Escape from comfort zone
 
Elokuun ensimmäinen pyhä ja tykin jysäys, kello 10.00. Pako Svartholman linnakesaarelta kohti Strömforsin kylää oli alkanut. Reitti kaarsi suoraan laiturille, mistä lähti noin kilometrin mittainen uinti kohti mannerta. Alku oli perinteistä paikkojen hakemista, kumminkin tahti ja mieli maltillisena. Edellisen peräaallossa matka sujui melko kevyesti. Puolessa välin kärki taittoi aavistuksen oikealle kiertääkseen rikkonaisen karikon. Olin jo ennen kisaa katsonut veneestä suoran linjan, jossa kivien välistä paistoi maaliviiri. Tuon saman näin edelleen, vaikka lasit vähän huursivatkin. Jatkoin taittamatta omaa linjaani, eikä se hullummalta tuntunut. Matalikon kohdalla piti ottaa pari kävelyaskelta minkä jälkeen oli edelleen samalla linjalla. Matka taittui, mutta niin taittui pääletkallakin. Kierto karikon ulkokautta ei ollut niin pitkä kuin olin tilanteessa lukenut, vaan kärkikuusikko ehti vaihtoon noin minuutin ennen minua.

Startissa vielä hymyilytti

Juoksukisa alkoi kohdallani armottomasti. Ei ollut varaa lähteä tunnustellen, sillä hyvä peesi seuraavaan uintiin oli ainoa fiksu vaihtoehto. Juoksin käytännössä suurinta järjellistä vauhtia koko osuuden, jotta sain Kuopion Kumiletkut (Teemun ja Heidin) kiinni. Edes pukua saati hattua en ehtinyt riisumaan. Pulahdin kolmantena pyöränä — sääret umpitulessa viileään meriveteen. Seuraavat viisi kilometriä sisälsivät 3000m uintia. Kertaakaan ennen kisaa en ollut voinut kuvitella tarvitsevani näitä uinteja kuten nyt.
 
Ensimmäinen pitkistä uinneista päättyi luonnontilaiselle saarelle. Lähdin uintipeesailun jälkeen etunenään suunnistamaan. Reitti olikin vielä muutaman asteen tavallista metsäjuoksua vaativampi. Hetken tunnustelin kilpakumppaneiden vauhtia, kunnes tajusin että menettäisin enemmän odottelemalla heitä kuin uimalla yksin. Kärkipari Mäkelät oli jo ulottumattomissa ottaen huomioon, etten yksin kykenisi ottamaan heitä kiinni minuuttiakaan. Saaren kulkuisuus oli paikoin surkeaa, mutta olin silti mukavuusalueeni huipulla. Pystyin parantamaan asemaani tasaisella vauhdinpidolla ilman ylimääräistä puristusta.
 
Sen siliän tien päässä odotti taas noin kilsan uintipätkä. Lähdin uimaan tasaisen tappavaa vauhtia kohti vastarantaa ja merkkipoijua. Sain pidettyä hyvää linjaa ja väistettyä ympäröivät kivet, joskin ahvenvitaa oli aika-ajoin kainalot täynnä. Rantaan tullessa olin vakaasti omillani. Molempiin suuntiin oli eroa minuutti-pari. Vasta nyt tarjoutui ensimmäistä kertaa tsäänssit avata vähän pukua ja vetää energiaa, vaikka kisaa oli  takana jo yli tunti. Otin napsun pois ekan juoksun tehosta, jotta tunnelin pää näyttäisi valoisammalta. Mistään rentoudesta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä takaa-ajajani eivät antaneet varaa löysäilyyn.

Vaihdot eivät oikeuttaneet kävelykorttiin

Sama meno jatkui parin seuraavan osuuden ajan. Parhaimmillaan olin noin minuutin päässä Solvallan susia, mutta sitten ero taas kasvoi. Juoksupätkillä en nähnyt takaa-ajajiani, mutta uinneissa sain mättää täysillä ja siitä huolimatta pelätä olevani kimpassa rannassa. Uinneissa oli kuitenkin ihan hyvä jo irrotella melkein kaikki mitä lähti ennen pitkää 12 kilometrin juoksuosuutta. Sen jälkeen olisi enää tiedossa kolme kisan lyhintä uintia.

 
Sain pitkään juoksuun hyvät lähtöasetelmat. Peloistani huolimatta ehdin matkaan ennen Kumiletkuja. Se oli tilastomatematiikka huomioiden vähintä mitä saattoi vaatia. Vastakkain oli asettumassa meikäläisen 4 min / km (teoreettinen) maksimitallustelu ja Toivasen 1.12 puolimaravauhti, mitä ei tiellä juurikaan hiljentänyt kevyt ja kovakuntoinen aisapari. Tilastoja oli kuitenkin turha murehtia, sillä niille ei voinut enää mitään. Keskityin tehokkaaseen vauhdinpitoon ja se tuntuikin toimivan hyvin ensimmäiset viisi kilometriä. Lähestyttäessä juoksun puoliväliä alkoi askel painaa. Normaalisti pystyn tasaisella alustalla askeltuntuman perusteella arvioimaan vauhtini max 5-10s / km heitolla. Nyt juoksu alkoi tuntua irralliselta siten, että sain hyvän askeltuntuman pidettyä enää harvakseltaan. Fiilis oli jotain flow’n ja heikotuksen välimaastosta. Meno tuntui yhtä aikaa tehokkaalta ja tehottomalta, enkä kyennyt lainkaan arvioimaan vauhtia. Juoksin vain tasaisesti sen minkä pääsin.
 
