Elossa 24h hiihtovaellusten jälkeenkin

 
Huhtikuun työmatka Lappiin ja keväiset huippukelit lämpine paistepäivineen ja koleine pakkasöineen tarjosivat minulle uniikin mahdollisuuden uuteen aluevaltaukseen: intensiivierämaavaelluksiin. Karttoja tutkiskellessani olin jo vuosia aiemmin miettinyt, olisiko tällainen ikinä mahdollista. Käydä UKK-puistossa Luirojärvellä vuorokauden aikana ja vielä sillä tosi tarkoituksella, että nauttisi mennen tullen ja perillä puiston parhaista tunturimaisemista? Hiihtää Kaldoaivin erämaan halki ja takaisin soita ja tuntureita pitkin? Vaihtaa raskaat eräsukset kevyisiin kapuloihin ilman pelkoa siitä, että iltapäivällä jäät sohjohangen vangiksi? Kantaa kaikki tarpeellinen ja pieni hätävarakin pelkässä pikkurepussa?
 
Lauantaina 15.4. olin valmis ensimmäiselle pikahiihtovaellukselleni. Matkan kestoa eivät rajanneet vain sää ja repun koko, vaan erityisesti lyhyt viikonloppuvapaa. Ajelin töiden jälkeen suoraan Kemijärveltä Kiilopäälle niin, että pääsin lähtemään suksille heti kuuden jälkeen alkuillasta. Kohteenani oli UKK-puiston sydän, Luirojärvi, minne kulki kovapohjainen huoltokelkanjälki. Jalassa minulla olivat Black Friday:na ostetut marketin toisiksi halvimmat skinit eli perinteisen latusukset ja kädessä kepeät hiilikuitusauvat, joihin oli liimattu Rexin isommat sommat. Repussani oli mukana patja ja puolikevyt makuupussi, joten autiotupa oli ainoa fiksu majoitusvaihtoehtoni. Jos en ehtisi Luirolle, jäisin yöksi Suomunruoktulle tai Tuiskukuruun matkan varrelle.
 
Auringon hiljalleen laskiessa tunturien huiputuksiin ei ollut ylimääräistä aikaa, mutta päätin kuitenkin kääntää Niilanpään tuvan kohdilta ylös Raututunturin harjanteelle, mistä avautuivat ensinäkemät syvemmälle kansallispuistoon. Taivas oli täysin kirkas ja tuulikin maltillinen. Tunturissa hanki kantoi hyvin, mutta sen pinta oli välillä hyvin kuoppainen. Laskeuduin alas Suomujokilaaksoon huoltouralle, joka oli jäisen liukas. Metsärajan alapuolella hanki ei enää kantanut varauksetta, mutta jälkeä pitkin loiva lasku Suomunruoktun tuvalle kulki hyvin nopeasti.

Näkymä Raututuntureilta Sokostin suuntaan

Ja Nattasille päin. Heti alkuun niin upeita maisemia!

Pienen juttutuokion ja evästauon jälkeen jatkoin matkaani kohti Tuiskukurua. Aitaojan sillan jälkeen alkoi pitkä, jyrkkä nousu ylös tunturiin. Säädin siteestä lisäpitoa karvoihin. Ylösnouseminen oli verrattain vaivatonta, mutta selvää oli, etten tuota mäkeä haluaisi laskea seuraavana päivänä alaspäin. Metsäisessä tunturissa loivahkotkin laskut haastoivat kulkemista. Jäinen ura ei tullut kuuloonkaan ja rapealla hangella puiden kiertely oli vaativaa, sillä kantti viilsi ja tarrasi helposti lumen sisään, vaikka hanki kantoikin. Tunturisuon laidalla nautin eväspatukkaa viimeisten auringonsäteiden lämmössä. Valoisaa aikaa oli jäljellä vielä puolitoista tuntia ja matkaa Luirojärvelle reilu 10 kilometriä.
 
