Alkukausi 2021 (sis. Utö-kisarapsa)

Tämä swimrun-kausi on ollut minulle toistaiseksi yhtä vuoristorataa ja pääosin vielä pimeää sellaista, missä on mahdoton aavistaa onko edessä ylä- vai alamäki. Haasteet alkoivat heti uudenvuoden tienoilla, kun intissä neljä ja puoli vuotta aiemmin revennyt nivelkierukka alkoi uudelleen reistailemaan. Polvi esti kokonaan juoksun ja oli ailahteleva myös hiihtolenkeillä. Helmikuussa sain ajan urheilufyssarille ja samalla selvisi, ettei mitään pahempaa relapsia ollut sattunut. Polvi oli aikanaan tähystetty, mutta tukilihaksisto jäänyt tuolloin kuntouttamatta. Oli mahdollisuuksien rajoissa saada jalka kuntoutetuksi ennen kilpailukautta ja se tieto toden totta oli parasta, mitä siinä tilanteessa saatoin toivoa.
 
Aktiivisen kuntoutuksen (=voimatreenin) turvin pääsin kokeilemaan ensimmäisiä varsinaisia juoksulenkkejä huhtikuun puolivälissä. Talven juoksutauko ei kuitenkaan ollut tarkoittanut treenitaukoa. Kaksi pidempää hiihtovaellusta, kymmenkunta täyttä laskettelupäivää sekä säännöllinen hiihto, uinti, JK ja salitreeni loivat hyvää pohjaa. Tuon kaiken päälle en oikeastaan edes olisi jaksanut juurikaan juosta, ainakaan niin että se olisi ollut eteenpäin vievää. Vapun jälkeen hiihto ja laskettelu antoivat sijaa juoksulle, mikä sujuikin nousujohteisesti koko alkukesän. Kisakunnossa en kuitenkaan vielä toukokuussa ollut, vaan panostin suosiolla harjoitteluun toiveissa päästä kesäksi kuntoon.

Hiihtokausi 2021 oli harvinaisen pitkä, Sotkamon Ruostevaaran paksuilla hangilla 2.5.

 
Uinnin puolella kulunut talvi oli erittäin onnistunut. Kuopion uudessa tilavassa (vieläpä avoimessa) hallissa mahtui hyvin treenaamaan 50 metrin radalla, mikä olikin yhtäkkiä poikkeuksen sijaan normi. Urheiluakatemian aamutreeneissä sain kehitettyä tekniikkaani ja vauhtiani. Omissa treeneissä painotin pidempiä, lajinomaisia sarjoja. Kilpailunomainen matkavauhtini / 100m kehittyi 1.30 paikkeilta lähemmäs 1.20 paikkeille. Uinnin lähtökohdat kesää ajatellen olivat huomattavasti korkeammalla verrattuna vuodentakaiseen.
 
Myös juoksun puolella aloin saavuttaa entisen tasoni lähestyttäessä kauden avauskisaa, Pikonlinna Swimrunia. Myös lajitreeniä oli kertynyt jo mukavasti alle niin omilla lenkeillä kuin Kuopion kurssilaisten vedättämänä. Oli hienoa päästä jälleen kilpailemaan ja vieläpä täysin terveenä. Pikonlinnan uusittu reitti oli aiempaa aidompi swimrun-kokemus, kun asfalttipätkät oli vaihdettu kokonaan metsäreiteiksi. Lähdin kilpailuun yksilösarjan ryhmässä. Ensimmäisen juoksun kuljin kärkiporukan mukana, minkä jälkeen karkasin omille teilleni. Kenties hiukan ylikova alkuvauhti, mutta ennemminkin alkukesän kisaamattomuus tekivät etenkin juoksupätkistä yllättävän raskaita. Toisaalta pystyin raskaimmilla hetkillä hiukan keventämään kaasua, kun takaa-ajajia ei näkynyt. Uinnit olivat sellaista aallokkoa, mistä harvoin pääsi nauttimaan Suomessa. Maalilinjan ylitin ensimmäisenä, noin 1.21 ajalla. Pian minun jälkeeni saapuivat parisarjan miehet Otto Loukkalahti ja Viljami Valli. He löivät aikani reilulla minuutilla lähtiessään myöhemmässä lähtöryhmässä. Toisaalta harmittelin, ettei todellista kisa-astelmaa päässyt syntymään. Toisaalta oli parempi, etten ollut täysin uupunut kisasta, sillä minulla oli vielä optio kilpailla Utössä seuraavana viikonloppuna.

