Unelmien kesälomaviikko Slovenian Triglavissa
Moni urheilija pyöreitä täytettyään kiertää vuosiensa mittaisen lenkin. Itsekin lähdin testaamaan olenko vielä nuori, rohkea ja vahva. En kuitenkaan kello kaulassa, vaan rinkka selässä Triglavin kansallispuistoon Sloveniaan kaksi kuukautta kokeneemman kurssikaverini Eeliksen kanssa.
Ihastuin Luoteis-Sloveniaan ensimmäisen kerran jo kesällä 2013 kun perhelomalla vierailimme Julian Alpeilla. Erityisesti jopa Ilomantsin järviä kirkkaammat jokivedet, hiljaiset reitit sekä vaihtelevan rikkonaiset maastonmuodot tekivät pysyvän vaikutuksen pohjois-itäsuomalaiseen nuoreen. Tasan kaksi vuotta sitten Maisan kanssa vietimme Keski-Eurooppa roadtripistämme kaksi päivää Sloveniassa kulkien ylös ja alas yhden alueen vaativimmaksi luokitelluista vaelluspoluista. Siitä lähtien on itänyt ajatus, että jopa minä, korkeanpaikankammoisena pystyisin kiertämään kunnon vaelluksen ympäri Triglavin kansallispuiston.
Varhain lauantai-aamuna lensimme Helsingistä Ljubljanaan, mistä bussilla ja junalla Bohinjska Bistricaan. Ensimmäinen vaelluspäivä sisälsi jonkin verran asfalttia, yhden 300 m vuoren ylityksen ja jokilaakson ensimmäiselle majapaikalle. Olimme varanneet jokaiselle kuudelle maastoyölle petipaikat matkalle osuvista vuoristohotelleista.
Hiukan ennen junan saapumista perille Eelis huomasi alumiiniteleskooppiensa jääneen Kranj:iin kulkeneen bussin penkille. Lohdutin että eiköhän niistä olisi ollut enemmän vain haittaa. Itse olin tätä reissua ja vaelluksia muutenkin ajatellen hommannut lekin kevyet juoksuvaellussauvat, jotka Eeliksellä olivat vasta ostoslistan jatkeena.
Harvinaisen lämmin ilmavirtaus oli toukokuun Ranskan reissun jälkeen palannut jälleen Etelä-Eurooppaan, mikä tuntui todella iholla tunkatessamme ylös ensimmäistä jyrkkää vuorenpenkkaa. Olin vähän puolivitsillä ostanut kaupalta kolme eri pulloa juotavaa, mutta jo heti ensimmäinen päivä osoitti, että vettä todellakin kului vähintään se 3,5 litraa vaelluksen aikana.
Kun olimme saaneet huoneen vastaanotettua, lähdimme juoksukävelyhölkälle Mostnicen vesiputoukselle. Alkuilta oli yhä helteinen, mutta siedettävä juosta ilman rinkkaa. Yllätykseksemme olimme laaksossa sijaitsevan majatalon ainoat yöpyjät. Kesäsesonki oli vasta alkamassa ja myöhemmin kuulimme monien aloittaneen vaelluksensa aivan kämpän lähettyviltä. Meille oli iltalenkkeineen kertynyt jo miltei 15 kilometriä ja yli 700 nousumetriä. Viimeistään kahtena seuraavana päivänä opin etteivät kilometrit täällä olleet samoja kuin Ilomantsin mäntykankailla.
Toinen päivä alkoi käytännössä yhtäjaksoisella yli 1300 metrin nousulla 7 kilometrin matkalla (700 m -> 2000 m). Päätimme pitää tauot 200 nousumetrin välein, mistä johdimme käyttöön kuopiolaisen mittayksikön yksi tahko. Neljännellä tauolla matkaa oli kertynyt 4 kilometriä eli rinne oli suomalaisittain varsin jyrkkää.