Hiihtelin Tuiskukurun läpi joutuisasti ja ylös Ampupään rinnettä. Loiva lasku Ampuojan varteen sujui ongelmitta ja edessäni oli enää yksi vaaran ylitys ennen Luirojärveä. Viimeinen lasku Luiron rantaan sujui vielä juuri ilman lampun valoa. Olin perillä klo 22. Paikan päällä oli hiljaista. Hilton vaikutti tyhjältä, samoin Rajankämppä, jonne purin tavarani ja suuntasin veden hakuun. Ohitseni järvellä ajoi moottorikelkka, jonka kyydissä oli kaksi ihmistä. Muita elonmerkkejä ei näkynyt. Alkuun kamina paloi heikosti sihisten, mutta pian se lämpeni jo turhankin kuumaksi. Jouduin heittämään kuivat yövaatteet päältäni patjan reunalle, jotta sain unen päästä kiinni.

Auringon kajo Lupukkapään takana Luirojärven jäältä kuvattuna

Heräsin aamulla puhelimen herätykseen klo 6.45 ulkona makuupussista, kroppa paljaana. Muistin kyllä jo aiemmilta vaelluksilta, että Rajankämppä on uskomattoman hyvä tupa, mutta tämä yllätti silti, kun ulkona oli miltei kymmenen astetta pakkasta. Vaihtovaatteet ja makuupussi oli siis turhaan mukana, mutta olipahan kaikki päivän hiihtovaatteet monoineen rutikuivia. Perinteisiin hiihtovaelluksiini verrattuna aamutoimet oli nyt nopeasti hoidettu: Puuron sijaan yhdelle aamulle mahtui mukaan leivät (= ei tiskiä), vettä ei tarvinnut lämmittää, saati sulattaa, suksia ei voidella ja rinkankin pakkaus oli käytännössä heti valmis.
 
Lähdin liikkeelle kohti länttä ennen kahdeksaa. Käytin hyödyksi vanhoja hiihtojälkiä, jotka luistivat paremmin kuin tuore kantohanki. Ylemmäs noustaessa siirryin omalle reitilleni ja kohti jyrkkää Hietapään rinnettä. Metsien reunustamat tunturimaisemat avautuivat kirkkaansinisen taivaan alla. Päivästä oli tulossa todellinen tunturiseikkailu: tavoitteeni oli huiputtaa ainakin Sokosti, Ukselmapää ja Lupukkapää sekä mahdollisesti Tuiskupäät ja loppumatkasta Kiilopään alueen tuntureita. Periaatteellisena takarajana oli ehtiminen Kiilopään päivällispöytään klo 19 mennessä. Aikaa nauttia oli siis 11 tuntia!

Hietapään etelärinne

Näkymä Luiron suuntaan

Ruotmuttipää ja taka-alalla Ampupäät

Hiedanpään jyrkkä viistorinne pisti keskittymään tekemiseen. Jos olisi jättänyt suksella kanttaamatta, olisi voinut livetä pitkälle alas. Lumivyöryn vaaraa ei ollut, sillä hanki oli kivikova eikä rinteessä ollut lippoja. Ylhäältä aukenivat vitivalkoiset näkymät UKK-puiston parhaille tunturialueille. Juuri niille, joidenka vuoksi tänne oli lähdetty! Reitti Hietapää – Sokosti – Ukselmapää kuvina:

Sokostin huippu Hietapään suunnasta

Näkymä itään Vuomapäälle

Anteripää - Reututunturi

Suppu-Kotavaaran kuru Sokostin ja Ukselmapään puolivälissä

Kuikkapää ja Anteripää Ukselmapään huipulta

Reututunturi, Siulapää ja Vuomapää Ukselmapään huipulta

Ukselmapäältä suuntasin Lumipään vierestä ylös Siliäselälle, mistä otin pitkän loivan laskun Pälkkimäpään ohitse Maantiekurun pohjalle. Kello lähenteli puolta päivää. Eväsleipiä syödessäni suunnittelin loppumatkan reitin: Lupukkapään ylitse ja alas Palovanganojalle, mistä huoltoreittiä pitkin Lankojärven tuvalle lounaalle. Tuiskupäiden huiputus olisi tietänyt lounastaukoa vasta Rautulammella, mistä taas oli enää luikaus Kiilopään päivälliselle. Halusin keittää lounaan tupakaasulla, sillä ulkona tulistelu olisi ollut turhan pitkä operaatio. Lähdin nousemaan ylös tunturin rinnettä. Tuuli yltyi ylöspäin noustessa, mutta se oli maltillisempaa kuin aamupäivän huipuilla. Erityisesti Luirojärvi näkyi hienosti Lupukkapään päältä.

Näkymä Lupukkapäältä Luiron ja Joukhaispään suuntaan

Näkymä Lupukkapäältä Raututuntureiden ja Kiilopään suuntaan

Lupukan huipulla, taustalla Sokosti!

Seuraavaksi olikin sitten tiedossa noin 5 kilometrin mittainen lasku Palovanganojalle, mistä oikeastaan latu jatkui alaspäin viettävänä vielä 8 kilometrin matkan Lankojärvelle. Päivä oli lämmennyt selvästi plussan puolelle, mutta hanki kantoi yhä juuri riittävästi, jotta pääsin alas kulku-uralle. Sitä pitkin matka Lankojärvelle sujui joutuisasti. Vajaan tunnin mittaisen lounastauon jälkeen jatkoin uraa pitkin loivasti nousten kohti Rautulammen tupia. Pihalla näin samoja tyyppejä kuin edellisenä iltana Suomunruoktulla. Muutenkin väkeä oli taas enemmän kuin syvemmällä erämaassa. Vilkaisin läpi uudehkot tuvat, hyvältä näyttivät!
 
Aikaa päivälliselle ehtimiseen oli vielä sen verran hyvin, että päätin lounaita sulatellakseni hiihtää loppumatkan kokonaan ylhäällä tunturissa. Lähdin nousemaan ylös hoidettua latua pitkin, mutta kuljin osittain myös ladun ulkopuolella. Erityisesti Rautupään ja Niilanpään huiputtamiseksi tuli poiketa jonkin verran reitiltä. Jälkimmäiseltä pääsi helposti hiihtämään tunturinpäällystä pitkin Kiilopään laelle. Sää oli edelleen niin upean kirkas, että kuvia tuli otettua matkalta.

UKK-puiston syvyydet Raututunturin...

...ja Rautupään rinteiltä

Kutturapäät

Kiilopäällä!

Kiilopäältä laskeuduttiin alas ensin mutkitellen rapeaa tunturin rinnettä, minkä jälkeen tuulispään lailla alas hoidettua latua. Perille saavuin kuuden jälkeen eli tasan 24 tuntia vaeltaneena ja niin paljon nähneenä! Kiilopään päivällispöytä oli jälleen syömisen arvoinen. Fiilis kropassa oli paljolti samanlainen kuin pidempienkin vaellusten jälkeen: Niin täysi, mutta niin tyhjä – niin onnellinen, mutta niin haikea – niin vahva, mutta niin heiveröinen. Illaksi ajoin Ivaloon koomaamaan ja valmistautumaan tulevaan työpäivään. Seuraava reissu oli kuitenkin jo kiikarissa ja ne kiikarit osoittivat nyt tiukasti alkavan viikon sääennustetta!
 
