös oli hiihdettävä itse. Tällä kertaa ilman rinkkaa ja hyvin nukkuneena pohruaminen oli huomattavasti helpompaa. Ensimmäisen harjanteen, Takkaselän (+70m) päälle kipuaminen kesti silti noin tunnin. Tasaista seljännettä pitkin, tykkykuusten seassa hiihdimme kohti avotunturia, missä hanki alkoi jälleen kantaa.


Tykkykuusikkoa harmauden keskellä

Lunta puurajassa oli noin 90cm

Mitä ylemmäs nousi, sitä rapeampaa hanki oli. Takkaselkätunturin huipulta (590 mpy) näkymät olivat rajalliset, mutta ympäröivien metsien latvuksista kuitenkin hahmotti olevansa korkealla. Olimme hiihtäneet kolme kilometriä ja 2h 10min. Päätimme pitää päivän rasituksen maltillisena, joten kaarsimme suoraan tunturin harjanteita seuraten takaisin tuvalle. Loppulasku oli huikea, semijyrkkä 100 metrin pudotus takaisin alas laaksoon. Illan hämärtäessä pilkoimme puita tupaan ja lämmitimme saunaa. Tankkasimme hyvin ja kävimme ajoissa nukkumaan. Seuraava päivä tulisi olemaan kahden hiihtolenkin päivä.
 
Heräsin klo 3.30 enkä saanut enää unta. Vielä miltei täysi kuu paistoi kirkkaasti sisään tuvan ikkunasta. Nousin ylös viideltä ja saatuani kaminan tulille lähdin pienelle jaloittelulle. Ilma oli kirkastumaan päin ja tunnelma niin satumainen astellessani ulkona kuun valossa, tähtitaivaan alla, tykkykuusten keskellä. Houkutus lähteä kuutamohiihdolle oli suuri, mutta halusin mieluummin viettää valoisan ajan hiihtäen. Palasin tupaan valmistamaan aamupuuroa. Aamiaisen jälkeen sain vielä nukutuksi pari tuntia ennen kuin lähdimme matkaan yhdeksältä.


Aamunavaus Takkaselän harjanteella

Nousimme vanhoja jälkiämme seuraten ylös tunturiin. Valmista latua pitkin matka Takkaselän harjanteelle kesti enää puoli tuntia. Tuuli oli tyyntynyt edellispäivästä ja taivas alkoi pilkottaa pilvien lomasta. Kuljimme valmista latuamme puurajaan asti, mistä oikaisimme rinteensuuntaisesti Takkaselkätunturin läntiselle huipulle (535 mpy). Kuvat kertokoot enemmän tästä päivästä, kun keli oli mukavan kaunis kamerallekin.


Paksua tykkyä puurajassa

Tunturimaisemaa, pilvien välistä pilkottaa Sorsatunturin huippu

Takkaselkätunturin läntisellä huipulla. Laskettelulasit lämmittävät silmiä, otsaa ja poskia tunturissa.

Kuskoivan tunturi pohjoisessa päin

Jäkälätunturi ja kaunisoiva. Taimpana erottuu myös Sorsan huippu.

Olimme hiihtäneet vasta noin kaksi tuntia, joten päätimme tehdä piston tunturia pitkin länteen Sapakko-oivan suuntaan. Myös tältä suunnalta otimme paljon kuvia.


Kääntöpaikkamme jyrkän kurun reunalla ennen Sapakko-oivaa

Jokeri-kuusi

Tunturin lakea pitkin, taustalla Takkaselän huippu

Luonnon omia lumiveistoksia

Alamäkeä

Näkymä laaksoon juuri ennen loppulaskua. Taustalla Takkaselän huippu.

Puoli kahdelta iltapäivällä laskeuduimme takaisin tuvallemme. Menin suoraan tekemään halkoja, kun Maisa jäi laittamaan lounasta. Emme vielä saunoneet, sillä suunnitelmanamme oli hiihtää toinen lenkki iltakuutamossa, tähtien ja mahdollisesti revontultenkin alla. Kunnon ruokalevon jälkeen kävin esilämmittämässä saunan. Lähdimme yöhiihdolle seitsemän jälkeen kuun tilastollisesti noustessa.

Kuvia erämökkimme pihalta ennen auringonlaskua


Yöhiihdon reittinä oli valmiiksi pohjaamamme, noin 2 tunnin mittainen tunturikierros. Joskin matka sujui suunniteltua joutuisammin näkyvyyden hävittyä kuin pieru kamiinaan. Pakkaslunta tuiskutti vaakasuoraan sitä enemmän, mitä ylemmäs nousi. Kun lamppunsa sammutti, saattoi nähdä yhden tähden. Kuu ei edes luonut kajoaan itäiselle taivaalle. Jo kahdella aiemmalla lenkillä käyttämämme kuusimaja puurajassa oli nyt entistäkin arvokkaampi suoja kaakao-tauon ajaksi.


