Hossa Trail 2025

Kesäkuun kisarupeaman viimeisenä koitoksena odotti Hossan kansallispuiston poluilla juostava Kainuu Trail 55 km. Edeltävänä sunnuntaina Saksan Rheinsbergissä kisatun puolimaraton-swimrunin jälkeen alkanut viikko oli kulunut levon ja huollon merkeissä: Uinti, hieronta ja kevyt polkujuoksu Ilomantsissa, Hossan tyyppimaastoissa. Kisapaikalle saavuin Suomussalmelta lauantaiaamuna. Kroppa tuntui pirteältä ja palautuneelta, mutta unet olivat kuluneina öinä jääneet hieman vajaiksi, mikä näkyi pienoisena väsymyksenä. Muutamia tuttuja näin ennen starttia, mutta useimmat olivat uusia kasvoja minulle. Polkujuoksussa olin viimeksi kilpaillut Kolilla toistakymmentä vuotta sitten.

Viimeistelytreeni Ilomantsin poluilla

Lähdin matkaan hallittua kisatahtia. Heti alusta asti kuljin kävellen pienimmätkin jyrkät tömpäreet. Niissä hölkkääminen ei olisi ollut juurikaan nopeampaa, mutta vienyt runsaasti voimia. Oikeastaan ylämäissä kävelykin tuntui hengästyttävän enempi, kuin rennon reipas juoksu tasaisilla kangaspoluilla. Laskut oli pakko ottaa vähän painokkaammalla askeleella, jotta uskalsi rullata osin kivien peittämiltä harjurinteiltä lennokkaasti alas. Ensimmäisiä pitkän kisan omaisia heikon hetken tuntemuksia aloin kokea jo 6 kilometrin kohdilla, mutta ne menivät pian ohi, kun otin energiaa naamariin. Aloitin tankkauksen suunnitelmani mukaisesti niin, että nautin 1,5 dl vahvaa geeliseosta aina 30 minuutin välein ja huoltopisteillä 1 – 2 mukillista urheilujuomaa tai vettä.

Ensimmäiset noin 20 kilometriä kulkivat pääosin helpossa kangasmaastossa joutuisasti. Seuraavat viitisen kilometriä Julmaölkyn ympäri otin tarkoituksella vielä pykälän kevyemmin. Kroppa alkoi ilmeisesti jo tuolla kohdin viestiä ensimmäisiä nestehukan merkkejä, sillä meno tuntui hiukan ”kylmenevän”. Tuntui ikään kuin tahti olisi pudonnut peruslenkkitasolle. En kuitenkaan osannut tai tajunnut tehdä asialle vielä mitään. Sain puolisoltani ja vanhemmiltani tärkeät kannustukset ja väliaikatiedot ennen laskeutumista takaisin Ölkkyjärven eteläpäähän.

Julma-Ölkky vetää vertoja monille kansallispuistoille. Kuva: Mikko Turunen

Huoltopisteellä sain toivomaani vettä päälle ja urheilujuomaa massuun. Seuraavat pari kilometriä kulkivat vielä kevyesti, mutta juoksutekniikkaa haastaen. Tämä kahteen suuntaan juostu pätkä on ainoa harhaluoti Hossan upeilla polkureiteillä: Ainakaan 45-numeroiselle kengälle et löydä juuri yhtään astuttavaa koloa, saati isompaa lohkaretta, vaan jokainen askel vääntyy puoliksi pikkukiviin kuitenkin suhteellisen leveällä polulla. Tämänkin jälkeen reitti jatkuu keskimääräistä juurakkoisempana. Olin puolimatkassa. Vauhdinpito alkoi käydä työstä ja janon tunne konkretisoitumaan. Huoltopisteelle oli matkaa vielä yli 7 kilometriä. Kelloni GPS oli simahtanut jonnekin Julma-Ölkyn rinteeseen. Ensimmäisen vastaan tullen lätäkön vielä ohitin, mutta seuraavasta purosta sain hörpittyä muutaman ison kulauksen.

