Kaamosvaellus Paistuntureilla joulukuussa 2022

 

Joulukuun 10. päivän aamun pilkkopimeässä suuntasin Ivalosta pohjoiseen kohti Karigasniemen kylää. Kuopiosta Lappiin olin saapunut jo paria viikkoa aiemmin työskennelläkseni Ivalon apteekissa samalla koluten Saariselän hoidettuja latuja. Lisäksi olin ehtinyt tutustumaan muuhunkin paikalliseen palvelutarjontaan sillä samalla kaukaisella ajatuksella kuin työkeikoilla aiemminkin: mitäpä jos joskus asuisin täällä oikeasti? Ivalon uimahalli, kuntosali ja lenkkipolut täyttivät vähäiset tarpeeni.

 

Aamun valjetessa pysäköin Toyotani Sulaojan viereiseen risteykseen auratulle levikkeelle. Edessä oli suunniteltuna 8 päivän kaamoshiihtovaellus Kevon luonnonpuistoon ja Paistuntureiden erämaa-alueelle. Vakaumukseni mukaan valitsin kohteeni siten, että autiotupaverkostoon tukeutuen pystyin keskittymään leiriytymisen sijaan kohteiden metsästykseen hiihtämällä. Yhtä itsellenikin pyhää periaatetta jouduin kuitenkin tällä kertaa hiukan pohtimaan: Sairaana tai jälkitaudissa ei maastoon lähdetä! Nyt oli muutaman päivän ajan jokin angiinan poikanen repinyt kurkkua, mutta kuumetta se ei ollut nostanut. Lähdinkin liikkeelle erittäin tarkasti kehoa kuunnellen ja valmiina palaamaan autolle tai tarvittaessa jäämään lähimmälle tuvalle useammaksi yöksi.

 

Ensimmäisen hiihtopäivän alkumatka kulki huoltouraa pitkin Sulaojalta Luomusjärvien rantaan. Maasto vaihteli katajaisista nummista pienten soiden, lampien ja purojen ketjuihin. Paikoin tiheät vaivaiskoivikot peittivät ympäröiviä mäenharjanteita, joista valon puoleisen päällä kulki Kevon kesäreitti. Sitä pitkin hiihtäminen oli myös ollut suunnitelmissani, mutta valitsin helpomman väylän. Ylös-alas harjanteella kumpuileva polku olisi umpihangessa ollut huomattavan hidasta eikä harjanteelta näyttänyt pääsevän laskettua kesken kaiken alas koivikon läpi juuri mistään kohdin.

 

Puolentoista tunnin hiihtelyn jälkeen saavuin Stuorrajärven rantaan. Päivän etapista oli taivallettu jo yli puolet, mutta loppumatka järven jäällä hangessa kulki raskaammin. Erityisesti siinä vaiheessa, kun vesi nousi jään läpi ladulle. Takaisin lumille ja tauon paikka. Yllättävän hyvin sain sauvalla raavittua pohjat puhtaiksi sillä luisto ei ollut täysin mennyttä, kun jatkoin matkaani. Viimeisen puoli kilometriä kuljin Ruktajärven jäällä kohti saman nimistä autiotupaa. Vielä aivan loppumetreillä etsiessäni sopivaa rantautumispaikkaa hiihdin sukseni kertaalleen vesille. Tästä huolimatta sulaa vedenottopaikkaa en löytänyt koko tontilta.