Kuusimajassa

Katto pään päällä

Avotunturi ei tuonut muutosta maisemiin. Oli tyytyminen kuvittelemaan, miltä tähdet ja kuu näyttäisivät kaareutuneena ympäri taivaankantta. Lisämausteen illan hassutteluun toi se, että Maisan lampusta olivat patterit aivan lopussa. Oma akkulamppuni valaisi vielä tietä, muttei sekään enää täydellä teholla. Pimeässä ja tuossa kelissä ladun seuraaminen olisi ollut vaikeaa, vaikkei lumi ollutkaan tuiskuttanut sitä vielä umpeen. Onneksi meillä oli kuitenkin puhelin sekä yhdet varaparistot, jotka vaihdoimme Maisan lamppuun juuri ennen loppulaskua. Kolmas kerta tunturista alas — nyt lamppu päässä — oli jälleen upea syöksy! Esilämmitetty sauna oli valmis, kunhan olimme saaneet pussi-illalliset vedettyä naamariin. Oli hyvä ehtiä nukkumaan puoleen yöhön mennessä, sillä seuraavan päivän paluumatkasta olisi taas tulossa pitkä latu. Itse tosin pääsin pehkuihin vasta hieman ennen yhtä viimeistellessäni kaminaa ja metsästäessäni tuvan ikkunasta tuloksetta revontulia jälleen kirkastuvassa talvi-yössä.
 
Tiistai-aamuun heräsimme kellon soidessa seitsemältä. Kuu valaisi ikkunasta vielä hetken, kunnes väistyi nousevan auringon tieltä. Tosin laakson ympärille oli jälleen kertymässä uutta pilvipeitettä. Myöhäisillan lämmitys riitti hyvin pakatessamme kamppeita hiljalleen viilenevässä tuvassa. Kun olimme saaneet paikat kuntoon, kello oli vaille yhdeksän eli juuri sama lähtöaika kuin ensimmäiseen päivään. Tupa oli palvellut meitä erittäin hyvin. En oikein uskoisi osaavani nauttia telttailusta samalla tavoin, ainakaan talvisaikaan. Toki se on osittain välineiden ja osaamisen puutetta, mutta kaikesta huolimatta tuskin palautuisin pitkistä siirtymistä ja päiväretkistä riittävästi telttailemalla. Ja loma kun on niin saahan sitä vähän luksustakin olla.


Paluumatkan poikkeavat reitinvalinnat punaisella

Alkumatkan kuljimme kolme päivää vanhoja jälkiämme alas laaksonpohjaa päin. Ensimmäisen illan umpihankioikomme olisi nyt alkuun ollut leppoista alamäkeä, mutta vastarinteen viimeinen 20 nousumetrin töyräs sai meidät kiertämään uraa pitkin kahden kilometrin lisälenkin. Tuo nousu olisi voinut ottaa yli puoli tuntia ja viedä tärkeitä mehuja Sorsatunturin valloituksesta, mikä oli päivän agendamme. Hiihdimme pitkin vyöhykerajaa, jolla ei ollut kulkenut uusia kelkkoja. Edessämme oli 8 kilometrin ja 300 vertikaalimetrin mittainen, lähes yhtenäinen nousu tunturin huipulle. Välillä pääsimme kulkemaan vanhoja jälkiämme, kunnes taas jatkoimme uutta latua vyöhykelinjaa ylöspäin. Ilma oli koko ajan kirkastumaan päin. Puurajan kohdilla näimme tunturien huiput ja auringon pilkistävän pilvien takaa. Maisemat olivat upeat!


Lännessä jäkälätunturi

Kaakossa aurinko

Etelässä puiden takana pilvetön Sorsatunturi

Idässä, vyöhykkeen puolella lumista tykkymetsää

Takana pohjoisessa Takkaselkä pilvien seassa

Kuvaus- ja evästauon jälkeen kiristin hieman vauhtia. Tiesin, että huippu voisi mennä takaisin pilveen hetkenä minä hyvänsä. Mäki jyrkkeni, mutta reippailla askelilla pystyi etenemään suorin suksin puoliupottavassa tuiskuhangessa. Tunturin harjanteelle oli matkaa enää muutama tolppaväli ja taivas oli yhä kirkas. Mäki kuitenkin painoi jaloissa niin, että muutaman minuutin välein oli pidettävä pieniä hengähdystaukoja. Juuri kun saimme suksemme tunturin harjanteelle, noin kilometrin päässä siintänyt Sorsan huippu peittyi paksuun pilvikerrokseen. Hetken vielä tsemppasin, kunnes romahdin ja päästin Maisan edelleni. Pieni kevennys teki hyvää hapokkaimman pätkän perään.
 