Uusi puku testissä Pikonlinnassa. Kuvat: Mari Hillo

 
Projekti Utö olikin sitten varsinainen säätö. Alustetaan hieman. On palattava viime vuoden lopulle, kun etsin jo melko epätoivoisesti varaparia Saaran paikan täyttämiseksi ansaitsemassamme MM-kisalipussa. Kyselin tuloksetta läpi kourallisen (eipä niitä juuri enempää olekaan) suomalaisia naisurheilijoita, jotka olisivat kykeneviä alittamaan 9h ÖtillÖ:ssä ja myös valmiita sen tekemään. Tammikuussa, juuri ennen MM-hakuajan umpeutumista otin yhteyttä merkittävään ranskalais-ruotsalaiseen swimrun-vaikuttajaan Nicolas Remiresiin kysyäkseni, voisiko hän auttaa minua parin löytämisessä. Nico lupasi palata asiaan, muttei osannut vielä nimetä ketään. Jätin siis MM-paikan hakematta.
 
Loppukeväällä sain Nicolasilta ehdotuksen kokeilla yhdessä kilpailemista ruotsalaisen Jonna Hedbysin kanssa. Hän oli kilpaillut swimrunissa vasta muutaman vuoden, mutta saavuttanut jo palkintosijoja World Series kilpailuissa sekasarjassa. Viestinvaihdon perusteella vaikutti, että voisimme olla tasavahva pari. Keskustelimme alustavasti kilpailemisesta Utössä kesäkuussa, mutta matkustusmahdollisuutta Suomesta käsin oli toukokuussa vielä vaikea arvioida. Jätin asian hautumaan, vaikka se hitto vie tuntui jo kaukaisenakin ajatuksena ennenkuulumattomalta mahdollisuudelta. Samoihin aikoihin olin sopinut Suomen puolella kilpailevani heinäkuussa triathlonisti Panu Liedon kanssa Mäntyharju Swimrunissa. Vuoden ajan piinannut parikato vaikuttikin olevan tiessään.
 
Lopulta Utön matkan kohtalo venyi kisaviikolle saakka etenkin ilmoittautumisen säädön ja osin myös virustilanteen tarkkailun vuoksi. Tiistai-iltana sain lentoliput tilatuksi. Paluuaikataulu oli tiivis, sillä halusin päästä Suomeen jo kisapäivän (sunnuntai-) iltana, jottei karanteeni venyisi matkailun vuoksi. Torstai-iltana lueskelin kisaohjeita ja vertailin taksitaksoja satamasta lentokentälle. Mielenkiintoinen turistiknoppi muuten, että sataman viereiseltä kadulta 25m päästä laituria on taksimatka kentälle 500 kruunua edullisempi kuin sataman osoitteesta.
 
Ilta alkoi jo muuttua yöksi, kun rupesin lukemaan Finnairin koronaohjeita. Kuumotus valtasi kehon. Olin useita kertoja lukenut läpi tullin ja THL:n ohjeet maahan saapumisesta ja niitä noudattaen varannut jo ajatkin lentokentällä ja siitä 72h päästä tehtävään testiin. Kaikki piti olla selvää, mutta ei. Yksistään lentoyhtiö vaati kaikista ”riskimaista” Suomeen saapuvilta virallisen negatiivisen koronatodistuksen, joka sai olla enintään 3 vuorokautta vanha. Tämä koski kaikkia rokottamattomia matkustajia, myös Suomen kansalaisia. Luin vaatimukset läpi moneen kertaan, mutten voinut ymmärtää niitä toisinkaan. Ruotsissa viettämäni aika olisi niin lyhyt, etten ehtisi sieltä saada todistusta. Ainoa vaihtoehtoni oli testauttaa itseni perjantaina Kuopiossa (missä 0-1 tartuntaa/pvä) osoittaakseni palaavani ”puhtaana” Suomeen. Kuopion kaupunki ei jakanut todistuksia, joten se oli haettava yksityiseltä. Melkein 250 euron lasku. Ketutti. Puhtaasti palvelumaksu Finnairille, millä ei ollut mitään tekemistä taudin leviämisen ehkäisemisen kannalta. ”Sitä pitkän matkan tehdä saa, kun on pakko kauas matkustaa” – alkoi soida päässä suljettuani ajanvarauspuhelimen kello kolme perjantain vastaisena yönä.