Ruktajärven autiotupa

Kello oli vasta yksi iltapäivällä, joten kerkesin hyvin tehdä lumitöitä ja pilkkoa halkoja päivän valossa mökin lämmetessä. Ilta menikin sitten tankatessa ja karttaa tutkaillessa. Tavoitteenani oli päästä Kuivin autiotuvalle ja sieltä käsin päiväretkelle Paistuntureille. Tupia pitkin edestakaisen matkan ehtisin kiertää määräajassa vain noin 10 kilometrin päiväsiirtymillä. Tavoitteenani oli kuitenkin käydä myös idässä päin Kevon kanjonilla. Paluumatka Kuivilta kanjonin kautta Ruktajärvelle vaikutti tähän ainoalta mahdollisuudelta, mutta miltei 30 kilometrin siirtymä umpihangessa ei napannut. Vauhti tunturissa olisi 3–4 km/h ja valoisa aika pilvisyydestä riippuen 4–6 tuntia. Vaikka luotinkin kompassiin ja suunnistustaitoihini, en halunnut ensisijaisesti jäädä tunturiin pimeän ajaksi. Alueen loivat maastonmuodot eivät tarjonneet navigointiin helpotusta ja lamppujen varauskin oli rajallinen, kun vaellus ja pimeä aika olivat pitkiä. Sain uuden idean: Njávgoaivin tuvalta Kevon kanjoni olisi vain noin 10 kilometrin päässä. Samaa latua palaten tuon päiväpiston ehtisi kirkkaalla säällä hyvin käydä valoisan aikana ja saisipa vielä nauttia koko matkan puiston tunturimaisemista!

Hiihtoreitti punaisella ja alkuperäinen paluureitin suunnitelma sinisellä. Tuvat (vihreällä) etelästä pohjoiseen: Ruktajärvi, Njávgoaivi, Akukammi ja Kuivi.

Aamulla kamiinan lämmityksen ja puuron perään nukuin vielä muutaman tunnin. Olo ei ollut pahentunut, joten päätin jatkaa lyhyellä, noin 6 kilometrin etapilla kohti Njávgoaivin tupaa. Tasaisen jyrkkä rinne ylös tunturiin nosti lämmöt päälle niin, että tarkenin ottaa muutamia kuvia kuuraisessa tunturikoivikossa ennen puurajaa. Oli nättiä!

Tunturissa pilvipeite repeili niin, että Njávgoaivin huippu edessäpäin alkoi paljastua. Sen avulla oli helppo suunnistaa kohti kauempana länsirinteessä sijaitsevaa autiotupaa. Lumen syvyys ja kantavuus vaihtelivat, mutta pääosin tunturissa hiihtäminen oli melko vaivatonta. Saavuin tuvalle jälleen hyvissä ajoin ennen hämärän tuloa. Ilma oli yhä kirkastumaan päin. Halkotöiden jälkeen otin loppuillan kevyesti tavoitteenani nukkua hyvin ja lähteä seuraavan päivän pitkälle retkelle hyvissä ajoin. Maisan muistoksi tavailin puolituttuja riparilauluja tuvalta löytyneestä repaleisesta lehtiöstä. Hän ei tälle vaellukselle päässyt mukaan kuten vuotta ja kahta aiemmin. Ääni ei vielä kestänyt kunnolla laulamista, mutta muuten olo oli hyvin tervehtymään päin.

Perillä Njávgolla

 

Kolmas vaelluspäivä starttasi noin viiden kilometrin mittaisella noususuhdanteella kirkastuvaan aamuun. Oli kunnon pakkaspäivä, tunturissa kuitenkin vain noin -20 °C. Kohtalainen myötätuuli johdatteli ylös Suohpášoaivin huipulle, mistä käännyttiin vuorostaan neljän kilometrin laskuetapille suoraan kohti Kevon seinää. Maisemat tunturissa olivat upeat!

Kirkas etelätaivas klo 10.30

 

Tunturimaisemia, taustalla Njávgoaivi

Puurajassa, hieman ennen kanjonia, pilvisyys lisääntyi huomattavasti. Pienen mutkan jälkeen saavuin Kevon seinälle. Pilvisyydestä huolimatta näkyvyys oli melko hyvä. Rotkolaakso oli Suomen mittakaavassa varsin eksoottinen näky. Keskeltä tunturin kamaraa avautui 80 metriä syvä kalliohalkeama, joka jatkui loivasti mutkitellen kohti koillista.