Vuorovedoin kipusimme ylös hämärää tunturin seljännettä, joka tuntui vain jatkuvan. Nousu loiveni, vaikka huipun piti olla jyrkän töyrään päällä. Edessä sumuinen maasto näytti aivan tasaiselta, mutta taakse katsoessaan näki ladun koko ajan nousevan. Suksi upposi hiukan enemmän kuin Takkaselän tunturissa. Olin jo melkein varma, että olimme huipulla kunnes viimein edessä näkyi jyrkkä loppunousu. Huipun hanki oli tuiskunnut rapean jäiseksi, mikä vaati kanttaamista. Etenkin oikealla puolen rinne laski niin jyrkästi, ettei kaatumiseen ollut varaa. Ylhäällä (623m) tunsi voittajafiiliksen, vaikka maisemat olivat rajalliset. Näimme vain etelästä pilvien läpi työntyvän auringon, joka vaikutti olevan kuin kosketusetäisyydellä jäiseltä tunturin kamaralta. Tuo upea näky korvasi ainakin osin ne maisemat, joista olimme haaveilleet.


Nipin napin maan pinnalla

Huipputyyppi

Laskeutuminen korppuisessa hangessa oli seuraava issue. Viistoloikalla ja leveällä laskuasennolla pääsimme kuitenkin kumpikin turvallisesti alas Vaarinkehuman kämpälle. Sen luona pidimme lounastauon, vaikka sisälle nykyisin yksityisomisteiseen tupaan ei ollut asiaa. Olimme taas takaisin moottorikelkkareitillä, jolla oli nyt ajanut lähipäivinä useita kelkkailijoita. Matka Sorsan juurelta alas Tuntsan pubille kestikin enää kolmisen tuntia. Kaiken kaikkiaan viimeiseen päivään oli kulunut taukoineen 7,5 tuntia ja matkaa 27km. Vaelluksen kokonaispituus oli 75km / 24h (ilman lounastaukoja) eli keskivauhti vähän yli 3 km/h.
 
Loppuviikon vietimme Sallassa mökkeillen ja laskettelurinteitä (Pyhä, Salla, Ruka) koluten. Kävin myös yhden sileän perinteisen lenkin Sallan ladustolla. Hampaankoloon jäi se, ettei Ruuhitunturin lenkkiä ollut ajettu. Se on vielä joskus nähtävä kapein suksin. Sesongin ulkopuolella sai lasketteluakin tehdä koronaturvallisesti, kun hisseihin ei tarvinnut jonottaa ja omat eväät nautimme ulkona. Laskettelukeskuksia on nyt tärkeä tukea etenkin viime kevään vaikeuksien vuoksi.


Sallatunturit aamuauringossa

Swimrunista minulla ei tällä hetkellä ole paljon jaettavaa. Omat kisakuviot ovat vielä auki niin kisojen, parin, kuin yhden viheliään polvivaivan suhteen. Asiat ovat kuitenkin lutviutumassa ja kerron niistä lisää sitten kun itsekin taas tiedän. Se on kuitenkin selvää, että tulen edelleen kehittämään osaani kuopiolaisen ja koko suomalaisen swimrunin puolesta puhujana sekä varmasti myös itse haastamaan itseäni kesän kilpailuissa. Hienoa on ollut kuulla, kuinka Puruvesi on vetänyt väkeä! Osallistujat ovat loppupeleissä he, jotka tekevät tapahtuman. Niin myös Kuopiossa, joten tervetuloa mukaan 10.7.2021. Kaikki info löytyy näiltä sivuilta.








keskiviikko 26. elokuuta 2020

Kuopion ympäriuinti 

Oli heinäkuun alku ja kello yksi yöllä. En saanut unen päästä kiinni. Ajatukseni pyörivät tulevan Kuopio Swimrunin järjestelyissä. Tuo pilvinen yö oli hämärä, vaikka kesä olikin. Päätin sitten nousta hetkeksi ylös ja kaivaa kaapistani esiin uimarinpoijun, joka oli vielä paketissa. Olin saanut sen edellisenä viikonloppuna Hillon Simolta Pikonlinna-swimrunista. Puhalsin poijun täyteen pimeässä yksiössä, missä edes kirkkaan oranssi väri ei juuri näkynyt. Laitoin sitten sisälle pienen otsalampun ja kas, heti tuli valoa tupaan.


Yöuinti-mode

Innostuin ja kaivoin esiin Led-X Cobra 6500lm yösuunnistusvalon. Se sisällään poiju suorastaan hehkui! Eihän päivälläkään mikään saisi uimaria näkymään noin hyvin. Vähän evästä vielä lampun kylkeen niin eipä olisi turha vehje yöuinnille. Sitten avasin puhelimesta kartan ja katsoin, mikä olisi sopiva reitti. Ei liian extreme, mutta sellainen missä omat ennätykset menisi kerralla uusiksi. Jokin merkityksellinen pätkä. Sellainen minne ei päivällä voisi mennä. Sellainen missä todellakin pitäisi näkyä.
 