Lämpökin alkoi tuntua kehossa, kun kuumeisesti odotin 8 kilometrin kylttiä. Hieman sitä ennen ohitti Kuopion pikajuna minut nopeasti ja itsevarmasti. Siihen kyytiin ei ollut mitään jakoa, etenkin kun juoksuosuuksilla peesihyöty on olematon. Koin kuitenkin vahvistumisen tunteen nähdessäni, etten jäänyt kelkasta kuin pienen pätkän kerrallaan. Pitkä juoksu päättyi lyhkäiseen polkutaipaleeseen. Rannan huoltopisteellä kuulin olevani toisena. ”Enkä ole vaan kolmantena”, tokaisin, mutta heti sen jälkeen näin ketunlenkin tehneiden karkureiden juoksevan perässäni laiturille. Voimakas kiitollisuuden DejaVu iski, kun hyppäsin sekaparin perässä veteen.
 
Suhteellisen vilpoinen jokivesi elvytti tehokkaasti juoksuväsymystä. Lopulta perässä uiminen alkoi jo paleltaa. Siltä varalta, että nuo vilunväristykset johtuivat nestehukasta, otin muutaman kulauksen harmaata. Uskoin, että vatsa kyllä kestäisi sen näin loppumatkasta. Vilu ei hellittänyt, joten keräsin voimanrippeeni ja siirryin vetämään letkaa viimeiset kaksisataa metriä. Lyhykäisen juoksun jälkeen hypättiin taas jokeen. Hetken kuljin etunenässä, mutta vetoni alkoivat olla niin väkinäisiä että tyydyin ketun rooliin.

Tunnustellen ylös uinnista kohti ratkaisevaa polkuosuutta

Vikaan pidempään juoksuun lähdettäessä vetäisin naamariini viimeisen energiashottini. Yhteensä olin nauttinut 4x100ml maltosohjoa aka reilut 200g hiilaria + pari grammaa suolaa. Näiden voimalla lähdin puskemaan kärkeen kohdassa, jossa kärrypolku muuttui kallioksi. Jo ylämäessä sain revittyä Kumiletkuihin pienen pesäeron, mutta varsinainen iskun paikkani oli polku alas kalliolta. Tuossa helpossa kivikkorinteessä pystyin ylläpitämään käytännössä samaa vauhtia kuin tasaisella tiellä. Olin myös selvästi elpynyt viimeisissä uinneissa, sillä kova vauhti ei tuntunut lainkaan aiempaa pahemmalta tasaiseksi kääntyvällä polulla. Mutkitteleva luontopolku vei joen rantaan, josta piti vielä ottaa pari vetoa vastarannalle.
 
Joesta noustiin ylös rehevässä alligaattorikaislikossa. Mielikuvitus hävisi hetkeksi pois, kunnes näin vihreän ruohon päälle käpertyneen käärmeen. Onneksi se ei ollut anakonda vaan rantakäärme, joka luikerteli piiloon veden alle. Kiipesin joka tapauksessa ripeästi kuivalle maalle ja säntäsin kohti kilpailukeskusta. Saavuin maaliin vajaat 5 minuuttia voittajien jälkeen ja noin minuutin ennen mixed-voittajia. Ekan uinnin töppäilyni muutti kisan kulkua, mutta lopputuloksiin se tuskin vaikutti. Mäkelän poikien vauhtiin riittää minulla vielä tekemistä.
 

Tulokset

Kisa meni kohdallani oikein hyvin! Tavoitteeni itseni ulosmittaamisesta täyttyi hyvin ja myös vauhdinjaollisesti erittäin tasapainoinen kisa. Myös koko tähänastista kautta ajatellen olen varsin tyytyväinen. Pitkien matkojen kilpailuvauhtini on juoksussa kehittynyt 15-20 s / km ja tv-kova lättäriuinti alkaa rutinoitumaan. Nyt Strömforsissa pystyin ylläpitämään kutakuinkin samaa vauhtia kuin kuukausi sitten Pikonlinnassa puolta lyhemmällä matkalla. Kovasti toivoisin kilpailevani vielä syksyllä Solvallassa tai Ålandissa nähdäkseni, jaksanko ylläpitää tätä vauhtia vielä yhden stepin pidempää. Todella valitettavasti joudun kertomaan, että yhteinen satsauksemme swimruniin Saaran kanssa päättyy. Elämä on valintoja ja kaikkeen ei riitä rahkeet kellään. Iso kiitos Saaralle yhteisistä kilpailuelämyksistä ja kaikkea hyvää tuleviin koitoksiin elämässä! Kolmen viikon päästä Puumalassa starttaamme vielä yhdessä. ”Sinne se päättyy mistä se alkoikin”, Saara totesi.

Kiitokset hienoista kuvista Sebastian Dannberg!