Linon kanssa valmiina reissuun Helsinki-Vantaalla

 
Perjantaina testiin ja lauantai-aamuna Kuopiosta kentälle. Menomatka sujui suuremmitta mutkitta Arlandasta Utöhön, joskin viimeinen bussipätkä satamaan oli peruttu. Pääsin onneksi ruotsalaisten vanavedessä kimppataksilla päivälautalle juuri sen irtautuessa rannasta. Nautiskelin maisemista jo laivassa ja etenkin perillä saaressa. Kuopiossa vastaavanlaisia kalliorantoja näki vain hyvin pienessä mittakaavassa. Pystytin telttani leirintäalueelle. Maltopullo kädessä ja korkki toisessa muistelin 25-vuotista taivaltani tällä planeetalla. Yleensä syntymäpäivät ovat sitä, että tavataan ihmisiä. Nyt olin koko päivän yrittänyt vältellä heitä parhaani mukaan ja syystä. Kyllä suomalainen koronakuri oli jotain aivan vierasta ruotsalaisille. Yksin en kuitenkaan kokenut olevani. Lukuisat onnen toivotukset ja kisatsempit toivat päivääni sopivan palan inhimillisyyttä.

Tukholman saaristoa lauttamatkalla

Ja perillä Utössä

 
Nukuin ja lepäsin hyvin, sillä startti oli sunnuntaina vasta klo 14. Päivästä oli tulossa kuuma, 25-30 astetta. Onneksi vesi oli viileää (vaihdellen 12-18) ja uintiosuuksia paljon. Lähtöjä oli porrastettu niin, että sarjat kulkivat radalla eriaikaisesti. Siksi myös kilpailumatka oli lyhempi, mutta vastineeksi teknisempi. Tämä sopi minulle oikein hyvin, sillä juuri kallioille olin tullut juoksemaan. Tapasimme Jonnan kanssa ilmoittautumispaikalla ja kiersimme pienen verkkalenkin yhdessä. En oikeastaan jännittänyt kisaa juurikaan, mutta olin siitä todella innoissani. Yhteistyö Jonnan kanssa tuntui myös sujuvan hyvin.

Sprinttisarjalaisia lähdössä ekaan uintiin

 
Lähdimme liikkeelle suunnitelmamme mukaan kärkipään imussa. Ekat uinnit ja polut sain mättää melko reippaasti, mutta pysyimme kuitenkin hyvin kärkikolmikossa. Pidemmälle tieosuudelle siirryttäessä jouduin antamaan periksi selille, vaikka Jonnalla olisi ollut intoa roikkua mukana. Kolmen kilsan juoksun perään olin niin hapoilla, että käskin parini uida edeltä. Seuraava tiejuoksu menikin sitten tasaisemmin voimasuhtein. Kärki alkoi kuitenkin karata näkyvistä, mutten antanut sen häiritä liikaa sillä olimme molemmat luetelleet vahvuudeksemme pitkät matkat ja tekniset reitit. Loppu 2/3 juoksureitistä olisi yksinomaan polkuja ja rantakallioita.
 
Hieman toisin kuitenkin kävi. Poluilla etenimme kyllä parina paikoin hyvinkin jouhevasti, mutta selät edessä eivät tulleet vastaan. Vetonaru auttoi Jonnaa helpommissa paikoissa, mutta jyrkissä kohdissa jouduin hidastamaan toistuvasti. En silti aina varmasti tarpeeksi, mutta onneksi mitään fyysistä ei kuitenkaan sattunut. Olimme kuitenkin molemmat yhtä mieltä siitä, että narun kanssa etenimme tiiminä nopeammin. Uinneissa tahti pysyi samana vahvana, mutta kiinni sillä ei joukkueita syöty. Matkan lähestyessä loppuaan olimme entistä tiukemmin kiinni neljännessä sijassa. Neljä kilsaa ennen maalia alkoi etoa pahaenteisesti. Rajuun nestehukkaan ahkerasti nautittu kylmä merivesi ei varmasti ollut toimivin lääke, mutta tyhjennystankkaus varmisti sen ettei ollut mahaa, mikä mennä sekaisin. Loppumatka tultiin pohjoisen suunnasta takaisin Utön saarelle. Vaikka kyse oli nyt sprintti-kisasta ÖtillÖ:hön verrattuna, oli silti hyvin voimakkaan nostalginen tunne tarttua kiinni Utön rantakivistä. Kahtena edellisenä kertana samassa paikassa oli takana ollut jo yli 9 tuntia swimrunia ja lopultakin se tunne, että tämä on se maa mihin päästäkseni olen nämä kaikki saaret läpi kolunnut.
 