Ilman mitään ennakkosuunnitelmia keksin reitin melkein saman tien. Kuopion ympäriuinti olisi kartalta mitattuna 21 kilometriä helposti suunnistettavaa reittiä. Tuo reitti olisi jälleen yksi osoitus siitä, kuinka välittömässä läheisyydessä puhtaat uimavedet ovat kaikkialla ympäri kaupunkia. Maantieteellisesti koko Kuopio on yksi iso niemi, jonka yhdistää mantereeseen vain noin kilometrin leveä kannas kaupungin lounaispuolella. Elo-syyskuun vaihteessa tuon niemen ehtisi kiertää riittävän lämpimässä vedessä ja kuitenkin kokonaan pimeässä. Haasteena täydellinen korvike ÖtillÖ:lle, jos sitä ei tulisi.


20. heinäkuuta tuli julki päätös ÖtillÖ:n peruuntumisesta ja heti samana päivänä otin yhteyttä Elina Mäkiseen. Oli alusta lähtien selvää, etten lähtisi matkaan yksin. Elina täytti molemmat asettamani kriteerit: 1. Vähintään minun tasoinen uimari, jotten joudu jäätymään odotellessa 2. Minua parempi kestämään kylmyyttä, ettei hän jäädy minua odotellessa. Elina oli heti messissä! Meillä oli myös molemmilla hyvin mahdollisuus joustaa päivämäärissä niin, että pystyimme ennakoimaan tuulta ja veden lämpötilaa. Itse asetin veden lämpötilan rajaksi 17 astetta, minkä vuoksi aikaistimme uintiamme muutamalla päivällä.

 
Haastepäivänä olin täpinöissäni. En edes muista, milloin olen viimeeksi jännittänyt yhtä paljon. Kylmettyminen, hiertymät, tankkaus, käsien jaksaminen, potkiminen, huoltotekniikan pelittäminen. Kaikki tämä oli minulle arvoitus noin pitkässä uinnissa. Varusteet ja huolto oli kuitenkin rakennettu kaikki nämä huomioiden. Laitoin päälle lämpimän Head Race Swimrun-puvun (tosin lahkeet leikattuna) ja alle Head Race liivin sekä reilusti Linolan voidetta. Päässä minulla oli uimalakin lisäksi neopreenipanta. Aiemmin olin uinut avovedessä enintään 8 kilometrin ja altaassakin enintään 10 kilometrin harjoituksia. Toki pitkiä 7-10 tunnin kestävyyssuorituksia olin tehnyt jo tällekin vuodelle useita, mutta uintia olin harjoitellut vain 5—15 kilometriä viikossa. Mieltäni eivät rauhoittaneet lainkaan kaupungin yllä kiertelevät ukkospilvet, raekuurot ja reipas tuuli. Illaksi ja yöksi oli kyllä ennustettu kirkastuvaa ja hiukan tyyntyvää säätä.
 
Huollon olimme järjestäneet DIY-menetelmällä. Suunnistuksesta vastasi harjaantunut pääkoppani, muulta liikenteeltä meitä suojasivat kirkkaana loimottavat poijut ja ranta oli kutakuinkin lähettyvillämme koko matkan. Huoltoa varten olimme rakentaneet kolme eväskätköä noin 2 tunnin välein ja lisäksi meillä oli mukana evästä niin, että nauttisimme energiaa kerran tunnissa. Nestetasapainon korjausliikkeet tehtäisiin Kallaveden avulla. Huoltovenettä emme siis tarvinneet, mutta Elinan tiimi lupasi olla kannustamassa ja opastamassa meitä pimeimmällä osuudella.
 

Valmiina lähtöön


Paikoillanne


Lähtö kajahti maanantaina 24.8. klo 21.30 Savilahdesta, yliopiston parkista. Rannassa oli ollut hieman viileä, mutta kun liikkeelle pääsi, tuntui vesi jopa lämpimältä. Poijut alkoivat päästä täyteen loistoonsa taivaan pimentyessä takanamme. Tunnelma oli maaginen. Koko päivän kasvanut jännitys laukesi ensimmäisiin käsivetoihin. Enää ei auttanut stressata. Oli vain uitava ja luotettava siihen että kaikki sujuu suunnitellusti.
 

Ensimmäinen lahti. Taustalla näkyy yliopistonranta.

Ekat kaksi kilometriä olivat lämpimiä lahtia Savisaaren kupeessa. Uinnin lomaan kuuluivat yksi sillan alitus sekä yksi matala salmi. Savisaaren sillan alta kulki vesi, mutta syvyys oli vain muutamia senttejä. Siispä välissä muutama askel kumarassa sillan kattoa varoen ja siitä taas takaisin veteen. Tukipartiomme oli valaisemassa ja kannustamassa meitä sillalla ja he jatkoivat rantaa myöten edeten tahdissamme Niuvan rannalle.



Kuva Niuvan uimarannalta. Video on Savisaaren sillalta.

Pidimme ensimmäisen tauon reilun tunnin kohdalla Niuvanniemen rantavedessä. Pohjoinen taivaskin alkoi pimetä eikä ympäröivissä saarissa näkynyt lainkaan valoja. Puijon torni näkyi yhä antaen osviittaa suunnasta. Muuten piti alkaa suunnistaa vaistolla. Pimeimpäänkin aikaan jostain kajasti aina sen verran valoa, että taivaan ja puuston rajan pystyi erottamaan. Latvastojen muotojen avulla pystyi siten ennustamaan mikä oli saarta ja mikä kauempana näkyvää mannerta. Muuten etäisyyksiä oli mahdoton arvioida, mutta se oli juuri yöuinnin suola: uit vain kunnes huomaat olevasi perillä.
 