Kevon seinällä

 

Puolimatkan eväs- ja kuvaustauon jälkeen oikaisin takaisin valmiille paluu-uralleni. Hiihto sujui joutuisasti, mutta pian puurajan ylitettyäni sain kaivaa laskettelulasit otsalle. Tasainen viima puhalsi suoraan kasvoille koko pitkän, loivan nousupätkän ajan. Rinteen jyrkentyessä, puolittaisessa tuulensuojassa, hieman ennen huippua pidin evästauon. Kuu näytti olevan tunturin päällä niin lähellä, että siitä saisi otteen pienellä hypyllä. Sää oli edelleen täysin selkeä ja kirkastumaan päin myös metsärajan alapuolella.

 

Näkymä taaksepäin kanjonin suuntaan

Etelätaivaan värit klo 13

Viimeiset viisi kilometriä huipulta tuvalle tulivat kolmessa vartissa. Maisemien ja valoisan puolesta olisi tunturin latvuksia pitkin voinut kiertää takaisin pidempääkin kautta, mutta kasvava vilu ja nälkä toivat suorinta tietä kämpälle. Olin kumminkin kylläinen päivän tunturimaisemista: viisi tuntia erilaisia auringonlaskun värejä kirkkaalla etelätaivaalla!

 

Tuhdin päivällisen päätteeksi ojentauduin odottelemaan revontulinäytöksiä. Njávgoaivin tuvalla puurajassa nettikin toimi kohtalaisesti magnetometrin selailuun. Aiemmat viikot Ivalossa magneettinen aktiivisuus oli ollut korkealla, mutta pilvinen sää estänyt revontulten katselun käytännössä kokonaan. Nyt puolestaan sää oli täysin kirkas, mutta massapurkaukset historiaa. Kävin kuitenkin jaloittelemassa pihapiirin vanhoilla kelkan jäljillä. Kuutamo oli upea!

 

Ulkona seisoskellessa alkoi tulla kylmä toppavaatteissakin, joten laitoin sukset jalkaani tehdäkseni pienen lenkin. Lähdin ylöspäin seuraten päivän latuani. Lamppu sai lojua taskun pohjalla. Kuutamo valaisi tietä riittävän hyvin. Toppatakissa sai lämmön päälle ylämäkeen kavutessa hitaimmassakin vauhdissa. Siirryin omalle uralle kohti lähimpänä häämöttävää Njávgoaivin pohjoista huippua. Oli kerrassaan nättiä mutkitella ylös tunturin rinnettä kirkkaassa kuutamossa nyt, kun tuulikin oli poissa!

 

Pienen tauon perään laskeuduin jälkiäni pitkin alas tunturin huipulta tuvalle. Sekin sujui joutuisasti ilman lampun valoa. Vielä ennen nukkumaanmenoa yritin metsästää revontulia. Yhden aikoihin yöllä aktiivisuus viimein ylitti hälytysrajan, mutta todellisuudessa näky oli korkeintaan jotain revonsavua. Oli painuttava pehkuihin. Loppuviikkoa kohden sääennuste oli pilvistymään päin, mutta aikaa bongaukseen ainakin riittäisi kaamoksen pitkinä pimeinä iltoina.

 

Nukuin aamun kajastukseen saakka. Kuu paistoi yhä tunturin yllä. Olin seurannut sen liikkeitä viimeisen vuorokauden ajan oppien uuden meteorologisen faktan. Etenkään Pohjois-Lapissa kuu ei aina laskeudu lainkaan. Aamupuuroa syödessäni varmistin päivän reittisuunnitelman: Pohjoiseen, puiston rajaa pitkin ja tunturin huippujen kautta Akukammille. Lähdin matkaan puolilta päivin.

 

Alkumatka oli loivasti kumpuilevaa jokilaaksoa puurajassa. Olin ensimmäistä kertaa käymässä Utsjoella, mutta koin mielenkiintoisen déjà-vun. Harva tunturikoivikko vaikutti kulkevan riveittäin kuin murcialaisella viinitarhalla ja tiheät katajapuskat avoimien notkelmien pohjilla näyttivät kuin piikkipensailta granadalaisella hiekkarinteellä. Espanjalaista mielenmaisemaa peitti aito, kotimainen lumikerros.

Utsjoen viinipuut...