Oloni koheni hieman, joten pääsin kiivettyä kunnialla ylös Mieskallionvaaralle, josta reitti jatkui pitkänä alamäkenä kohti Valkeaisenkangasta. Tiepätkälle saavuttaessa keskipäivän aurinko porotti jo kuumana eteläiseltä taivaalta. 35 kilometrin huoltopisteellä kaadoin kaksin käsi vettä vuoroin päälle ja kitaani. Geeliä olin edelleen ottanut puolen tunnin välein. Meno alkoi jo vähän hoilua, mutta Muikkupurolle laskeva ja siitä tasaisena Keski-Valkeaisen rantaa jatkuva polku kulki vielä varmasti juosten. Eräs kannustaja huusi: ”Vahvalta näyttää!”, mutta siltä se ei enää tuntunut.

36 kilometrin kohdalla vahvuudet takana, vaikeudet edessä. Kuva: Christer Ådahl

Nousu autiotuvalta kapealle harjukannakselle ei ollut mitään nautintoa. Lihaksissa tuntui edelleen riittävän voimia, mutta kokonaisuudessaan olo oli hieman heikko ja tulikuuma. Polun kulkiessa lähimpänä rantaa tein ratkaisun, jota olin harkinnut jo pitkään. Heitin juoksuliivin pois ja pulahdin parin metrin uinnille. Kenkien kastuminen ei ollut kynnyskysymys, sillä olen Hokan Speedgoateilla käynyt myös muutamia swimrun-kisoja eli tiedän niiden vettyvän vain vähän. Uinti helpotti oloa hieman, mutta juoksu tuotti edelleen epämääräistä tuskaa. Kokalmuksen huoltopisteen teltta näkyi kaukana järven takana. Vallitsevassa olotilassa juoksutahtia oli hirmu vaikea arvioida ja kellokin näytti luotettavasti enää kuluneen ajan. Huoltopisteelle ja samalla maratonin väliaikaan saavuin ajassa 3.53, mikä oli 3 minuuttia myöhässä tavoittelemaani 5 h loppuajan keskivauhtia.

Pidin tällä huoltopisteellä parikymmentä sekuntia pidemmän tauon ja täytin yhden 33 cl pulloistani vedellä. Harmikseni en löytänyt pöydältä kisasivuilla luvattua suklaata. Matka jatkui taas hetken elinvoimaisempana. Mutta vain hetken. Siihen asti koko matkan olin pystynyt kulkemaan samalla kaavalla: Ylämäet kävellen, tasaiset ja alamäet juosten/rullaten. Nyt jouduin ensimmäistä kertaa ottamaan muutamia kävelyaskelia miltei tasaisilla pätkillä. Matkaa maaliin oli vielä yli 10 kilometriä. Arvelin olevani vielä reilussa johtoasemassa, joten yritin juosta minkä pystyin. Nyt heikon olon lisänä alkoi lihaksistokin tuntua totaalisen väsyneeltä: Kun otti muutaman reippaan juoksuaskeleen, alkoi reisissä kihelmöidä ja koko kroppa pistää vastaan. En enää saanut geeliä alas. En kuitenkaan voinut lyödä kävelyksi, sillä silloin maaliin olisi ollut 2,5 tuntia matkaa. Oli oltava nopeampi keino. Kävin hetkeksi polvilleni polun viereen keräämään voimia uuteen juoksuun.

Statustani varmistamaan saapui pian eräs 38 kilometrin juoksija, Petri, joka innosti minut tarttumaan peesiin. Olin juossut jo useamman kilometrin ypöyksin, joten lähdin hänen matkaansa. Vauhti tuntui karulta, mutta oli juuri sellaista mihin vielä pystyin ja mikä todellakin tuntui nopeimmalta tieltä maaliin. En ollut kummallista juttuseuraa hoiperrellessani Petrin perässä ylös Jatkonvaaran rinnettä. Vaikka sain peesistä paljon henkisiä voimavaroja, olivat fyysiset paukut koko ajan vähemmässä. Alamäki sujui paremmin, mutta aika ei parantanut oloa. Odotin tulevaa juomapistettä. Oli pakko päästä tyhjentämään maha, jotta saisin tarvittavaa energiaa sisään.