Kaislikot olivat viheliäimpiä. Ensin huomaat, kuinka tarkkarajainen horisontti muuttuu harmaaksi sumuksi. Sitten otat muutaman vedon ja näet, kuinka kaislikko kasvaa aivan nenäsi edessä. Tällaisia ahaa-elämyksiä ei onneksi sattunut eteemme kuin pari, sillä ne haastoivat takaisinpaluuta oikealle uintilinjalle. Tutuimmat kaislikot pystyin muistamaan ennakkoon ulkoa ja yhden olimme katsoneet jo päivällä valmiiksi viedessämme eväskätköjä paikoilleen.
 
Huoltotiimimme valomerkkien avulla pääsimme vaivatta Julkulan sairaalan paikkeille, missä näkyi taas enemmän city-valaistusta. Mittarissa oli täynnä viisi kilometriä ja matkaa ekalle kätköpaikalle reilu kilometri. Olosuhteet olivat edelleen loistavat. Vesi ei ollut juurikaan viilentynyt siirryttyämme ulos matalikoista. Tuuli oli tyyntynyt huomattavasti, joten aallokkoa ei ollut juurikaan. Tästä huolimatta normaali vauhdinpito alkoi tuntua tahmealta. Tiesin kyllä, että oli vain ajan kysymys milloin ensimmäinen välikuolema iskisi, mutta näin aikaisin sen ei pitänyt tulla. Onneksi pian häämöttävä taukopaikka loi uskoa elpymiseen.


Elina nousemasssa ensimmäiselle kätkölle

Saavuimme ensimmäiselle huoltopisteelle puoli kahdentoista aikoihin eli hieman etuajassa. Päivällä tuo niemennokka oli ollut selkeä paikka, mutta yön pimeydessä viereisetkin kalliot näyttivät samalta. Tässä kohdin oli onni, että tukipartiomme valaisi meille tien, kun nousimme evästelemään. Aloin vetää TUC-keksejä sitä tahtia, että saisin paikattua mahdollisen energiavajeen. Otin myös suklaata ja taateleita. Kisoissa en pysty nauttimaan kuin nestemäistä energiaa, joten nyt halusin evästellä kuten turisti konsanaan. Elina puolestaan meni geeli + karkki -linjalla. Aikaa makuelämyksiin oli kuitenkin rajallisesti, sillä kylmyys iski nopeasti päälle.
 

Evästelemässä Puijonsarvennenässä. Taustalla näkyvät Kallansillat.


Vielä hymyilyttää

Matka jatkui pitkin miltei peilityyntä Puijon koillisrantaa. Iso mäki blokkasi länsituulen juuri, kuten olimme suunnitelleet. Normaalisti uin hyvin laiskalla potkulla, mutta tauon perään oli pakko potkia reippaammin saadakseen kropan lämpimäksi. Ei kuitenkaan vaatinut kuin muutaman sataa metriä päästäkseen takaisin peruslämmöille. Fiilikseni alkoi jälleen kohentua ja saimme muutenkin hyvän yhtäläisen rytmin uintiiimme. Pääosin uimme vierekkäin tai pienen etäisyyden päässä. Jos katsoi läheltä suoraan kaverin poijuun, oli sen jälkeen vaikea havaita pimeitä niemenkärkiä. Toisaalta lähekkäin uidessa pystyi synkkaamaan linjan pelkän veden alta heijastuvan valon avulla, kunhan jompikumpi välillä katsoi eteenkin.
 
8 kilometrin uinnin jälkeen saavuimme yhteen reitin kulttuurihistoriallisesti merkittävimmistä pisteistä, Kallansilloille. 1800-luvulla Kuopiosta pohjoiseen pääsi vain veneellä tai lautalla. Viime vuosisadan alussa salmeen rakennettiin rautatiesillat ja vasta 1960-luvulla kokonaan erilliset maantiesillat. Nyt alitimme kaikkiaan neljä nykyistä, noin vuosikymmen sitten rakennettua siltaa.

 

Kallansiltojen jälkeen alkoi reitin pisin yksittäinen etappi. Suoraan edessä, kolmen kilometrin päässä loistivat kirkkaina Kelloniemen teollisuusalueen valot. Muuten viereinen ranta oli pilkkopimeä. Valomeri tuli vastaan karmivan hitaasti. Aina aika ajoin valot näyttivät lähentyneen, mutta sitten sai taas mättää monta minuuttia ilman, että tunsi liikkuvansa minnekään. Lohdullinen merkki oli kuitenkin se, kun huomasin Sorsasalon tehtaan piipun siirtyneen etuvasemmalta takavasemmalle. Lonkankoukistajani alkoivat arastella reippaammasta potkimisesta, mikä hieman huolestutti minua. Aamuyöllä tulisi olemaan erityisen tärkeä saada itsensä lämpimäksi taukojen jälkeen. Kun vihdoin saavuimme lähelle Kelloniemeä, näin tehtaiden välissä pari tutunnäköistä valoa. Se oli tukipartiomme, joka ei vieläkään ollut raaskinut jättää meitä yksin puurtamaan, vaikka kello oli jo kohta kaksi yöllä. Kiersimme niemen taakse toiselle kätköpaikallemme.

