Hetta-Pallas syvimpään kaamokseen

Henkeen ja vereen luontoihmiselle syystalvi 2023 Itä-Suomessa on ollut jotain poikkeuksellisen upeaa! Koko syyskuun ajan lämpötila pysyi yötä päivää 10 ja 20 plusasteen välillä, mikä mahdollisti uinti- ja swimrun-lenkkien tekemisen vuodenaikaan nähden lämpimissä olosuhteissa. Puolestaan lokakuu alkoi ja jatkui niin kylmänä, että lämminkin avovesi jäätyi neljässä viikossa luisteluvahvuiseksi pienissä lammissa. Tämä kylmä jakso loi myös edellytykset sille, että myöhemmin satanut lumi jäi pysyvästi maahan. Ja sitä lunta sitten satoikin läpi koko marras-joulukuun, hitaasti mutta varmasti.
 

Hetta-Pallas hiihtovaellus oli kytenyt suunnitelmissani muutaman vuoden ajan. Kevään tai syksyn ruuhkavaellus tuolla alueella ei houkuttanut. Lyhyiden välimatkojen (tuvalta-tuvalle, maastosta tielle) vuoksi tämä ikoninen reitti vaikutti kuitenkin myös oivalliselta kaamostunturivaelluskohteelta verrattuna tunturilapin erämaisempiin kolkkiin. Aivan ensimmäiseksi kaamoskokeilukseni en Hetta-Pallasta kuitenkaan ollut nähnyt. Onnistunut hiihtovaellus näissä maisemissa edellytti ensinnäkin riittävää lumipeitettä (vähintään 40 cm), jotta tunturissa hiihtäminen olisi mielekästä itselle ja välineille. Toisaalta käytännössä kokonaan avotunturissa kulkeva reitti olisi keskitalvella niin sääherkkä, että vaihtoehtoiseen tuntikaupalla metsärajan uppohangessa rämpimiseen olisi fyysisesti ja aikataulullisesti myös varauduttava. Oppiretket Tuntsassa 2021 ja 2022 olivat osoittaneet, että tämäkin vaihtoehto oli työkalupakissa. Oikeastaan olimme Maisan kanssa suunnitelleet Hetta-Pallas vaellusta varsin pitkälle jo syystalveksi 2022, mutta tuolloin vähäisen lumipeitteen sekä pienten terveysongelmien vuoksi siirtäneet sen suosiolla myöhempään ajankohtaan.
 

Nyt joulukuussa 2023 olimme valmiina matkaan. Maisalle oli hommattu uusi rinkka ja lunta oli ainakin alueen havaintoasemilla ajankohtaan nähden runsaasti. Koko reittiin olimme varanneet yhteensä noin seitsemän päivää, mihin sisältyi kaksi päivää ekstraa: toinen olisi tarkoituksena käyttää alkupuolen lisämutkaan Ounastuntureilla (Rautuvaara-Outtakka) ja toinen välipäivään loppumatkasta. Optiona oli myös siirtää lähtöpäivää sään vuoksi, mutta tähän meidän ei tarvinnut turvautua.
 

Perjantaina 15.12. ajoimme Maisan tentin jälkeen autolla Kuopiosta Muonioon, mistä jatkoimme linja-autokyydillä Enontekiöön. Hiihtovaeltamaan pääsimme suoraan bussin kyydistä Hetan kylältä klo 21.55. Ensimmäisen illan etappinamme oli noin kuuden kilometrin taival Pyhäkeron autiotuvalle. Oikeastaan olimme jo Ounasjärven jäälle laskiessamme aika pitkällä selvittyämme ajoissa ja turvallisesti Itä-Suomesta Lappiin. Kelkkaura kulki viistosti järven halki kohti Pyhäkeron rinnettä. Juuri ennen rantautumista näimme vieressä tuoreen kelkanjäljen nousseen vesille. Edellispäivän jälkiä pitkin pääsimme kuivin suksin rannalle.
 