22.4. lauantaina ajelin heti työpäivän päätteeksi Inarin saamelaismuseo Siidaan ostamaan Kaldoaivin erämaan karttaa. Eipä siis suunnitelmiltaan eronnut tuleva viikonloppu edellisestä juuri lainkaan, mitä nyt jalkaan olivat vaihtuneet vapaan sukset ja tavoitteet siirtyneet vielä astetta korkeammalle: tarkoituksena oli vuorokauden aikana taivaltaa mutkin Suomen suurin erämaa-alue Utsjoella. Tarkemmin katsoen päämääränäni oli valloittaa Kaldoaivin keskiosan korkeimmat tunturit ja viettää yö ikoniseksikin tituleeratussa Adolfin kammissa. Ja tietenkin tehdä pitkän pitkä lenkki parhailla keväthangilla!
 
Lähdin hiihtämään aivan kartan eteläreunalta, Säytsjärven levähdyspaikalta klo 16. Sieltä oli matkaa Adolfin kammille noin 55 kilometriä. Alueen mittasuhteista kertoo se, että pohjoisesta päin määränpäähän olisi päässyt alle 25 kilometrin etäisyydellä maantieltä, mutta se olisi tarkoittanut yhteensä 260 kilometrin ylimääräistä automatkaa erämaa-alueen ympäri. Tuuli oli jo tien varressa niin voimakas, että kaivoin autosta reppuun lisävarusteekseni laskettelulasit. Aurinko kuitenkin paistoi myös niin kirkkaasti, että rasvasin hyvin kasvoni paljaat palat.
 
Kuitenkin heti ensimmäiset metrit tieltä metsän läpi järven rantaan kasasivat tummia pilviä mieleni ylle. Vaikka viikko oli ollut hyvin lämmin ja viimeinen vuorokausi puolestaan pakkasella, ei hanki kantanut miestä kuin vaivoin. Myös järven pinta oli epätasainen hiihtää tuiskulumen vuoksi. Kauhulla odotin, mitä edessä siintävä suo toisi tullessaan, sillä tulevat 30 kilometriä ennen tunturipaljakkaa olivat pelkkää suota ja erikokoisia järviä/lampia. Suolla hiihto olikin sitten aikamoinen videopelikenttä: jäisenä kiiltelevät kummut kantoivat hyvin, mutta niiden välit eivät juuri lainkaan. Katvealueita oli sen verran laajalti, että keskimäärin parin kymmenen metrin välein sukset upposivat: toisinaan vain nilkkaan, välillä yli polvien. Kaiken kukkuraksi pelastuksinani odottamilla suolammilla iltapäivän jääkuori petti useasti kastellen sukset ja muutaman kerran monotkin. Kyllä huvitutti.

Välillä upotti enempi (edessä) välillä vähempi (takana)

Välillä sain hiihtää useita satoja metrejä ongelmitta, toisinaan taas hanki tuntui upottavan yhtenään. Liioittelematta hanki petti altani satoja kertoja ja useita kymmeniä kertoja niin, että jouduin pakittamaan kärjet pois lumikuopasta. Päässä soi: ”Riittäisikö täällä, pettävällä jäällä, yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo, riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?” 20 kilometrin kohdalla alkoi tuntua, että riittäisi! Jos vain olisi edes se yksi. Vaikka koko ajan nousin ylöspäin, tuntui hanki pettävän entistä pahemmin. Olin taivaltanut jo yli neljä tuntia. Tätä menoa olisin perillä kammilla aamuneljältä. Päätin haudata alkuperäiset haaveeni ja edes jotenkuten lohduttautua ajatuksella, että säihin en voi vaikuttaa. Kymmenen kilometrin päässä odotti kelkkareitti, jota pitkin pääsisin puoliksi öin Jottijärven kodalle. Siellä voisin nukkua pari tuntia ja palata sitten uraa pitkin takaisin autolle ja sunnuntai iltapäiväksi Saariselän laduille turruttamaan tuskaa.