 

Kuuma mehu maittaa. Vesi noin 18, ilma 10. Alla näkyy, kuinka matka jatkuu...



Kelloniemestä oli vielä yksi pimeä lahdenylitys ennen keskustan valojen voimaannuttavaa loistetta. Meno alkoi muuttua väsyneeksi. Molemmat hakivat omia linjojaan ja sitten kun lähti liikaa korjaamaan takaisin toisen luokse, syntyi törmäyksiä. Lyhyet suunnistus- ja tähtienkatselutauot tulivat tarpeeseen. Totesin Elinalle: ”En ikinä oo ymmärtäny mitä tarkottaa, kun joku sanoo et joku on sairaan siistiä. Nyt tajuun sen. Tää on sairaan siistiä.”
 
Itkonniemen päästä kaarsimme kohti Väinölänniemen kärkeä ja Rönön siltaa. Olimme uineet 15 kilometriä ja jäljellä oli vielä reilut 6km. Pieni terävä vasta-aallokko sekä matkaväsymys hidastivat vauhtiamme, mutta uimme silti edelleen hyvin synkassa. Kaupungin valot loistivat kirkkaana merenä ympäri lahtea. Elina totesi minulle: ”Näyttää niinku oltais ulkomailla.” Huvitti. En olisi osannut nähdä kotikaupunkiani aivan samassa valossa, mutta kieltämättä näyssä oli jotain epäsuomalaista. Yleensä pimeäuinnilla näkee vain naapurimökin valot, mutta nyt oli kirkko ja satama ja kaikkea. Ja se perhanan Puijon torni edelleen taustalla.
 
Rönön evästauko oli pikainen taistelu aamuyön kylmyyttä vastaan. Siinä valossa olin kuitenkin tankannut tarpeeksi, että jouduin tekemään oman kätköni tilalle. Muutoin vatsa oli toiminut oikein hyvin eikä myöskään liikkeelle lähtö heti evästelyn perään ollut tuottanut ongelmia. Kello oli noin neljä aamuyöllä. Päivä alkoi valjeta ylittäessämme Kuopionlahtea. Noin 18 kilometrin kohdalla, juuri ennen Kumpusaaren laitureita alkoi matka todellakin painaa. Laihaksi jäänyt Rönön tauko sekä yön aikana kertynyt väsymys pahensivat tilaa. Lihaksisto ei varsinaisesti kipuillut, kun lonkankoukistajanikin olivat turtuneet. Ei vain oikein enää jaksanut. Elinalla oli pientä hartiakipua, mutta se ei hidastanut yhtä paljon. Pidimme muutamia taukoja ja hyödynsin vielä pukuni taskuun jemmattuja suklaapaloja. Tästä huolimatta jouduin tekemään aloitteen vauhdin hidastamiseksi.
 
Saaristokadun sillan alituksen jälkeen sain psyykattua itseni niin, että fysiikkakin alkoi hiljalleen kohentua. Matkaa oli jäljellä enää kaksi kilometriä ja vasta-aallokko tyyntyi miltei täysin päästessämme lahden suojiin. Oli jo täysin valoisaa. Oikaisimme Saanan ulkoaltaan ja vesipallokentän välistä kohti Siikalahden siltaa ja viimeistä kilometriä. Pidimme vielä viimeisen nautiskelutauon ennen kuin tämä leikki loppuisi.

 

Viimeiset sadat metrit. Määränpää näkyy jo kuvan yläkulmassa. Alla maaliintulovideo

Siirryin peesistä uimaan Elinan vierelle. Siikalahden kävelysillalla tukipartiomme oli kannustamassa ja ottamassa valokuvia. Voittajafiilis alkoi vallata koko kropan. 500 metriä ei tuskin koskaan ole tuntunut yhtä lyhyeltä. Saavuimme Siikalahden viimeiseen pohjukkaan klo 5.50. Aikaa oli kulunut yhteensä 8h 20min ja matkaa kertynyt poijussa levänneeseen kelloon 21,3km. Varsin hyvä suunnistus siis. Kipuaminen ylös pyörätielle oli oma taiteenlajinsa siinä euforisessa horkassa.  
 