Nousimme noin viikon vanhaa kelkkauraa seuraten Korkeajärvelle, minkä ylitys näytti sujuvan ongelmitta. Kuitenkin juuri ennen rantautumista upposivat sukset vesille niin, että piti pitää putsaustauko. Pakkasta oli kymmenisen astetta eli vesi tarttui nopeasti pohjiin kiinni. Seuraavan Porokotajärven jään kiersimme sitten rannan kautta. Kuljimme kelkkareittiä pitkin ylös kapeita soita kohti Pyhäkeroa. Jälki oli paikoin tuiskunnut niin umpeen, että alustalla pysyminen oli haastavaa. Rinkka selässä hiihtäessä tuli lämmin. Uusi Forerunner 945 -kelloni toimi loistavasti osoittaen suuntaa ja kelkkareittiä värillisellä maastokartalla. Heti puolen yön jälkeen saavuimme Pyhäkeron autiotuvalle. Pitkän päivän jälkeen uni maittoi, vaikka tuvan avotakka loi lämpöään vain palaessa ja siten laverin lämpö vaihteli nollan molemmin puolin.
 

Lauantai-aamuna kympin aikoihin olimme valmiita jatkamaan matkaa. Ensimmäinen kilometri kulki melko raskaasti puoliupottavassa puuterihangessa. Puurajan lähestyessä meno muuttui. Hanki oheni ja rapeutui. Seurasimme kesäreittiä, missä kivet ja varvut olivat paikoin vielä esillä. Rinnettä noustaessa vastatuuli yltyi ja näkyvyys heikkeni, mutta seuraavan merkkitolpan pystyi vielä hahmottamaan. 600 metrin korkeudessa, kun reitti kaartui vasemmalle, piti jo hiihtää hetken matkaa edelliseltä tolpalta, että näki seuraavan. Kello- ja paperikartan avulla suunnistimme itsemme ylös Pyhäjärven rantaan. Näkyvyys oli enää muutamia metrejä, joten Pyhäkeron huiputtamisessa ei ollut mieltä. Siispä lähdimme länsipuolelta kiertäen loivasti alas kohti Sioskurua. Hetken päästä kovapintainen viistorinne teki temput jäykälle sommalleni, joka irtosi jääden leijumaan ”sauvan sisään”. Lykkimiseen sauvasta ei enää ollut, mutta päivän loppumatka oli käytännössä vain alamäkeä, joten päätin antaa asian olla. Itse sauvat olivat täysin ehjät ja ne halusin ehjinä pitääkin.

Reaaliaikainen GPS-signaali monivärisellä maastokarttanäytöllä hivelee suunnistajan silmää

Varovasti edeten hiihdimme kaakkoon kohti Sioskurun tupaa. Tuuli oli edelleen kova: Kun osoitin vemppasauvalla hiihtosuuntaa, irtosompa lävähti vauhdilla päin kahvaa. Edellä mainittujen haasteiden lisäksi Sioskuruun laskeutumista haastoivat laajahkot vähälumiset alueet erityisesti etelärinteen jyrkimmässä kohdassa. Loppumatkan loivassa maastossa vauhtia pidettyämme saavuimme tuvalle sopivasti ennen hämärän tuloa. Nyt oli siis runsaasti aikaa tankata, levätä ja korjata irronnut sompa. Ruuaksi meillä oli päivittäin varattuna runsas pikanuudelilounas (600 kcal/nassu) sekä päivälliseksi riisi-jauheliha-sieni-pataa tai metukkapastaa täysi kattila. Lisäksi mukana kulki aamupuurot, pusseittain leipiä, kilo suklaata sekä parikymmentä patukkaa ja muuta pientä purtavaa. Silti kulutus oli napsun saantia suurempaa. Nyt tupakin lämpeni mukavasti eikä ulos huvittanut välttämättömyyksiä pidemmäksi aikaa jäädä, sillä lumimyrsky avotunturissa voimistui, kuten oli ennustettu. Jonain iltana tavoitteenamme oli nauttia pienestä kuutamolenkistä, mutta se ilta ei ollut vielä.