...ja piikkipensaat

Noustessani ylös avotunturiin näin kelkan kulkevan edeltäni huipun taakse. Kahden tunturin laen välin sainkin hiihtää kevyesti uraa pitkin. Laskun Čopmaloh-ojan varteen oi’oin omaa latua myöden. Etenkin alarinne oli melko kivinen. Ojan varteen nenälleen humpsahdettuani pidin pienen evästauon. Takana oli hiihtoa reilut 5 kilometriä ja kammille matkaa enää noin 2 km. Näkyvyys oli heikkenemään päin, mutta oikealla yleissuunnalla pääsin pisteeseen, josta määränpää erottui selvästi.

 

Hiihtoon oli kulunut aikaa alle kaksi tuntia, joten kerkesin vielä valoisassa löytää sulan vedenottopuron ja halkoliiterin. Tämä olikin ensimmäinen (ja lopulta myös viimeinen) paikka, mistä sain suoraan juoksevaa vettä ilman lumen sulatusta. Sen kunniaksi lämmitinkin kamiinalla hieman ylimääräistä, millä otin kuuman suihkun pihalla kylmässä lumituiskussa. Alkukankeuden jälkeen uusi Akukammi (2007) osoittautui varsin hyväksi majapaikaksi talvikäyttöönkin. Vanha kammi puolestaan oli enää hyvin ilmastoitu rankamaja, minkä sisällä kävin vain pyörähtämässä varovaisesti. Illan vietin lukien lehtilokerosta löytynyttä Juha Vuorisen pokkaria.

Uusi ja vanha Akukammi aamuhämärässä

Viidenteen päivään lähdin liikkeelle aamun kunnolla valjettua. Reittini kulki avotunturia halkoen kohti Kuivin upouutta autiotupaa. Keli oli yön lumituiskun jäljiltä harmaa. Tarkasti tähystäen pystyi juuri ja juuri seuraamaan kesäreitin tolppia, joista oli tunturissa näkyvissä enää haalean oranssi puinen pää. Jos lähti kulkemaan vinoon, sai pian sauvalla koputella tolpan sijaan pelkkiä risutupsuja. Muita maamerkkejä ei ollut. Kompassisuunta toki toimi perälautana.

 

Čeavrres-joen ylityksessä joutui hiukan hakemaan sopivinta linjaa, mutta tuonkin laakson läpi pääsin käytännössä ongelmitta. Muuten hiihto oli vaivatonta. Pääosin hanki upotti alle nilkkojen ja joissain jyrkimmissä kohdissa tuuli oli tuiskuttanut sen täysin kovaksi, kuin tilauksesta. Puolimatkassa rinne kääntyi myötäiseksi. Sää oli kirkastumaan päin. Oikealla Stuorraroadján rinteellä laidunsi tokka poroja. Tunturien välistä mutkitteleva reitti muuttui yhä kivisemmäksi. Yritin hakea uutta linjaa laakson pohjalta, mutta sielläkin sukset ottivat muutaman kerran osumaa. Huomasin kaksi kelkkaa kulkevan ohitseni kohti edessä häämöttävää tupaa.

Illan kajastus Kuivin tuvan pihalta klo 14.40

 

3 tunnin ja 10 kilometrin hiihdon päätteeksi saavuin Kuivin autiotuvalle iltapäivällä klo 14. Juttelin alkuun muutaman sanan metsähallituksen huoltomiesten kanssa. Sain tietää autoni olevan turvassa, sillä käyttämäni yksityisparkki olikin valtion huoltotuvalle kuuluva. Lisäksi kuulin, että Akukammille oli tuotu lisää halkoja viimeisten jatkeeksi. Kuivillakaan ei kevään puuhuolto ollut vielä pitkällä, mutta klapeja riitti silti omiin tarpeisiini. Marssin sisään lämmityspuuhiin.