Suomaisemaa takana

Ja edessä

Vastaan tuli myös karttaan merkitsemätön yksityinen tölli pahimman varalle

Sittenpä Čuárvijärvelle noustaessa sattuikin ihme! Hanki alkoi kantaa loistavasti ja vauhti kasvoi silmissä. Parin kilometrin fiilistelyn jälkeen saavuin poroaidalle, missä oli tehtävä päätös: Jatkaa vai palata? Kello oli hieman yli yhdeksän illalla eli valoisaa aikaa jäljellä reilut kaksi tuntia. Adolfin kammille oli matkaa puolimara, mutta Jottijärven kodallekin uraa myöden 15 kilometriä. Aiemmin epäilyjäni herättänyt poroaidan ylitys sujui mutkattomasti, joten päätin jatkaa matkaani syvemmälle Kaldoaiviin. Ratkaisu osoittautui ainoaksi oikeaksi! Matka pitkin tunturitasankoja ja lampien rantoja kulki joutuisasti, ja edessäni vasemmalla alkoi siintää Kaldoaivin tunturien jono. Kirkkaassa kelissä suunnistus loivassa tunturimaastossa sujui ongelmitta, kun malttoi pysähtyä lukemaan karttaa riittävän usein. Tuuli oli kohtalaista, mutta silmät kestivät aurinkolasien noston otsalle illan hiljalleen hämärtäessä.

Guorboaivin tunturi Kaldoaivin paljakalla klo 22.10

Viimeisenä välietappina 10 kilometriä ennen kammia tulivat vastaani Njukčabeal-kaksoisjärvet, joiden välinen kapea kannas kohosi houkuttelevan näköisenä edessäni. Harjannetta myöden jatkoin matkaani järvien toiseen päätyyn, mistä alkoi kartan ulkopuolinen suunnistusosuus. Periaatteessa muistin ulkoa, että koilliseen päin laskeuduttaessa tulisi vastaan suurehko Yläpulmankijärvi, jonka luoteisnurkassa Adolfin kammi sijaitsi. Tsekkasin kuitenkin puhelimeen tallennetusta karttakuvasta vielä optimaalisimman reitin alas järven rantaan. Valoa riitti yhä hyvin etenemiseen ja hieman jälkeen yhdentoista olin perillä kammin pihalla.

Adolfin kammi (kuva aamulta)

Lumen sisään poteroitunut turvekammi oli juuri niin eksoottinen kuin saatoin kuvitella. Sisällä säilyi hyvin säältä suojassa ja paikat olivat siistit ja ehjät. Harjakorkeus oli suunniteltu 60-luvun keskipituuden mukaan, mutta muuten yksin retkeilevälle tilaa oli reilusti. Laitoin tulet kamiinaan ja lähdin suksin alarinteeseen noukkimaan sylillisen pystyyn kuolleita pikkurankoja poltettujen tilalle. Hiihtelin myös putoukselle etsimään juomavettä, mutta turhaan. Vesiputouksen harjalla roikkui vain kuiva, luminen lippa. Kapea revontulten juova ja ohut kuun sirppi valaisivat hennosti muuten jo pimenevässä kevätyössä. Lämmitin kamiinalla päivällisen ja hieman lunta juotavaksi. En kaivannut enää yhtä lämmintä yötä kuin Luirolla ja täällä itsepalvelupirtissä puiden pihistely oli erityinen hyve.

Kammin vieraskirjan vanhimpia merkintöjä

Sain nukutuksi 3,5 tuntia, minkä jälkeen laitoin toppatakin päälleni ja torkuin vielä tunnin. Trimmin kuitupussi oli erittäin hyvä kompromissi keveyttä ja lämpöä, mutta nollarajassa se ei enää riittänyt. Söin aamupalaleivät ja lähdin lämpimikseni hiihtämään toppatakkilenkin Pulmankijoen varressa. Suunnistin ensin pienelle lammelle, missä tiesin vanhan Junkers-raadon sijaitsevan. Tähän sotalentokoneeseen perustui myös yösijani historia, sillä kammi oli alun perin rakennettu tarun mukaan pakkolaskuturmassa menehtyneen Adolfin viimeiseksi leposijaksi.