Onneksi näissä tuvissa on hyvät tuulikaapit

Kello 9.23 sunnuntaiaamun hitaasti valjetessa lähdimme tuvalta kiipeämään lounaaseen kohti Raututunturin huippua. Näkyvyys oli edellispäiväistä parempi, mutta vastatuuli oli edelleen navakka. Lämpötila oli lähellä nollaa, mutta tuntuma vastasi 10–15 pakkasastetta. Fiilis vaihteli ketutuksesta nautintoon: Olihan se upeaa kulkea siellä valkeiden tunturien välissä, mutta mieluummin hiihtäisi hiukan tyynemmässä ja laajemmilla näkymillä, joita siellä pilvien takana kuitenkin oli. Tuuli yltyi taas ylöspäin liikuttaessa. Vasemmalle jäävä kuru oli jyrkkäreunainen, joten kaarsimme sen takaa Välivaaran kautta kohti Raudun huippua. Muutama kivenmurikka tarjosi pientä tuulensuojaa varusteille evästauon ajaksi. Ohitimme puolisumuisen tunturinhuipun, mistä lähdimme loivaan laskuun kohti Rautuojan tupaa. 150 metriä alempana länsirinteessä sää oli tyystin muuttunut: Näkyvyys oli hyvä ja ilma tyyni. Päällysvaatteet sai heittää rinkkaan toistensa perään, kun hanki vielä alkoi hiljalleen upottaa alemmas laskettuamme.

Näkymä Raudun länsirinteestä lounaaseen (horisontissa Ruototunturi)

Habitus tunturin tuiskusta selvittyä

Kuvia Rautuojan laaksosta

Päivää oli vielä pitkästi jäljellä Rautuojan vartta hiljakseen alaspäin tarpoessamme. Saapuessamme joen mutkaan, missä tupa sijaitsi tein reissun ainoan suunnistusvirheen. Jotenkin kartasta katsottuani sekä yleensäkin kuvittelin tuvan sijaitsevan puron tunturin puolella ja sinnepäin melko tuoreet hiihtojäljetkin kulkivat. Kipusimme niitä myöden noin kilometrin verran ylös itään, kunnes oli todettava, että sinne alas se tupa jäi. Ja sieltä noin 40 metrin päästä käymästämme joen mutkasta, toiselta mäen penkalta se löytyikin. No, tämä koukku ei juurikaan haitannut, sillä hiihtosää oli upean kirkas ja suunnitelmissamme oli muutenkin käydä jossain välissä tiedustelemassa tulevan päivän reittiä etukäteen. Rautuojan tupa oli erittäin kiva! Se lämpeni nopeasti ja oli juuri sopivan kokoinen kahdelle hengelle ja rinkalliselle märkiä varusteita. Illan kirkkaudessa saimme ihastella kasvavaa kuuta, lukemattomia tähtiä ja myös häivähdyksen revontulia.

Tupajärjestys Rautuojalla

Rautuojalta lähdimme jatkamaan aamun pimeydessä hieman ennen kahdeksaa. Kolmas kokonainen hiihtovaelluspäivä toisti jälleen perinteistä kaavaa: Ensin ylös tunturin päälle ja sieltä laskien metsärajaan tuvalle. Nyt suuntasimme kohti Outtakkan huippua ja Hannukurun tunturikylää. Sää oli yön jäljiltä edelleen kirkas, joten otsalampuista saimme luopua pian avotunturiin saavuttuamme klo 9 aikaan. 340 metrin kokonaisnousu Outtakkan rinteessä sujui metri kerrallaan. Kaamoksen värit loistivat kirkastuvalla etelätaivaalla ja pohjoisessa edellispäivinä hiihtämämme tunturit heijastelivat valkeanaan tätä valoa. Tuulikin oli lähes tyyni, joten pysähdyimme useaan otteeseen ihastelemaan näitä maisemia!

Outtakkan rinne

Pallastunturit aamuauringossa

Kolmen tunnin kipuamisen jälkeen olimme perillä Outtakkatunturin huipulla. Sää oli yhä kirkas ja kello vasta 11, joten päätimme kiertää lenkin koilliseen ja Porttikurun lävitse.