Upouusi Kuivin autiotupa ja pari kuvaa sisältä

 

Kuiville pääsyn kunniaksi

Syksyllä 2022 valmistunut tupa edusti uutta sukupolvea hyvässä ja pahassa. Paikat olivat siistissä kunnossa ja yleisilme mukavan yksinkertainen. Vaalealla maalatut seinät ja katto loivat valoa, mutta siirsivät tunnelmaa metsätuvasta maalaistalon kammariin. Estetiikka ei kuitenkaan minua häirinnyt siinä missä toiminnalliset puutteet. Tiiviin rakentamisen vuoksi ilmanvaihto tuvassa oli riittämätöntä. Ylös seinälle oli rakennettu aurinkopaneeliviritteinen koneellinen poistoilmaräppänä, mutta korvausilmalle en lattialta löytänyt reittiä. Nyt poistoilmaventtiilistä puski runsaasti kylmää korvausilmaa tulisijan käytettäväksi. Vaatteet kamiinan vieressä kuivuivat, mutta ikkunoiden jääpeitteet eivät haihtuneet vaan valuttivat reippaasti vettä lattialle. Illan aikana tuuli ulkona yltyi lumimyrskyksi, mikä ennestään lisäsi pitkäpiippuisen kamiinan vetoa. Humina ei lakannut, vaikka vedon laittoi kokonaan kiinni. Yläpeltiäkin saattoi sulkea reilusti, mutta yöksi en uskaltanut jättää sitä alle puolilleen. Olosuhteet olivat kuin sademetsässä, mutta ulkona myrskyssäkään ei viihtynyt välttämättömyyksiä pidempään. Lueskelin loppuun edellisiltana aloittamani pokkarin ja painuin ajoissa pehkuihin.

 

Kuudentena hiihtopäivänä tarkoituksenani oli kiertää kelinmukainen päiväreissu Paistuntureilla. Tein aamutoimet pimeässä ja lähdin liikkeelle taivaan valaistuessa. Lasit laitoin suoraan päähän, sillä tuulta oli vielä kohtalaisesti. Heti alkuun oli kiivettävänä neljän kilometrin yhtämittainen nousu Utsjoen korkeimmalle tunturille, Guiville (640 mpy). Jo parin sadan metrin hiihdon jälkeen tuuli tuntui tyyntyneen niin, että siirsin lasit otsalle. Sää oli pilvinen, mutta näkyvyys varsin hyvä. Alkupuoliskon noususta näin maisemia lähinnä takanani kaakossa, mutta ylempänä aukenivat näkymät myös Paistuntureille pohjoiseen ja Njávgoaiville asti etelän valoon. Juuri ennen huippua puin kevyttoppatakin niskaan.

Valotaidetta Guivin rinteeltä

Guivin huippu oli puoliksi pilven peitossa, joten sen läpi oli helppo hiihtää kuvia ottamatta. Laskeuduin mutkitellen alas länteen ja jatkoin hiihtäen seuraavalle tunturin laelle. Sen kautta kulki Kevon luonnonpuiston ja Paistunturin erämaa-alueen välinen raja. Oikealla keskimmäiset Paistunturit näyttivät olevan lähellä, mutta kuitenkin liian kaukana hiihdettäväksi kaamospäiväretkellä. Niistä oli myös vaikea saada kuvia, sillä valo ei riittänyt piirtämään pohjoispuoleisten tunturien ääriviivoja.

Keskellä horisontissa Njávgo- ja Suohpášoaivi, oikealla Ailikas ja Stuorra Biesvárri

Tein suunnitelman loppumatkalle: Ensin ylös läheisen Guovdoaivin huipulle, mistä alas itään ja Hoigadanoaivin harjanteen kautta takaisin etelään tuvalle. Matkaa päivälle kertyisi näin 15–20 kilometriä ja korkeintaan ne valoisat viisi tuntia. Matka Guovdoaiville sujui Paistuntureiden laajaa valkeutta ja taivaan harmautta tutkaillessa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä oli juuri sitä, mitä olin Pohjois-Lapista lähtenyt hakemaan: loputonta tunturimaisemaa ilman metsien suojaa. Guovdoaivin laelta (625 mpy) avautuivat vieläkin laajemmat maisemat ympäröiville tunturialueille ja kauempana koillisessa siintäville jänkille.