Saksalaisen Junkers-kuljetuskoneen peräsin ja taustalla kammin takaisen putouksen räystäs

Ennen kammille paluuta koukkasin vielä hakemaan Pulmankijoesta pullot ja massun täyteen raikasta vettä. Samalla puhelin kilahti ja operaattorin viestissä luki: ”Tervetuloa Norjaan!” Rajalle oli matkaa pari kymmentä kilometriä, mutta vielä kauempana tunturien takana olivat suomalaiset telemastot. Ja näitä tuntureita kohti olin matkalla. Aamulenkillä sain lämmöt niin hyvin päälle, että toppatakki sai jäädä reppuun, mutta laskettelulasit tulivat käyttöön huomattavasti yltyneessä viimassa.

Pulmankijoen yläjuoksua

Nousin ylös tunturiin kammin takaa, vesiputouksen vierestä. Alkujyrkän jälkeen rinne loiveni selvästi ja parin kilometrin hiihtelyn jälkeen huomasin olevani keskellä laakeaa tunturin kamaraa. Näkymä oli omalla tavallaan lumoavan upea. Ei jylhä, niin kuin jyrkät vaarat ja tunturit etelämpänä, mutta eksoottinen. Ei ihmisen jälkiä, muttei myöskään kasveja tai vettä. Kuin aika tai maailma, joka olisi aivan eri kuin minkä tavallisesti näemme. Ja toki se helvetillinen tuuli lisäsi myös sitä jääkauden tuntua.

Edessä Kaldoaivin tunturit. Seuraavat kuvat 360° vastapäivään ympäri

Tämä kuva hieman ylempää pohjoiseen: Ákšonjunni ja Goallágotteoaivi

Päästyäni tunturijonon luokse lähdin nousemaan ylös pohjoiseen kohti Gálddoaivin korkeinta huippua. Paikka paikoin etelärinteessä oli sulia pälvejä, mutta ne pystyi kiertämään vaivattomasti. Hanki vaihteli jäisen rapeasta parin sentin tuiskupuuteriin. Erityisen hienolta näytti vain 50 metriä korkeimman huipun alapuolella tunturien välissä lepäävä, rantaviivaltaan kahden kilometrin mittainen järvi. Olisi varmasti kesällä upea telttapaikka!

Näkymä korkeimman Alla Gálddoaivin huipulta Čuomasvárrin ja Norjan suuntaan

Paluumatkalla etelään päin oikaisin jo menomatkalla bongaamani tunturituvan kautta. Se oli lukittu mökki, joka antoi ainokaisen tuulensuojan evästauolleni. Oikeastaan evästelyä tuuli ei juuri haitannut, mutta suuren topokartan taittelu kovassa viimassa vaati kärsivällisyyttä. Suunnittelin kiertäväni matalammat tunturit itäpuolelta eli osittaisessa tuulensuojassa ja nousevani sitten takaisin ylös Guorboaivin huipulle.

Tunturikämpät Duottar-Gálddojärven rannalla antoivat tuulensuojaa kartanlukuun

Oikealla Nihkávađđa ja edessä nousu Guorboaiville

Kavuttavanani olikin reissun viimeinen isompi ylämäki, vaikka matkaa autolle oli vielä miltei 50 kilometriä. Katselin vuoroin edessäni kohoavaa Guorboaivia, kaakossa paistavaa aurinkoa, takanani häipyvää Galdoaivia ja länteen kohti taivaanrannassa kohoavia Paistuntureita. Olikin mielenkiintoista ajatella, kuinka kulkisin tällä reissulla vuorokauden aikana pidemmän matkan kuin viime joulukuussa Kevolla kokonaisen viikon hiihtovaelluksella.