Viimeisillä kilometreillä oloni jälleen koheni ja jaksoin pitää vedon tasaisesti loppuun saakka. Viimeisessä saarijuoksussa kysyin Jonnalta haluaisiko tämä lähteä kanssani ÖtillÖ:hön jos suorituksemme riittäisi kisapaikkaan. ”Katsotaan nyt ensin tuleeko sitä paikkaa”, hän totesi. Totesin perään, että mielestäni olemme melko tasavahva pari eikä täysin tasavahva voi olla ikinä. Maaliin tulimme, kuten arvata saatoimme, neljännellä sijalla, ajalla 3.13.40 eli noin 11 minuuttia sarjakärjen perässä. Tunnelma oli kaksijakoinen. Olin koko matkan iloinnut päästessäni yli puolentoista vuoden tauon jälkeen kilpailemaan kansainvälisessä porukassa, tasoiseni parin kanssa ja vieläpä itselleni näin hienolla reitillä! Olimme varmasti joukkueena tehneet sen suorituksen, mihin tällä hetkellä pystyimme. Jonna oisi kuitenkin päässyt kovempaa alkumatkan tiellä, minä poluilla ja kallioilla. Uinnissa molemmilla oli parannettavaa kärkeen nähden. Saaran kanssa vedimme uinnit yleensä vuorotellen, nyt sain käytännössä uida edellä koko matkan.
 

Maaliin hymyssä suin

Analyysia taitaa työstyä

Nappasin ÖtillÖ-oluen kouraan ja painuin täkäläiseen saunaan. Vain hetken ehdin huokaista, kunnes oli kiiruhdettava syömään ja lauttajonoon. Mantereen satamasta oli noin 80 kilometrin matka lentokentälle ja siirtymäaikaa portin sulkeutumiseen vajaat 1h 30min. Aloin tilata sovelluksella taksia, mutta juuri vahvistaessani tilausta ilmeisesti jokin aikakatkaisu esti sen. Yritin soittaa ensin paikalliseen numeroon, mutta se ei ollut käytössä. Kansallinen numero meni ruotsinkieliseen vastaajaan. Hälyisessä laivassa sain juuri ja juuri valituksi, että haluan tilata taksin. Sitten linja käski sanomaan osoitetiedot äänimerkin jälkeen. Suljin luurin ja kirosin. Nykäisin hihasta ensimmäistä ohi kävelevää miestä ja kysyin: ”Do you speak Swedish?”. Ehkä typerin kysymys lautalla, joka on täynnä ruotsalaisia, mutta olin jo hermostunut ja halusin mennä suoraan asiaan. Kaveri yritti soittaa puolestani taksia, muttei hänkään saanut ketään kiinni. Pelastuksekseni mies lupasi heittää minut keskustaan, mistä pääsisin express-junalla kentälle. Paitsi ettei sekään ollut vielä varma tie. Junalla, johon varmasti ehtisin, minulla jäisi aikaa laiturilta portille siirtymiseen 10 minuuttia. Aiemmalla 30 minuuttia. Olin hermostunut, sillä en todellakaan halunnut myöhästyä lennolta. Aamukone lähtisi niin myöhään, ettei koronatodistukseni enää olisi voimassa. Matkani siis venyisi ja vaikeutuisi ellen jäisi kokonaan Ruotsin vangiksi.
 
Lautta oli kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta pääsimme nopeasti liikkeelle satamasta. Vasta keskustellessani kuljettajan kanssa päivän kisasta, minulle selvisin kenen kyydissä oikein istuin. Hän oli Jesper Andersson, one of those original 4. Olin vähän, tai aika paljonkin hämilläni kun tajusin sen vasta siinä hetkessä kun hän kertoi kilpailevansa yhä veljensä parinaan. En yleisesti ole mikään henkilöpalvoja tai innokas fani, mutta tuosta istumapaikasta olin kyllä kerrassaan otettu. Itse olin vasta heittänyt apupyörät pois silloin kun tämä mies oli jo vetänyt ÖtillÖ:n lävitse. Samoin kuin olen aina nähnyt ruotsalaisen swimrunin esikuvana suomalaiselle lajikehitykselle, näin hänet tässä esikuvana omalle pioneerityölleni Suomessa.
 