Pysyy, pysyy


Iloisina perillä


Saimme huoltotiimiltämme autokyydin lähtöpaikalle, mistä lähdimme tojotallani Kuopion uuteen Kuntolaakson halliin juhlasaunaan. Pieni miinus Kuopion kaupungille siitä, ettemme päässeet veloituksetta saunaan tuollaisen uurastuksen päätteeksi. Toisaalta tuo vain osoittaa viranhoitajalta markkina-älyä, sillä tuossa tilassa olisin ollut valmis maksamaan saunan lämmöstä enemmänkin kuin neljä euroa. Saunassa taisteluarpi-inventaario tuotti positiivisen pettymyksen. Missään ei ollut mustelmia tai raapiumia eikä pukukaan ollut hiertänyt. Kiitos huolellisen voitelun, sillä niska tuntui edelleen liukkaalta. Varpaat olivat puhtaat ja täysin ennallaan. Edes kävely ei ontunut juurikaan. Pitäisi varmaan useamminkin uida pitkiksiä jos vauriot on näin minimaalisia. Tänään keskiviikkona kävin suunnistamassa seuran treenissä 5x1km vedot. Aloitin rauhallisesti, mutta viimeisissä sain jo irti tehojakin. Tällä hetkellä oikeastaan absoluuttinen väsymys on merkittävin oire ma-ti -yöstä. En oikein vielä jaksa uskoa, mutta olishan se hienoa jos tästä palautuisi täysin viikossa-parissa.
 
Suurin kiitos tähän pähkään ideaan lähtemisestä Elinalle! Olit mahtavaa uintiseuraa. Toinen iso kiitos extempore-huoltopartiollemme Outi Mäkiselle ja Ulla-Mari Koskivirralle (upeita kuvia ja videoita!). Kiitos myös kaikille uintiamme seuranneille tsempeistä ja hengessä mukana elämisestä!
 
Terveisin Uimari Sampo
 
P.S. Jos kiinnostuit blogistani, tykkääthän FB-sivusta Kuopio Swimrun, jolloin saat aina tiedon uusista päivityksistäni.


lauantai 22. elokuuta 2020

Tuuleksi Saimaan rantaan


Strömforsin kisa oli taitepiste alkukesän swimruneille. Herkistely oli tehnyt tehtävänsä vauhdin hiomiseksi, mutta vaihteeksi oli vahvistettava myös kestävyyspohjaa. Samalla sain vähän lepoa aivoille, koska syksyn uudet kisatavoitteet olivat täysin avoimina. Iltarastien järjestely Vuokatin vaaralla vei ajatukset hyvin pois swimrunista ja samalla sai hyvää pk-vaellustreeniä kauniissa maisemissa. Kerran viikkoon on tullut käytyä itsekin rasteilla, jotta suunnistuspää pysyisi hereillä. Siinä samalla saa myös oivan VK-treenin ilman turruttavaa tiejuoksua. Suunnistusharjoittelu pakottaa myös opettelemaan samanlaista rytmitystä, mitä vaaditaan paljon vaihtoja sisältävissä swimrun-kisoissa. Se on aina ollut minulle haaste, sillä osaan parhaiten ylläpitää tasaisen uuvuttavaa vauhtia.


Tuon viikon lauantai oli sitten yksi määräharjoittelun kohokohta. Julkinen liikenne Kainuusta asettaa aikatauluhaasteita, joten päätin järjestää kyydin serkkuni lakkiaisiin seuraavasti: perjantain iltavuoron jälkeen lähtö Sotkamosta Joensuuhun maantiepyörällä ja siitä suoraan aamujunalla perille Etelä-Karjalaan. Aamulla ehtisin myös nukkua muutaman tunnin ennen juhlia. Keväällä olin ajanut muutamia pitkiksiä maantiellä, enimmillään 130km. Muuten lähdin tuohon reilun 200 kilometrin taipaleeseen uintijuoksupohjilla.

Ensimmäiset 2 tuntia sain ajaa upouutta asfalttia ilta-auringon paisteessa. Koko päivän olin asiakkailta kuullut, miten hieno keli ulkona on ja nyt sain todeta sen itsekin. Yhteen asti yöllä tarkenin ajaa lyhyellä paidalla, kun tuultakaan ei ollut juuri lainkaan. Alkuun pidin taukoja noin 60 kilometrin välein ja puolivälin jälkeen useammin, fiiliksen ja välineiden mukaan. Vaikka mäkimaastot olivat jo takana päin, teki matka tehtävänsä. Pitkillä tasamaapätkillä oli pakko välillä nousta tangolle venyttääkseen selkää ja reisiä. 160km kohdalla rosoinen asfaltti sitten puhkaisi etukumin. Oli vielä pilkkopimeää, kun laitoin tuubia paikalleen. Se ei ollut minun vahvuuslajini valoisassakaan. Paikalle sattunut poliisipartio varmisti että kaikki oli kunnossa. Myös aiemmin bussipysäkillä istuessani oli auto pysähtynyt tarjoamaan kyytiä kaatuneelle. On se hyvä että meistä hulluista huolehditaan.