Outtakkan huipulla

Maisema pohjoiseen (Rautu, Pyhäkero, Tappuri)

Maisema etelään (Suastunturi, Lumikero, Pallastunturit)

Porttikuru

Porttikurun päästä avautuivat upeat maisemat kurun läpi kaakkoon. Pohjaa pitkin pääsimme suhteellisen helposti laskeuduttua jänkälle ja edelleen kesäreitille, joka vei meidät lounastauolle Pahakurun tuvalle, metsärajaan.

Näkymä Pahakurun tuvalta Pallakselle

Pahakurusta Hannukuruun oletin kulkevan tukevan hiihto- tai kelkkajäljen. Päinvastoin talvireitille ei lähtenyt jälkeäkään. Kesäreitti taas sukelsi alas lumilippaiselta jyrkänteeltä, mihin ei ollut suksilla asiaa. Lähdimme kulkemaan harjanteen päällistä, kunnes löysimme sopivan kohdan pudottaa alas kohti Hannukurua. Metsässä lumen kantavuus heikkeni entisestään. Rinkka selässä sukset upposivat saappaanvarsia myöden pehmoiseen hankeen. Tästä huolimatta käkkäräisten vaivaiskoivujen ja pienten kallioiden ja suolampareiden välissä kulkeminen oli terapeuttista täydellä vatsalla. Alempana saavuimme takaisin talvireitille, jonka vanhaa kelkanjälkeä pitkin pääsimme joutuisasti perille Hannukurun saunalle. 1,5 kilometrin hiihtotaival Pahakurusta oli vienyt miltei tunnin. Ehdimme kuitenkin lämmittää saunan valoisassa ja nauttia sen lämmöstä pimenevässä talvi-illassa.

Lauteilla oli hyvä hahmotella loppuvaelluksen aikataulua. Yli puolet vaelluksestamme oli jo takana ja edessä vielä kolme hiihtopäivää, kaksi etappia. Seuraava päivä näytti sääennusteessa sateiselta ja sumuiselta eli sopivalta käyttää ladunraivaamiseksi metsää pitkin Suaskuruun, mistä seuraavana päivänä pääsisimme tuntureita pitkin Nammalakuruun. Rinkat voisimme jättää päiväretken ajaksi Hannukuruun, minne siis palaisimme yöksi. Viimeinen päivä kulkisi sitten Nammalakurusta Pallas-hotellille, jos vain sää sallisi, Taivaskeron huipun kautta.
 

Hannukurun tuvalle saapui lisäksemme illaksi kaksi ikäistämme ahkiovaeltajaa. Muutoin koko paikka oli autio ja vanhat kelkanjäljet kulkivat sieltä vain pohjoisen suuntaan. Molempien retkikuntien suunta oli etelään, siispä päätimme yhdistää kahluuvoimamme ja lähteä aamulla samaa matkaa kohti Suaskurua. Kulunut päivä oli minulle ja Maisalle ollut nousuineen ja miltei 15 kilometrin etappeineen raskas. Pitkät illat saimme kuitenkin viettää tuvissa, joten välipäivän sijaan kevytvarusteinen metsätaival kuulosti harmaaksi ennustettuun päivään sopivimmalta.
 

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme hakemaan sopivaa reittiä kohti etelää. Kummankaan talvireitin suuntaan ei lähtenyt pienintäkään jälkeä, joten valitsimme raivattavaksi läntisen, loivemman reitin. Oikeastaan avoimilla paikoilla hanki ei upottanut kummoisesti ja vetovuoroa vaihtamalla matka kulki varsin leppoisasti. Suolla juuri ennen Suaskurun kotaa erkanimme Maisan kanssa omalle ladullemme. Kuljimme ensin pienen pätkän edestakaisin kurun pohjalla ihastellen sen ympärille kohoavia jyrkkiä rinteitä. Päivä ei ollut vielä puolessakaan ja paluulatu valmista baanaa, joten päätimme lähteä tamppaamaan latua ylös Lumikeron rinteeseen. Reilussa puolessa tunnissa saavutimme kantavan puurajan. Seuraavana päivänä tämä nyt yli kolmen tunnin etappi Hannukurusta kulkisi valmista latua pitkin noin puolessatoista tunnissa.