Näkymä Guorboaivin huipulta länteen Kevolle päin

Laskeutuminen huipulta alas lounaaseen oli pääasiassa loivaa hiihtelyä. Tuuli häiritsi edelleen kartanlukua, mutta onneksi kaukana edessä paistoivat kirkkaina Duolljeváldinroavvin paljakat. Oikaisin tunturien välisen järviylängön poikki. Matkalla törmäsin kirkkaaseen lähteeseen, josta täytin juomavarastoni. Duolljeváldinroavvi oli reissun viimeinen tunturi. Sieltä laskeutuminen Bajimuš Gukčejärven rantaan sujui vielä hyvin hangen päällä. Matkalla alas kuljin yli kilometrin matkan tunturimittarien pystyyn tappamassa koivikossa. Näky oli karu, mutta vaikuttava!

Viimeinen tunturimaisema taakse Kaldoaiville Duolljeváldinroavvin laelta

Pystyyn kuollutta koivikkoa kaikkialla ympärillä

Järven lounaispäädystä pääsin kelkkareitille, joka veisi minut suoraan autolle saakka. Matkaa oli kuitenkin jäljellä vielä vajaat 30 kilometriä. Kelkkareitillä matka taittui varmasti mutta huterasti. Epätasainen pinta haastoi tasapainoa ja välillä oli nopeampi siirtyä uran viereen suolle, vaikka hangen kantavuus ei siellä ollutkaan enää taattu. 8 kilometrin sompailun jälkeen saavuin Jottijärven kodalle, minkä suojissa pidin pikaisen lounastauon. Tuuli ulkona humisi yhä rajusti. Se tuntui myös vaihtelevan suuntaa, sillä etelään päin kulkevalla kelkkareitillä oli vuoroin myötäisempiä ja vastaisempia pätkiä. Onneksi suuret järvien ylitykset kulkivat enempi myötätuuleen jatkettuani matkaani kodalta.

Kelkkareitiltä Jullamojärven paikkeilla

Pitkiä on välimatkat kelkoillekin, etenkin nykyisillä bensanhinnoilla

Järvillä hiihtäessäni pintajää edelleen aika ajoin rutisi, mutta onneksi sain pitää nyt mononi kuivina. Pidin viimeisen evästauon Säytsjärvien välisellä kannaksella. Nelostie erottui jo rinnallani. Erämaavaellus alkoi olla takana päin. Loppumatka autolle sujui ilman perinteisiä selviytymisvaistoja. Oli muuten ensimmäinen soolovaellukseni, jolla en nähnyt ketään muuta ihmistä.

Parkkipaikallakin hymy vielä juuri ja juuri irtosi

Perillä olin viiden jälkeen eli 25 tunnin hankikokemuksia rikkaampana. Takaraja paluulle oli klo 18, jotta pääsin turvallisesti ajettua illaksi Sodankylään tulevaa työviikkoa varten. Eipä siis paljon tehokkaammin olisi tätäkään lyhyttä viikonloppua voinut kuvitella viettävänsä. Kaikkiaan 130 kilometriä Lapin hangilla! Iskä tiesi puhelimitse kertoa, että Iivo oli hiihtänyt vielä 7 kilometriä enemmän. No, oikeasti kovat on oikeasti kovia.
 
Reissuistani luettuaan joku mahdollisesti miettii, onko tällainen yksin vaeltaminen vastuullista? Valitettavasti luonnossa joutuu usein todistamaan paljon vastuuttomampiakin tekoja, kuten roskaamista, meluamista ja pahimmassa tapauksessa virkistyskäyttöön tarkoitettujen rakenteiden tuhoamista ja varastamista. Olen koonnut alle viisi periaatetta, joita itse noudatan ja joita toivoisin kaikkien vaelluksille innostamieni ihmisten noudattavan, jotta liikkumisemme erämaissa ja luonnossa yleensäkin olisi entistä vastuullisempaa!
 
