Kuopion ympäriuinti 

Oli heinäkuun alku ja kello yksi yöllä. En saanut unen päästä kiinni. Ajatukseni pyörivät tulevan Kuopio Swimrunin järjestelyissä. Tuo pilvinen yö oli hämärä, vaikka kesä olikin. Päätin sitten nousta hetkeksi ylös ja kaivaa kaapistani esiin uimarinpoijun, joka oli vielä paketissa. Olin saanut sen edellisenä viikonloppuna Hillon Simolta Pikonlinna-swimrunista. Puhalsin poijun täyteen pimeässä yksiössä, missä edes kirkkaan oranssi väri ei juuri näkynyt. Laitoin sitten sisälle pienen otsalampun ja kas, heti tuli valoa tupaan.

Yöuinti-mode

Innostuin ja kaivoin esiin Led-X Cobra 6500lm yösuunnistusvalon. Se sisällään poiju suorastaan hehkui! Eihän päivälläkään mikään saisi uimaria näkymään noin hyvin. Vähän evästä vielä lampun kylkeen niin eipä olisi turha vehje yöuinnille. Sitten avasin puhelimesta kartan ja katsoin, mikä olisi sopiva reitti. Ei liian extreme, mutta sellainen missä omat ennätykset menisi kerralla uusiksi. Jokin merkityksellinen pätkä. Sellainen minne ei päivällä voisi mennä. Sellainen missä todellakin pitäisi näkyä.
 
Ilman mitään ennakkosuunnitelmia keksin reitin melkein saman tien. Kuopion ympäriuinti olisi kartalta mitattuna 21 kilometriä helposti suunnistettavaa reittiä. Tuo reitti olisi jälleen yksi osoitus siitä, kuinka välittömässä läheisyydessä puhtaat uimavedet ovat kaikkialla ympäri kaupunkia. Maantieteellisesti koko Kuopio on yksi iso niemi, jonka yhdistää mantereeseen vain noin kilometrin leveä kannas kaupungin lounaispuolella. Elo-syyskuun vaihteessa tuon niemen ehtisi kiertää riittävän lämpimässä vedessä ja kuitenkin kokonaan pimeässä. Haasteena täydellinen korvike ÖtillÖ:lle, jos sitä ei tulisi.

20. heinäkuuta tuli julki päätös ÖtillÖ:n peruuntumisesta ja heti samana päivänä otin yhteyttä Elina Mäkiseen. Oli alusta lähtien selvää, etten lähtisi matkaan yksin. Elina täytti molemmat asettamani kriteerit: 1. Vähintään minun tasoinen uimari, jotten joudu jäätymään odotellessa 2. Minua parempi kestämään kylmyyttä, ettei hän jäädy minua odotellessa. Elina oli heti messissä! Meillä oli myös molemmilla hyvin mahdollisuus joustaa päivämäärissä niin, että pystyimme ennakoimaan tuulta ja veden lämpötilaa. Itse asetin veden lämpötilan rajaksi 17 astetta, minkä vuoksi aikaistimme uintiamme muutamalla päivällä.

 
Haastepäivänä olin täpinöissäni. En edes muista, milloin olen viimeeksi jännittänyt yhtä paljon. Kylmettyminen, hiertymät, tankkaus, käsien jaksaminen, potkiminen, huoltotekniikan pelittäminen. Kaikki tämä oli minulle arvoitus noin pitkässä uinnissa. Varusteet ja huolto oli kuitenkin rakennettu kaikki nämä huomioiden. Laitoin päälle lämpimän Head Race Swimrun-puvun (tosin lahkeet leikattuna) ja alle Head Race liivin sekä reilusti Linolan voidetta. Päässä minulla oli uimalakin lisäksi neopreenipanta. Aiemmin olin uinut avovedessä enintään 8 kilometrin ja altaassakin enintään 10 kilometrin harjoituksia. Toki pitkiä 7-10 tunnin kestävyyssuorituksia olin tehnyt jo tällekin vuodelle useita, mutta uintia olin harjoitellut vain 5—15 kilometriä viikossa. Mieltäni eivät rauhoittaneet lainkaan kaupungin yllä kiertelevät ukkospilvet, raekuurot ja reipas tuuli. Illaksi ja yöksi oli kyllä ennustettu kirkastuvaa ja hiukan tyyntyvää säätä.
 