Suaskurun pohjalla

Lasku takaisin alas Suaskuruun luikahti kuin itsestään. Myös paluumatka kodalta Hannukuruun kulki nyt valmista latua yli 5 kilometriä tunnissa. Matkaa tälle ”lepopäivälle” oli kertynyt noin 14 kilometriä. Lounaan jälkeen oli taas saana-aeka. Siinä oli kyllä kerrassaan tunnelmaa, kun löi sukset jalkaan ja lähti iltahämärässä, vaihtokamppeet repussa suihkimaan lammen ympäri kohti Hannun saunaa.  Avantouinnistakin olimme haaveilleet, mutta matala ranta ja peijjakas polku sinne sulattivat talviuinti-intomme. Taivas näytti edelleen pilviseltä, mutta hento lumisade oli jo hellittämässä. Ennuste loi toivoa sään kirkastumisesta, viimeistään seuraavana iltapäivänä.
 

Keskiviikkoaamuna lähdimme matkaan vasta päivän kunnolla valjettua klo 10. Ensimmäinen vinha lasku autiotuvalta ”Hannulammen” rantaan herätti sopivasti kuten edellispäivänäkin. Sää oli vielä puolipilvinen, mutta näytti kirkastumisen merkkejä kulkiessamme kohti Lumikeron rinnettä.

Suomaisemaa ja valmista latua Hannukurusta etelään

Kohti Lumikeroa

Metsänousu Suaskurun kodalta puurajaan sujui kevyesti valmiilla ladulla, ja tunturissa maisemat olivat vertaansa vailla:

Takana Ounastunturit: Vasemmalla Outtakka, keskellä Porttikuru.

Edessä Lumikero

Näkymiä ihastellessa matka Lumikeron huipulle (660 mpy) taittui leppoisasti rapeassa, silti pinnaltaan periksi antavassa tunturihangessa. Maisemat niin edessä siintävien Pallastuntureiden kuin taakse jäävien Ounastuntureiden suuntaan olivat esteettömät. Sää oli hyvin suotuisa tunturissa kulkemiseen: Tuuli oli maltillinen ja pakkastakin vain muutamia asteita. Lähdimme laskemaan kohti poroaitaa kiertäen edessä seisovan tunturin vasemmalta puolelta. Jäisessä ja vähälumisessa itärinteessä ei ollut lumivyöryn vaaraa, mutta metsäsuksien kanttaaminen sinänsä jyrkässä ja korkeassa paikassa pisti puntit ajoittain tutisemaan. Rinkan remmit tiukalla kuten keskittyminenkin pääsimme tunturin eteläpuolelle, missä loivemmassa puuteririnteessä laskeutuminen poroaidalle oli jälleen nautintoa.
 

Ryömiessämme poroaidan veräjän lävitse kello oli jo 14 ja matkaa määränpäähän Nammalakuruun vielä reilut 4 kilometriä. Vuontiskero oli alun perin ollut suunnitelmissani huiputtaa, mutta pimeä, kivikkoinen pohjoisrinne ei enää tuossa vaiheessa päivää houkuttanut. Lähdimmekin kulkemaan tasoa pitkin ensin Vuontiskeron länsipuolta, minkä jälkeen Keräskeron itärinnettä kohti Nammalakurua. Alusta viistorinteessä vaihteli liukkaan jäisestä mielekkään pikkupehmoiseen. Tasannekohdissa hanki oli parempaa hiihtää. Kaiken kaikkiaan kulkeminen oli nopeaa ja selvisimmekin Pikkuvaarojen yhä valoisaan etelärinteeseen heti kolmen jälkeen. Siitä kohti Nammalakurua sain napattua reissun sympaattisimman kuvan. Kirkkaana lounaisella taivaalla loistava auringon kajo valaisi kurun lumiset kyljet, koivikon ja tuvan oranssinsävyisiksi myöhään iltapäivällä vuoden pimeimpään aikaan. Ken uskoo, että kaamos on pimeyden aikaa, ei ole sitä oikeasti päässyt kokemaan.