Laskeutuminen Guovdoaivilta olikin sitten haastavaa etenkin mielelle. Halusin hakea hyvää vauhtia, mutta jyrkässä, kivisessä rinteessä se ei ollut helppoa. Lasikuitukantilla ei uskaltanut purra rinteeseen, kun pohjakin muutaman kerran raastoi kalliota. Melko hyvin tuloksin selvisin kuitenkin alas Čársejoen alkulähteille. Edessä oli vielä sadan vertikaalimetrin nousu Hoigadanoaivin harjanteelle, jota seuraten matka jatkui kohti tupaa. Ylhäältä näki jälleen valoisan etelätaivaan vaaleankeltaisissa väreissään. Viimeinen lasku autiotuvalle oli sopivan viettävä ja riittävän luminen, joten selvisin perille helposti ennen pimeää. Päivän statistiikat 4h 10min / 18,2 km.

 

Tuvalla vastassani oli jälleen kaamosvaelluksen pimein puoli. Keväthangilla hiihdät päivät, pitkät ja väsyneenä nukut koko pimeän ajan, ylikin. Nyt hiihtopäivien pituus oli korkeintaan viisi tuntia. Rasitusta siis vain puolet, lepoaikaa sen sijaan tuplaten verrattuna kevääseen. Täällä ei ollut saunojakaan, missä tappaa aikaa ja uudet puukuormat olivat valmista pikkuklapia. Nyt olin kirjankin jo lukenut eikä kartasta tuntunut löytyvän enää yhtään uutta tunturia. Puhelimessakaan ei ollut kenttää. Tuulen taas piiskatessa pihalla ei auttanut muu kuin kävellä sisällä ympyrää ja vältellä Jack Torrancen kohtaloa. Lauluja oli soinut päässäni jos jonkinmoisia, eniten säe: ”Yksinäisyys, yksinäisen joskus siihen hermostun; Halki aavikon jäisen, rämmin, kunnes havahdun.” Minulle laulun sanat korostivat vaikeutta elää yhtä aikaa vuoroin yksinäisyydestä aidosti nauttien, vuoroin toista rakastaen. Poin aitoa koti-ikävää.

 

Seitsemänteen hiihtopäivään lähdin liikkeelle jo aamuhämärässä. Edellisillan kiduttuani päätin jouduttaa paluumatkaa pidemmillä etapeilla. Etelänpuoleinen laakso ja tunturi (Gamoaivi) näyttivät sekä kartassa että maastossa niin kivisiltä, että päätin kaartaa paluumatkan uudelleen Guivin huipun kautta. Siellä lunta oli riittävästi ja vanha jälki valmiina. Tai niin olin suunnitellut. Yöllinen tuisku oli hävittänyt jäljet näkyvistä, joten uusi latu oli avattava. Ylempänä tunturissa huomasin heikkoja signaaleja vanhasta urastani. Vaikka jälki erottui vain vaivoin, oli se kovettunut ja siten huomattavasti kevyempi hiihtää kuin viereinen hanki.

 

Matka Guivin huipulle taittui osin uutta reittiä, osin vanhaa jälkeä mukaillen. Laskeutuminen alas etelänpuoleiseen laaksoon antoi osviittaa tulevista haasteista. Peräkkäisinä öinä vinhasti tuiskunnut lumi oli kovettanut hankea reippaasti, mutta ei tarpeeksi. Hanki tuntui kuin olisi marengissa hiihtänyt. Suksi upposi lumeen, minkä jälkeen siteet raapivat hangen pintaa irti lohkoittain. Varsin komean alamäenkin sai repiä suorilla suksilla pitääkseen vauhdin edes jotenkuten yllä. Nousussa Duolba Gamoaivin päälle tilanne ei juuri haitannut. Tunturin laella pidin eväs- ja kuvaustauon.