Kuljettaja tiesi nopeimman reitin suoraan asemalaiturin viereen, mistä ehdin helposti hypätä aiemman junan kyytiin. Silloin myös lentokentällä haahuiluun jää riittävästi aikaa niin, että olin portilla viitisen minuuttia ennen sen sulkeutumista. Illan viimeinen huono uutinen oli se, ettei vaivalla hankkimaani koronatodistusta edes vilkaistu. Jotain kuulin kyllä aiemmin portilla puhuttavan maahantulovaatimuksista, mutta ilmeisesti virkailijatkin olivat yhtä väsyneitä kuin minä. Olin kuitenkin tyytyväinen päästessäni sisälle koneeseen. Matkalla pyysin lasin vettä ja mustikkamehua. Totesin vain, että ”tänään on kulunut paljon nestettä”. Maihin saavuttuani pyysin pääsyä testiin, vaikka ”negatiivinen” todistukseni olikin vielä voimassa. Helsinki-Vantaalla testauspalvelu toimi erittäin jouhevasti. Toki koska ei ollut ruuhkaa, mutta kapasiteetti oli muutoinkin suuri. Maisa tuli kaupan kautta hakemaan minua ja siiryimme yöksi telttailemaan Sipoon korpeen.
 
Alkuviikon vietimme kontaktivapaasti Repoveden kansallispuistossa Swimrun-vaelluksen merkeissä. Uudenlainen konsepti toimi hyvin kuumalla kelillä. Kuljetimme ensin teltan ja kamat syrjäiselle kalliolle, mistä teimme kevyet päivälenkit uimahousut jalassa ja pullis selässä. Poijurepussa kannoin puhelimen ja evästä. Ok vehje tallusteluvauhtiin, mutta vaihdoissa reppu tuotti turhan paljon säätämistä juoksuvauhtiin. Sää oli kyllä aivan paras mahdollinen. Päivisin 30-32 astetta lämmintä ja tuulta siten etteivät ötökät juuri häirinneet. Pelkästään juosten tai jopa kävellen olisi tullut tukalan kuuma, mutta ohuet vaatteet uinneista märkinä viilensivät kroppaa juuri sopivasti.

Olhavan huipulla

Aamu-uinnilla

Kevyesti

 
Vaelluksen lopulla sain tietää, että olimme Jonnan kanssa neljännellä sijalla saavuttaneet MM-kisapaikan! Torstain puhelinkeskustelussa kuitenkin ilmeni, ettei hän halunnut ottaa paikkaamme vastaan vaan halusi vielä yrittää saavuttaa sitä toisen urheilijan kanssa. Toki olin päätöksestä pettynyt, mutten niin pettynyt että oisin nostanut ääntäni. Varmasti en ollut hänelle kultakimpale, muttei hänkään minulle. Itse olen kuitenkin ollut jo valmis luopumaan siitä toivosta, että löytäisin parikseni yhtä taitavan polkujuoksijan. Tärkeämpää on kilpailla heikkouksien kuin vahvuuksien välillä. Vain siten voi oikeasti kehittyä.
 
ÖtillÖ-paikka on nyt viety minulta vuoden sisään jo kahdesti. Lisäksi sain kuulla, että Panun loukkaantuminen estää hänen starttinsa Mäntyharjulla. Aika lailla lähtöpisteessä siis ollaan. En kuitenkaan koe millään lailla pettymystä siitä, että kilpailin Utössä. Kiitän sekä Nicolasta parin vinkkaamisesta että Jonnaa parina kilpailemisesta. Utön nelossija oli tärkeä osoitus sekä itselleni että muille siitä, missä kunnossa olen swimrun-kentillä tänä vuonna. Yksi merkittävä tulosdetalji oli myös se, että meidän ajallamme olisi Utössä irronnut MM-paikka myös miesten sarjassa (huolimatta siitä, että keli oli miehillä selvästi suotuisampi aamupäivällä). Sekään kärki ei siis ole mahdottoman kaukana. Kunhan vain löytäisi vakituisen parin, miehen tai naisen. Tai nythän uutisoitiin siitäkin, että World Series avautuu myös yksilökilpailijoille. Niin tai näin, treenit jatkuu. Urheilun täyteistä kesää sinullekin, lukijani!