1. Sää
Huomioi yleinen säätilanne. Sään yleiskuva on käytännössä aina ennustettavissa muutaman päivän eteenpäin. Äkilliset sääilmiöt ovat paikallisia ja lyhytaikaisia eivätkä vaikuta kokonaiskuvaan. Mitä heikompi on sään yleiskuva, sitä enemmän tulee retken kulkuun suunnitella varavaihtoehtoja ja lyhennyksiä.
 
2. Fyysinen kunto
Riittävän hyvä fyysinen kunto on aina tärkeämpi kuin mikään tilapäismajoite. Liikkumalla pääset maastosta pois ja kaikki liike pitää lämpimänä, jos jokin estää varsinaisen etenemisen. Kunto paranee vain harjoittelemalla. Älä koskaan, etenkään yksinvaelluksella, ylitä itseäsi fyysisesti. Hyvä nyrkkisääntö on esimerkiksi, että vastuullisella erämaavaelluksella ei synny rasitusvammoja. Riittävä fyysinen toimintakyky väsyneenä on edellytys myös psyykkisen ja motorisen toimintakyvyn säilymiselle. Liian pitkille päivämatkoille ei ole numeerisia arvoja, vaan kaikki riippuu vaeltajan kuntotasosta ja vallitsevista olosuhteista. Myös hiljattainen sairastelu (jo toipuneenakin) tulee huomioida fyysistä toimintakykyä rajoittavana tekijänä.
 
3. Suunnistus
Ennakoi, ennakoi, ennakoi. Suunnista aina kartasta ja maastosta ennakkoon havaitsemallesi kohteelle. Valitse seuraava kohde jo ennen saapumistasi nykyiselle kohteelle. Tällöin reitistäsi syntyy katkeamaton jatkumo. Lue siis karttaa riittävän usein. Tihennä kohteiden havainnoimisväliä sumuisella säällä ja pimeässä.

4. Välineet (hiihtovaelluksella)
Luottamus nykytekniikkaan riittävän alas: paperinen kartta, mekaaninen kompassi ja kestävä varapuhelin. Toki älytekniikkaakin saa olla mukana, mutta vain ekstrana. Kuivaa vaihtovaatetta ja lämmintä vaatetta: (Kevyt)toppatakki on ehdoton! Samoin omaan paleluherkkyyteen suhteutettu pipo, hanskat ja huivi vaihtopareineen. Muita hyviä ovat toppahousut, kevyet fleecet ja avaruuslakana. Panosta näihin etenkin, jos et kanna majoitetta. Laskettelulasit suojaavat tuulisessa säässä silmiä: kykenet tekemään kaiken paremmin ”tuoreilla silmillä”: suunnistamaan, nukkumaan ja katselemaan maisemia! Kattila ja tulentekovälineet, mielellään kahdet. Jokin astia, mikä pitää juomissa lämpöä (termospullo tai -juomavyö). Perus EA-tarvikkeet: siteet, paperi, jesari. Monitoimityökalu. Tarvittaessa puukko, kirves ja saha.

5. Ruoka
Netti on pullollaan erilaisia vaellusruokavinkkejä, mistä valita. Pelkistettynä: riittävästi ruokaa ja vähän yli. Energiatiivistä ruokaa: noin 60/20/20 suhteella HH/prot/rasvat. Hiilareita saa olla enemmänkin. Pitkillä päivämatkoilla kulutus voi olla 6000–10 000 kcal/vrk, jolloin 4000 kcal/vrk tankkaus on sopiva minimitavoite.  Tärkeää on myös tankata riittävän usein (1–2 tunnin välein), jottei tule turhia tummumisia mitkä taasen lisää sekä eksymis- että loukkaantumisriskiä. Omasta rinkastani / repustani löytyy useimmiten pastaa, riisiä, puurohiutaleita, leipää, meetwurstia, jauhelihaa/soijarouhetta, kuivattuja hedelmiä, suklaata, pähkinöitä ja isot pinot myslipatukoita.