Pallastunturit ja kaamoksen valo

Nammalakuru - Satumaa

Tuvalla odotti lämmin lounas. Koko päivän ajan olimme toki tankanneet jo runsaasti energiaa (noin tunnin välein), kuten kaikkina hiihtopäivinä. Niin fyysisen jaksamisen kuin suunnistamisen ja kaiken kognition edellytyksenä oli, ettei verensokeri laskenut liikaa kesken hiihdon. Takana oli 15 kilometrin etappi, mutta ruokalevon jälkeen aloimme jo pukea vaatteita iltahiihtoa varten. Toppatakit päällä, lyhdyt pimeinä lähdimme kipuamaan loivasti kaarrellen kohti itäpuolisen Saivokeron huippua. Kirkkaalla tähtitaivaalla loistava ¾-kuu valaisi juuri sopivasti latuamme ja pohjoisella suunnalla alkoivat vihreänä verhona sädehtiä revontulet. Meillä oli mahtava tuuri saada viettää kirkas ilta juuri Nammalassa, missä tunturi aukeni heti tuvan pihalta ja kuu oli vaelluksemme lakipisteessä. Saivokeron kivinen ylärinne pakotti meidät kääntymään ennen huippua, mutta kivivyöhykkeen alapuolelta pääsimme taas laskemaan yhdellä työnnöllä takaisin tuvalle pelkässä kuun valossa. Päivällisen jälkeen olimme jo pian valmiita nukkumaan.
 

Viimeiseen kaamosvaelluspäivään lähdimme hyvin levänneinä, aamulla puoli yhdentoista aikaan. Kiirettä meillä ei ollut, sillä linja-auto Pallakselta lähtisi vasta puoli kuudelta, mutta halusimme ylittää tunturit valoisan aikaan. Sää oli puolipilvinen -10 °C, mutta näkyvyys edelleen hyvä. Tuuli oli yltynyt, mutta ei yhtä navakka kuin alkupäivinä. Ensimmäinen etappimme kulki ensin puurajassa, mistä laskeuduimme alas Rihmakurun kodalle. Jätimme väliin Jäkäläkeron huiputuksen, sillä edessä oli pian lähes 400 vertikaalimetrin yhtämittainen nousu alueen korkeimman tunturin, Taivaskeron huipulle. Tai sitä ainakin tavoittelimme, jollei sää sumenisi.

Rihmakuru

Pink Pallas

Nousu Rihmakurusta ylös tunturiin sujui vaihtelevasti. Välillä hanki oli helppoa hiihtää, pääosin melko jäistä tai jopa kivistä. Eteläinen vastatuuli yltyi ylöspäin kuljettaessa. Noin 150 metriä noustuamme, kesäreitin kaartaessa kaakkoon pidimme evästauon yksittäisen puun suojassa. Onkin aika mahtavaa, millaisen tuulensuojan mikä tahansa tuiskunvastainen pystysuuntainen objekti (puu, kivi, lumivalli) tarjoaa tunturissa. Tauon jälkeen viimalta alkoi suojata myös edessä kohoava Taivaskeron huippu.
 

Lehmäkeron jäädessä vasemmalle noustavaa korkeimmalle huipulle oli enää 100 metriä. Näkyvyys oli edelleen hyvä ja tuuli tasainen. Vasemmalla erottui Pyhäkurun pohjoisreunan kalliojyrkänne. Itse kurun pohja kaartui tunturin kamaralta jyrkkänä rinteenä jossain sen oikealla puolella. Kesäreitin tolpat toimivat sopivana itärajana, kun mutkittelimme ylös kohti Taivaskeron huippua. Ylhäältä näkymät olivat upeat! Kuudenkymmenen kilometrin päässä kohoava Ylläs näytti olevan pikkumatkan päässä ja yhtä kauas saattoi nähdä kaikkiin suuntiin. Takaa päin saattoi havaita kaikki hiihtämämme tunturit yhdellä katsauksella. Vastaavanlaisia korkeuseroja kuin Pallaksella ei monesta paikkaa Suomesta voi löytääkään.