Huollon olimme järjestäneet DIY-menetelmällä. Suunnistuksesta vastasi harjaantunut pääkoppani, muulta liikenteeltä meitä suojasivat kirkkaana loimottavat poijut ja ranta oli kutakuinkin lähettyvillämme koko matkan. Huoltoa varten olimme rakentaneet kolme eväskätköä noin 2 tunnin välein ja lisäksi meillä oli mukana evästä niin, että nauttisimme energiaa kerran tunnissa. Nestetasapainon korjausliikkeet tehtäisiin Kallaveden avulla. Huoltovenettä emme siis tarvinneet, mutta Elinan tiimi lupasi olla kannustamassa ja opastamassa meitä pimeimmällä osuudella.
 

Valmiina lähtöön

Paikoillanne

Lähtö kajahti maanantaina 24.8. klo 21.30 Savilahdesta, yliopiston parkista. Rannassa oli ollut hieman viileä, mutta kun liikkeelle pääsi, tuntui vesi jopa lämpimältä. Poijut alkoivat päästä täyteen loistoonsa taivaan pimentyessä takanamme. Tunnelma oli maaginen. Koko päivän kasvanut jännitys laukesi ensimmäisiin käsivetoihin. Enää ei auttanut stressata. Oli vain uitava ja luotettava siihen että kaikki sujuu suunnitellusti.
 

Ensimmäinen lahti. Taustalla näkyy yliopistonranta.

Ekat kaksi kilometriä olivat lämpimiä lahtia Savisaaren kupeessa. Uinnin lomaan kuuluivat yksi sillan alitus sekä yksi matala salmi. Savisaaren sillan alta kulki vesi, mutta syvyys oli vain muutamia senttejä. Siispä välissä muutama askel kumarassa sillan kattoa varoen ja siitä taas takaisin veteen. Tukipartiomme oli valaisemassa ja kannustamassa meitä sillalla ja he jatkoivat rantaa myöten edeten tahdissamme Niuvan rannalle.

Kuva Niuvan uimarannalta. Video on Savisaaren sillalta.

Pidimme ensimmäisen tauon reilun tunnin kohdalla Niuvanniemen rantavedessä. Pohjoinen taivaskin alkoi pimetä eikä ympäröivissä saarissa näkynyt lainkaan valoja. Puijon torni näkyi yhä antaen osviittaa suunnasta. Muuten piti alkaa suunnistaa vaistolla. Pimeimpäänkin aikaan jostain kajasti aina sen verran valoa, että taivaan ja puuston rajan pystyi erottamaan. Latvastojen muotojen avulla pystyi siten ennustamaan mikä oli saarta ja mikä kauempana näkyvää mannerta. Muuten etäisyyksiä oli mahdoton arvioida, mutta se oli juuri yöuinnin suola: uit vain kunnes huomaat olevasi perillä.
 
Kaislikot olivat viheliäimpiä. Ensin huomaat, kuinka tarkkarajainen horisontti muuttuu harmaaksi sumuksi. Sitten otat muutaman vedon ja näet, kuinka kaislikko kasvaa aivan nenäsi edessä. Tällaisia ahaa-elämyksiä ei onneksi sattunut eteemme kuin pari, sillä ne haastoivat takaisinpaluuta oikealle uintilinjalle. Tutuimmat kaislikot pystyin muistamaan ennakkoon ulkoa ja yhden olimme katsoneet jo päivällä valmiiksi viedessämme eväskätköjä paikoilleen.
 
Huoltotiimimme valomerkkien avulla pääsimme vaivatta Julkulan sairaalan paikkeille, missä näkyi taas enemmän city-valaistusta. Mittarissa oli täynnä viisi kilometriä ja matkaa ekalle kätköpaikalle reilu kilometri. Olosuhteet olivat edelleen loistavat. Vesi ei ollut juurikaan viilentynyt siirryttyämme ulos matalikoista. Tuuli oli tyyntynyt huomattavasti, joten aallokkoa ei ollut juurikaan. Tästä huolimatta normaali vauhdinpito alkoi tuntua tahmealta. Tiesin kyllä, että oli vain ajan kysymys milloin ensimmäinen välikuolema iskisi, mutta näin aikaisin sen ei pitänyt tulla. Onneksi pian häämöttävä taukopaikka loi uskoa elpymiseen.

Elina nousemasssa ensimmäiselle kätkölle

Saavuimme ensimmäiselle huoltopisteelle puoli kahdentoista aikoihin eli hieman etuajassa. Päivällä tuo niemennokka oli ollut selkeä paikka, mutta yön pimeydessä viereisetkin kalliot näyttivät samalta. Tässä kohdin oli onni, että tukipartiomme valaisi meille tien, kun nousimme evästelemään. Aloin vetää TUC-keksejä sitä tahtia, että saisin paikattua mahdollisen energiavajeen. Otin myös suklaata ja taateleita. Kisoissa en pysty nauttimaan kuin nestemäistä energiaa, joten nyt halusin evästellä kuten turisti konsanaan. Elina puolestaan meni geeli + karkki -linjalla. Aikaa makuelämyksiin oli kuitenkin rajallisesti, sillä kylmyys iski nopeasti päälle.
 