Taakse jäävät Paistunturit, korkeimpana Guivi oikealla

Kelkka partio tulossa vastaan Njávgoaivin kohdilla horisontissa

Seuraavat kilometrit loivassa alamäessä olivatkin sitten sielun tuskaa. Myötäinen avotunturi ei tuntunut edistävän taivalta lainkaan. Kello oli jo 11 ja Akukammin tarkastuspisteelle matkaa 5 km. Jos vauhti metsän puolella vielä hidastuisi, en ehtisi valoisassa määränpäähäni Njávgon tuvalle. Tuskailun kruunasivat piilokivet ennen matkanvarren jokilaaksoa. Sikäli olin kuitenkin saanut kulkea hyvissä olosuhteissa koko viikon, että päivät olivat kaikki olleet poutaisia ja lumimyrskyt osuneet pimeän aikaan. Liekö sitten kyse tuurista vai tilastollisesta faktasta. Noustessani Čeavrresgielas’n tunturitasanteelle näin länsipuolellani suuren porotokan. Laskeutuessani alas vastapuolelta huomasin puolestaan tuoreet ahmanjäljet kiertävän tunturin ympäri porojen suuntaan. Tuskin sattumaa. Kaiken kaikkiaan olin matkan aikana nähnyt eläinten jälkiäkin vain harvoja. Sain siis senkin suhteen vaeltaa yksikseni.

 

Jyrkkärinteisen vaivaiskoivikon läpi pölähdin Akukammin pihalle juuri puolen päivän aikoihin. Sää oli edelleen poutainen ja tyynehkö, joten päätin jatkaa matkaani. Huoltokelkkareitti kulki sen verran sivusuuntaan, että lähdin seuraamaan kesäreittiä. Aluksi polku kulki loivaa avotunturia, minkä jälkeen laskeuduttiin harvan tunturikoivikon läpi katajaiselle suolle. Suon takana näkyi jo tuoreita kelkanjälkiä. Matkanteko keveni kivasti samalla, kun 4 km/h umpihankivauhti lähes tuplaantui. Reitti kulki tunturisatulan lävitse suoraan kohti Njávgoaivin autiotupaa. Alimmalla avosuolla pidin viimeisen evästauon. Njávgoaivin huippu kohosi komeana etelätaivasta vasten:

 

Perillä kämpällä olin klo 14 hiihdettyäni 4h 40min / 19,4 km. Njávgon tuvalle oli kiva palata. Se oli raikasilmainen, perinteinen pikkutupa, joka oli painunut hieman vinoon peräseinää kohti. Yleensäkin pidän puurajassa sijaitsevia tupia parhaimpina: pakkanen ei koskaan kiristy liiaksi ja tunturiin on aina lyhyt matka. Lisäksi puusto ja usein tunturin rinne antavat tuulensuojaa paremmin kuin soiden ja järvien rantapaikoilla. Myös verkkoyhteydet toimivat keskimäärin paremmin kuin alhaalla laaksoissa. Sääennuste näyttikin tulevalle aamulle kirkasta pakkaskeliä. Paluumatkallaan tuvan ohi kulkeneilta huoltomiehiltä varmistin kelkkauran kulkureitin. Autolle oli matkaa valmista ränniä pitkin vajaat 20 kilometriä eli 2,5–4 tuntia, riippuen alkuillaksi ja -yöksi ennustettujen lumisateiden määrästä. Varavirtalähteellä sain vielä lamppuni täyteen ladatuksi. Päätin siis, että lähtisin heti aikaisin aamusta liikkeelle päästäkseni käyttämään valoisat tunnit ajomatkalle kohti Kuopiota. Eväitä oli viimeiseksi illaksi mässäiltävänä kivasti, sillä rinkassa oli ollut ruokatarpeet vielä kahdeksanneksikin vuorokaudeksi.