Huoltopisteen lähestyessä en saanut mitään ulos. Täytin vedellä pullon ja pari mukia naamariin, minkä jälkeen alkoi tapahtua. Kuudella sykäyksellä lerpautin ylös liioittelematta 2-3 litraa mahanestettä. Siinäpä se heikotuksen syy sitten hyvinkin selvisi: Ainakaan pariin tuntiin ei ollut mikään neste tai geeli imeytynyt. Olo koheni ja keveni huomattavasti ja sain myös nautittua annoksen geeliä ja vettä. Olin jo moneen otteeseen käskenyt Petrin jatkaa omaan tahtiin, mutta hän halusi vielä varmistaa, että pääsin liikkeelle kohti viimeistä neljän kilometrin etappia.

Kuva: Mikko Turunen

Olo todellakin parani viimeisille kilometreille juostaessa ja pääsin jopa maksamaan hieman takaisin kulkien Petrin edellä. Kokonaisväsymys toki tuntui koko kropassa ja pienet kramppituntemukset pohkeissa kielivät edelleen lähes tyhjistä lihaksista. Huosilammen ympäri kulkeva helppo rantapolku nosti taas itseluottamusta ja viimeinen kilometri kulki jopa jo vähän tunnelmasta nauttien. Ennen viimeistä nousua maaliin sain vielä kannustukset huoltojoukoilta ja varmistuksen, että keulilla ollaan. Selässäni kulkeva gps oli sekin sammunut matkalle, joten minua oli odoteltu saapuvaksi jo puolisen tuntia.

Maaliviiva ylittyi ajassa 5.24.57. Pääsin perille ja ainakin melkeinpä oikeasti polkujuosten! Viiden tunnin aikatavoite oli sulanut viimeisen 15 kilometrin hyytymiseen, mutta sain pidettyä sarjan kärkipaikan loppuun asti. Tässä kisassa pisin yhtenäinen juoksu oli 55 km, kun se 4 – 9 tunnin swimrun-kisoissa on tyypillisesti 5 – 20 kilometriä. Harjoitteluni onkin ollut tänä vuonna huomattavasti intervallipainotteisempaa, joten loppumatkan jaksaminen oli tiedossa oleva haaste jo matkaan lähdettäessä. En usko liian kovan alkuvauhdin olleen syynä hiipumiseen, sillä sain pidettyä lihaksiston juostavassa kunnossa koko matkan. Myöskään mitään nivelkipuja en tuntenut. Sen sijaan tankkasin alusta lähtien liian vahvaa geeliseosta ja liian vähän vettä, sillä en kuvitellut sään olevan niin kuuma. Ihan turhaan myös pelkäsin kuselle joutumista, sillä se olisi tuottanut häviävän pienen tappion nyt toteutuneeseen hyytymiseen verrattuna.

Juoksutahdin kehitys (=hiipuminen) etapeittain. 18,5 - 24 km väli kulki teknisessä Julma-Ölkyn maastossa

Kokonaisuutena siis ehdottomasti plus-merkkinen suoritus ja hieno tapahtuma kaiken kaikkiaan! Katsotaan jääkö tämä yksittäiseksi comebackiksi polkujuoksun pariin vai palaanko vielä kilpailemaan täällä tai jossain muualla. Pääpanokset ovat minulla kuitenkin yhä swimrunissa, mutta harjoittelun monipuolisuus on arvo, jota kestävyysurheilijan kannattaa pitää mielessään koko elämänsä ajan! Jos satuit lukemaan blogiani nyt ensimmäistä kertaa, toivottavasti pidit! Jos kyllä, niin oikean laidan listalta löydät lukuisia kisa- ja harjoitusraportteja swimrunista sekä myös kertomuksia erilaisista urheilutempauksistani luonnon keskellä.