Evästelemässä Puijonsarvennenässä. Taustalla näkyvät Kallansillat.

Vielä hymyilyttää

Matka jatkui pitkin miltei peilityyntä Puijon koillisrantaa. Iso mäki blokkasi länsituulen juuri, kuten olimme suunnitelleet. Normaalisti uin hyvin laiskalla potkulla, mutta tauon perään oli pakko potkia reippaammin saadakseen kropan lämpimäksi. Ei kuitenkaan vaatinut kuin muutaman sataa metriä päästäkseen takaisin peruslämmöille. Fiilikseni alkoi jälleen kohentua ja saimme muutenkin hyvän yhtäläisen rytmin uintiiimme. Pääosin uimme vierekkäin tai pienen etäisyyden päässä. Jos katsoi läheltä suoraan kaverin poijuun, oli sen jälkeen vaikea havaita pimeitä niemenkärkiä. Toisaalta lähekkäin uidessa pystyi synkkaamaan linjan pelkän veden alta heijastuvan valon avulla, kunhan jompikumpi välillä katsoi eteenkin.
 
8 kilometrin uinnin jälkeen saavuimme yhteen reitin kulttuurihistoriallisesti merkittävimmistä pisteistä, Kallansilloille. 1800-luvulla Kuopiosta pohjoiseen pääsi vain veneellä tai lautalla. Viime vuosisadan alussa salmeen rakennettiin rautatiesillat ja vasta 1960-luvulla kokonaan erilliset maantiesillat. Nyt alitimme kaikkiaan neljä nykyistä, noin vuosikymmen sitten rakennettua siltaa.

 

Kallansiltojen jälkeen alkoi reitin pisin yksittäinen etappi. Suoraan edessä, kolmen kilometrin päässä loistivat kirkkaina Kelloniemen teollisuusalueen valot. Muuten viereinen ranta oli pilkkopimeä. Valomeri tuli vastaan karmivan hitaasti. Aina aika ajoin valot näyttivät lähentyneen, mutta sitten sai taas mättää monta minuuttia ilman, että tunsi liikkuvansa minnekään. Lohdullinen merkki oli kuitenkin se, kun huomasin Sorsasalon tehtaan piipun siirtyneen etuvasemmalta takavasemmalle. Lonkankoukistajani alkoivat arastella reippaammasta potkimisesta, mikä hieman huolestutti minua. Aamuyöllä tulisi olemaan erityisen tärkeä saada itsensä lämpimäksi taukojen jälkeen. Kun vihdoin saavuimme lähelle Kelloniemeä, näin tehtaiden välissä pari tutunnäköistä valoa. Se oli tukipartiomme, joka ei vieläkään ollut raaskinut jättää meitä yksin puurtamaan, vaikka kello oli jo kohta kaksi yöllä. Kiersimme niemen taakse toiselle kätköpaikallemme.

 

Kuuma mehu maittaa. Vesi noin 18, ilma 10. Alla näkyy, kuinka matka jatkuu...

Kelloniemestä oli vielä yksi pimeä lahdenylitys ennen keskustan valojen voimaannuttavaa loistetta. Meno alkoi muuttua väsyneeksi. Molemmat hakivat omia linjojaan ja sitten kun lähti liikaa korjaamaan takaisin toisen luokse, syntyi törmäyksiä. Lyhyet suunnistus- ja tähtienkatselutauot tulivat tarpeeseen. Totesin Elinalle: ”En ikinä oo ymmärtäny mitä tarkottaa, kun joku sanoo et joku on sairaan siistiä. Nyt tajuun sen. Tää on sairaan siistiä.”
 
Itkonniemen päästä kaarsimme kohti Väinölänniemen kärkeä ja Rönön siltaa. Olimme uineet 15 kilometriä ja jäljellä oli vielä reilut 6km. Pieni terävä vasta-aallokko sekä matkaväsymys hidastivat vauhtiamme, mutta uimme silti edelleen hyvin synkassa. Kaupungin valot loistivat kirkkaana merenä ympäri lahtea. Elina totesi minulle: ”Näyttää niinku oltais ulkomailla.” Huvitti. En olisi osannut nähdä kotikaupunkiani aivan samassa valossa, mutta kieltämättä näyssä oli jotain epäsuomalaista. Yleensä pimeäuinnilla näkee vain naapurimökin valot, mutta nyt oli kirkko ja satama ja kaikkea. Ja se perhanan Puijon torni edelleen taustalla.
 