Viimeisen kahden päivän etapit korostettuina

Kello herätti 5.30 ja aamutoimet tehtyäni pääsin matkaan juuri ennen seitsemää. Mittari näytti vajaata -20 °C pakkasta ja reilu puolikuu paistoi täysin pilvettömältä taivaalta. Nautiskellen oisi vielä voinut kulkea luonnonvalossakin, mutta vauhtia pitääkseni käytin otsalamppuani. Uusi Petzl Bindi’ni oli ollut loistava pitkälle vaellukselleni. Painoa koko kapistuksella akkuineen oli vain 35 g ja 6 lumenin puuhasteluteholla lamppu paloi useita kymmeniä tunteja. Nyt oli pakkastestissä puoli teho (100 lm), jolle luvattiin 3 tunnin käyttöaika. Kelkkareitillä matka kulki vaihtelevan nopeasti. Paikoin lumi oli tuiskuttanut uran lähes umpeen, paikoin taas pohja oli puhtaan luistava. Keskimäärin uutta, kevyttä pakkaslunta oli peitteenä noin viisi senttiä. Kuun valossa (lampun sokaistuksessa) tunturien muodot näkyivät heikosti. Aamun edetessä taakse pohjoiseen jäävä Njávgoaivin huippu alkoi erottua sitä paremmin, mitä kauemmas hiihti.

 

Kahdeksan aikoihin etelässä, Luomusjärvien takana alkoi taivaanrannassa näkyä ensimmäisiä kajastuksen merkkejä. Seuraavan tunnin aikana kuun valo sai hitaasti väistyä päivänvalon tieltä hiihdellessäni Luomusvaarojen takaa kiertäen ja lopulta laskeutuen järven rantaan. Etenkin tuntemattomassa maastossa tällaiset kuutamohiihdot ovat niitä nautinnollisimpia pimeähiihdon kokemuksia. Aamuyöllä lampun sammuminen ei huoleta luonnonvalon lisääntyessä. Myös kroppa saa lisää virtaa aamun valkenemisesta. Upeinta on nähdä se hetki, kun yö ja päivä – kuu ja aurinko vaihtavat paikkaansa toisiaan vasten kirkkaalla tähtitaivaalla. Tai ei sitä liukuvaa hetkeä oikeastaan voi edes nähdä. Sen voi vain tuntea.

 

Tasan kaksi tuntia hiihdettyäni lamppuni siirtyi säästötilaan. Jonkinlaisessa lepotilassa tuntui olevan kroppanikin. En saanut millään käsiäni lämpimäksi, vaikka lisäsin vauhtiani laskun jälkeen. Aamu jatkoi edelleen valaistumistaan. Vasta puoli kymmenen aikoihin, jyrkän mutkamäen päätteeksi siirsin otsatuikkuni sivuun päivänvalon tieltä. Oli edelleen pieni vilu. Pakkanen oli varmasti alhaalla päälle kahdenkymmenen. Leudon alkutalven vuoksi laitoin kyllä tuntemukseni osittain karaistumattomuuden piikkiin. Matkaa autolle oli jäljellä enää muutama kilometri.

 

Elektroniikkakin osoitti yksitellen pakkasen merkkejä. Seuraavana lampun jälkeen hyytyi kello, noin 200 metriä ennen perille saapumista. Autolle tultuani avaimen patteri näytti myös simahtaneen, mutta onneksi manuaaliterällä keskuslukitus heräsi. Auton akussa oli siis vielä virtaa. Startti vei pari tuskaista sekuntia, mutta sitten moottori hörähti käyntiin. Mittarissa – 27 °C ”ja me huudetaan, et antaa tulla vaan, en mä pakkasta pelkää, ei se pysty mun Corollaan!” Se oli siunaus, sillä taksia odotellessa olisin vilustunut. Vaatteet pikaisesti vaihtoon ja kotia kohti.

 

Vaellus oli kestänyt aika lailla minuutilleen 7 vuorokautta ja matkaa kelloon kertynyt 112 kilometriä, keskimäärin 14 km per hiihtopäivä. Reissu oli kokonaisuudessaan onnistunut hyvin. Kevo-Paistunturien maasto oli juuri sopiva kokeilualusta viikon itsenäiselle kaamosvaellukselle tunturissa. Ja olivathan kaamoksen värit sellaisia, mitä haluan palata katselemaan uudestaankin, toivottavasti ensi kerralla Maisan kanssa. Jospa sitten seuraavalla reissulla näkisin viimein niitä oikeita revontuliakin!