Voiton puolella. Tauko juuri ennen renkaan puhkeamista.
Matka jatkui. Tuubi oli kuitenkin jäänyt sen verran irvistämään, että vielä Kontiolahden kohdilla sain ottaa toisen varakumini käyttöön. Onneksi olin varannut riittävästi aikaa, kun saavuin kaupan kautta asemalle noin puoli tuntia etuajassa. Matkaa kertyi 205km. Vauhdinjako oli ollut niin, että alussa niin hiljaa kuin malttoi, lopussa niin kovaa kun jaksoi. Siten vauhti hiipui 30…27 km / h. Kaukaisetkin täyden matkan haaveet murenivat sinä yönä. Maraton tuohon päälle olis ollut täyttä tuskaa näillä pyöräpohjilla.

Perill'
Tuo pyörälenkki oli sitten harjoittelun saralla aika +/-/0. Seuraavan viikon iltarasteilla juoksu oli kaikkiaan voimatonta ja loppuviikosta lonkankoukistajien jumi veti pariksi päivää vasemman alavatsan kramppiin. Hierojalla käynti sekä lepo tekivät kuitenkin tehtävänsä ja viimeinen viikko ennen Puumalan kisaa oli jälleen hyvää perustekemistä.

Tunnelmakuva iltalenkiltä Kuopiosta
Tänään päästiin sitten taas viivalle Puumalaan. Täytyy kyllä jo tässä todeta, että Puumalaan on aina kiva tulla swimrunnaamaan! Mahtava tapahtumahenki ja upea Saimaan vesi. Tänä vuonna oli myös kaikkien aikojen lämpimin keli, vaikka kova tuuli pistikin mietteliääksi. Tällä erää tämä on viimeinen kilpailumme Saaran kanssa, joten tärkeintä oli nauttia joka hetkestä. Nauttia voi kuitenkin monella tapaa.
 
Heti pamauksesta lähdettiin liikkeelle EPP-vauhtia. Haimme itsellemme sopivan matkavauhdin ensimmäisellä city-osuudella. Uinti satama-altaassa oli tuttua jauhamista. Hieman oikeanpuoleisella linjalla pääsimme uimaan hyvin läheltä torilla olevaa yleisöä mikä oli hieno fiilis swimrunkisassa. Nousimme toripätkälle kolmantena joukkueena. Sillanylityksen jälkeen päästiin kunnon polkumaastoon. Reitti oli tänä vuonna merkitty Norppapolulla maalitäplillä, joita piti juoksuvauhdissa seurata erittäin tarkasti. Meille suunnistaminen oli helppoa aiempien vuosien kokemuksesta. Kuljimme alkumatkan köyden kanssa, mutta kalliomaastoon saavuttaessa irtauduimme. Näimme edellä menevän parin aina nousevan ylös, kun lähdimme uimaan. Ennen Korkiasaareen uintia saimme vahvistuksen siitä, että edellä mennyt seka pari - Team Say NO to Doping - oli eksynyt reitiltä. Lisäsin hieman uintivauhtia, mutta saaren tultaessa emme nähneet takana uimassa ketään. Oli harmi, ettemme päässeet rehdisti haastamaan tätä ennakkosuosikkiparia.
 
Korkiasaaren ”polku” oli haastava kuten aina ennenkin. Paluu-uintiin laitoimme köyden takaisin ja jatkoimmekin sillä virityksellä maaliin asti. Loppumatkan uinnit kulkivat reippasti kunnon myötäaallokossa. Jaksoimme myös juoksuissa hyvin ylläpitää vauhtia. Parilajissa parityöskentelyn jälki näkyy. Kahden vuoden yhteispelimme oli selvästi hionut turhat sekunnit pois. Vaihdot onnistuivat kumpaankin suuntaan joutuisasti ja henki oli hyvä vaikka vauhdilla painettiinkin. Maalissa saimme tuulettaa kolmatta (itselleni jo neljättä) Saimaa Swimrun -voittoa! Positiivinen kierre näyttää jatkuvan edelleen.
 

Palkintojenjako. Kuva: Matias Hilden

Aivan huippuhienonnäköinen palkinto heti ensi vilkaisulla!
ÖtillÖ olisi ollut viikon päästä maanantaina. Kerroin jo aiemmassa päivityksessä, että sen tilalle olen suunnitellut korvaavan haasteen. Uinti kulki tänään hyvin ja niin pitikin. Ensi viikon maanantai-iltana lähdemme kylmäsietäjä E. Mäkisen kanssa osoittamaan, että Kuopio on niemi. Uitavana on 21 kilometrin matka kaupungin ympäri! Laitamme uimaripoijujen sisään lamput niin, että yöaikaan liikkuvat veneet varmasti väistävät. Haastetta voit seurata joko ihan paikan päällä tai livenä gps-linkin kautta jos vain suinkin saan yhteyden toimimaan. Aiemmin pisin avovesilenkkini on 8km. Lähdemme kuitenkin rennoin rantein runnomaan joten eiköhän se taivu. Ja jos siitä vielä palautuu, niin sitten on lyönti kova. Tästähän se swimrun-kausi vasta alkaa, kun avovesikausi päättyy.