Rönön evästauko oli pikainen taistelu aamuyön kylmyyttä vastaan. Siinä valossa olin kuitenkin tankannut tarpeeksi, että jouduin tekemään oman kätköni tilalle. Muutoin vatsa oli toiminut oikein hyvin eikä myöskään liikkeelle lähtö heti evästelyn perään ollut tuottanut ongelmia. Kello oli noin neljä aamuyöllä. Päivä alkoi valjeta ylittäessämme Kuopionlahtea. Noin 18 kilometrin kohdalla, juuri ennen Kumpusaaren laitureita alkoi matka todellakin painaa. Laihaksi jäänyt Rönön tauko sekä yön aikana kertynyt väsymys pahensivat tilaa. Lihaksisto ei varsinaisesti kipuillut, kun lonkankoukistajanikin olivat turtuneet. Ei vain oikein enää jaksanut. Elinalla oli pientä hartiakipua, mutta se ei hidastanut yhtä paljon. Pidimme muutamia taukoja ja hyödynsin vielä pukuni taskuun jemmattuja suklaapaloja. Tästä huolimatta jouduin tekemään aloitteen vauhdin hidastamiseksi.
 
Saaristokadun sillan alituksen jälkeen sain psyykattua itseni niin, että fysiikkakin alkoi hiljalleen kohentua. Matkaa oli jäljellä enää kaksi kilometriä ja vasta-aallokko tyyntyi miltei täysin päästessämme lahden suojiin. Oli jo täysin valoisaa. Oikaisimme Saanan ulkoaltaan ja vesipallokentän välistä kohti Siikalahden siltaa ja viimeistä kilometriä. Pidimme vielä viimeisen nautiskelutauon ennen kuin tämä leikki loppuisi.

 

Viimeiset sadat metrit. Määränpää näkyy jo kuvan yläkulmassa. Alla maaliintulovideo

Siirryin peesistä uimaan Elinan vierelle. Siikalahden kävelysillalla tukipartiomme oli kannustamassa ja ottamassa valokuvia. Voittajafiilis alkoi vallata koko kropan. 500 metriä ei tuskin koskaan ole tuntunut yhtä lyhyeltä. Saavuimme Siikalahden viimeiseen pohjukkaan klo 5.50. Aikaa oli kulunut yhteensä 8h 20min ja matkaa kertynyt poijussa levänneeseen kelloon 21,3km. Varsin hyvä suunnistus siis. Kipuaminen ylös pyörätielle oli oma taiteenlajinsa siinä euforisessa horkassa.  

 

Pysyy, pysyy

Iloisina perillä

Saimme huoltotiimiltämme autokyydin lähtöpaikalle, mistä lähdimme tojotallani Kuopion uuteen Kuntolaakson halliin juhlasaunaan. Pieni miinus Kuopion kaupungille siitä, ettemme päässeet veloituksetta saunaan tuollaisen uurastuksen päätteeksi. Toisaalta tuo vain osoittaa viranhoitajalta markkina-älyä, sillä tuossa tilassa olisin ollut valmis maksamaan saunan lämmöstä enemmänkin kuin neljä euroa. Saunassa taisteluarpi-inventaario tuotti positiivisen pettymyksen. Missään ei ollut mustelmia tai raapiumia eikä pukukaan ollut hiertänyt. Kiitos huolellisen voitelun, sillä niska tuntui edelleen liukkaalta. Varpaat olivat puhtaat ja täysin ennallaan. Edes kävely ei ontunut juurikaan. Pitäisi varmaan useamminkin uida pitkiksiä jos vauriot on näin minimaalisia. Tänään keskiviikkona kävin suunnistamassa seuran treenissä 5x1km vedot. Aloitin rauhallisesti, mutta viimeisissä sain jo irti tehojakin. Tällä hetkellä oikeastaan absoluuttinen väsymys on merkittävin oire ma-ti -yöstä. En oikein vielä jaksa uskoa, mutta olishan se hienoa jos tästä palautuisi täysin viikossa-parissa.
 
Suurin kiitos tähän pähkään ideaan lähtemisestä Elinalle! Olit mahtavaa uintiseuraa. Toinen iso kiitos extempore-huoltopartiollemme Outi Mäkiselle ja Ulla-Mari Koskivirralle (upeita kuvia ja videoita!). Kiitos myös kaikille uintiamme seuranneille tsempeistä ja hengessä mukana elämisestä!
 
Terveisin Uimari Sampo
 
P.S. Jos kiinnostuit blogistani, tykkääthän FB-sivusta Kuopio Swimrun, jolloin saat aina tiedon uusista päivityksistäni.