Maisema etelään: Vasemmalta erottuvat Levin valot, keskellä oikealla horisontissa Ylläs

Myötäpäivään kiertäen lähdimme loivasti laskeutumaan kohti Taivaskeronsatulaa. Lämmittelyksi ennen hyytävää loppulaskua sekä korvaukseksi ensimmäisen vaelluspäivän sumusäästä kävimme vielä huiputtamassa toisen matkalle sattuneen Pyhäkeron. Kello oli 14.30 eli pääsimme ainakin aloittamaan viimeisen laskun ilman otsalamppuja. Aivan Vatikurun alareuna vaikutti kauttaaltaan vyöryherkältä, mutta ylempänä rinne näytti laskettavalta. Aluksi Pyhäkeron harjannetta hakien, sitten Vatikurun yläseinustaa mutkitellen pääsimme varsin vaivattomasti laskeutumaan lähelle hiihtokeskuksen sivuhissiä. Sieltä kulkikin sitten leveä baana suoraan hotellille. Matka Pyhäkeron huipulta oli kestänyt noin 25 minuuttia. Hotellin pihalla liikkui muutamia haalaripukuisia turisteja, mutta paikallisella kielellä kirjoitetussa lapussa kerrottiin hotellin olevan suljettu. Kun aikaa linja-auton saapumiseen oli vielä kolmisen tuntia, hiihdimme Orava avenue’ta pitkin evästämään ja vaatteita vaihtamaan läheiselle Pallaskodalle. Olimme perillä!
 

90 kilometrin kaamoshiihtovaellus oli onnistuneesti takana. Muutamia asioita yhteen vetääkseni tästä vaelluksesta: Nykyinen 40–50 senttiä mittausasemien lumensyvyyttä oli kyllä ehdoton minimi tunturissa mielekkääseen etenemiseen. Yhtään vähempi lumikerros olisi tarkoittanut joko suksien kantamista (ei houkuta rinkka selässä) tai niiden telomista. Nyt kokonaissaldona oli vain muutama pieni naarmu. Toinen enemmän filosofinen kysymys on: Mikä on oikea tapa navigoida? Tämä oli ensimmäinen vaellukseni, joka perustui suunnistuksen osalta lähes yksinomaan älykellon GPS-kartan jatkuvaan, reaaliaikaiseen seurantaan. Paperikarttaa käytin käytännössä vain pidempien reitinvalintojen suunnitteluun. Toisaalta voisi sanoa, että jatkuva GPS-paikannus vie pois kartalla suunnistamisen tuomaa jännitystä ja mielenkiintoa. Toisaalta se mahdollistaa niin helpon ja tarkan navigoinnin, että reitin suoristuessa myös päivämatkat pitenevät. Uskoisin, että pelkällä kartalla ja kompassilla suunnistaessa meille olisi kertynyt viikkoon huomaamatta ainakin 1–2 lisäkilometriä puhumattakaan siitä valoisasta ajasta, mikä olisi mennyt kartan selailuun. Tähän tehokkuuteen sekä haastavissa olosuhteissa myös lisääntyneeseen turvallisuuteen perustuen tulen varmasti jatkossa myös navigoimaan enemmän GPS-perusteisesti ainakin kaamosvaelluksilla. Joka tapauksessa riittävän tarkka kartta sekä mekaaninen kompassi tulevat aina kulkemaan mukanani erämaavaelluksilla sekä tietenkin myös taito näitä varusteita tarpeen tullen käyttää.
 

Palataan vielä sen verran Pallaskodalle, että se oli meille loistava paikka tulistella retken päätteeksi ja aikataulun mukaan selvisimme myös takaisin linja-autolla Muonioon. Seuraavat päivät vietimme Maisan kanssa ensin lasketellen täysi päivä Levillä ja vielä paluumatkalla aatonaattona 4 tuntia Ounasvaaralla. Siitä olikin sitten hyvä rauhoittua kunnolla joulun viettoon ja suunnittelemaan minne ne sukset kevättalvella 2024 suuntaisi. Hyvä uutta vuotta myös sinulle lukijani!