Vajaan 1700 metrin korkeudessa oli paimenperhe kuistillaan ja lehmät ympäri vuoristoniittyä. Eeliksellä oli juomat sen verran lopussa, että karttaan vesipisteeksi merkitty lehmien juottokaukalotippakin maistui ainakin Kuopio Swimrun -mukista nautittuna. Aloitteestani siirryimme varsinaiselta retkeilyreitiltä edessä kohoavan vuorijonon päällystöä pitkin kulkevalla sivupolulle. Reitti jyrkkenikin vielä sen verran, että etutassuja sai ottaa avuksi. Pahin/Paras kuitenkin aukeni vasta kun olimme päässeet ensimmäiselle huipulle.
Sanoin suoraan Eelikselle, että eiköhän me tuosta mennä ja jos ei niin sitten palataan takaisin toista reittiä kiertäen. Lähdin kulkemaan eteenpäin kapeaa harjannetta. Isomman kiven kohdalla otin käsin sen päältä tukea astuen sivuttaisaskeleella ohitse. Kun olin juuri keskikohdalla, näin ruskean kyyn luikahtavan etupuoleltani (eli vastarinteestä) kiven alle. Sännähdin takaisin ja Eelis otti kopin. Ofidiofobia oli voittanut akrofobian siten, että hitaan konttaamisen sijaan hyppäsimme vauhdilla kiven ylitse. Hetken päästä vuorostaan harmaa kyy luikerteli edestäni kivikolta sivulle vuoristomännikköön. Oli aika päästää kaveri vaihteeksi edelle.
Päivämme korkeimman huipun, Prevalski Stog 2079 m, rinne jyrkkeni tasaiseen tahtiin. Kaakkoisseinustan helpoinkin välikkö sisälsi muutaman kymmenen metrin kiipeilyosuuden, mikä toki oli eri asia rinkoilla ja lenkkareilla, kuin hallissa kiipeilykengillä. Vuoriston kiviaines oli karheaa eli siitä sai hyvin otteen, mutta paikoin myös lohkeilevaa. Jokaisen askeleen ja kädensijan varmistamalla pääsimme ongelmitta (pl. Eeliksen psyykkiset) ylös huipulle, mistä avautui reissun paras näkymä puiston korkeimman huipun, Triglavin suuntaan.
Myös seuraava majoituksemme näkyi oikealla laakson vastarinteellä. Takana oli 1400 nousumetriä ja edessä ensin laskua kaksi tahkoa ja vielä nousua kolmas. Laakson pohjan lähteeltä saimme täytettyä pulloihin kylmää vettä. Karttaan merkitty lampi sen sijaan oli vain kuivunut mutapohja, vaikka kesä oli vasta aluillaan.
Toisella vuoristokämpällä olikin sitten väkeä ihan tuvan täydeltä ja ruuanjaossa tiukka kuri, kuten olla pitääkin. Oluset ja muut virvokkeet viilenivät luonnollisin keinoin terassilla lukitussa kaukalossa, jonka läpi virtasi kylmä vesi. Yö oli viiden hengen pikkuhuoneessa kuuma ja meille jääneet yläsängyt huteria kuin huojuva torni. Raollaan oleva ikkuna auttoi vähän, mutta läpivedolla käytävästä leijuva tupakankatku vei raikkauden mennen tullen. Täällä vietettyä yötä lukuunottamatta nukuin erittäin pitkään ja sikeästi jokaisen. Buffet-aamiainen oli maukas ja riittoisa.
Kolmannen päivän käynnisti kolmen tahkon nousu Triglavin huipun juurella sijaitsevalle, vielä kesäkuussa suljetulle vuoristohotellille. Lähes kaikki mukanamme lähteneet vaeltajat suuntasivat kohti Triglavin huippua, mutta meidän suunnitelma oli pidättäytyä vaelluksessa Via ferrata -kikkailun sijaan. Matkalla meidät ohitti myös kourallinen yksittäisiä vuorijuoksijoita kevyine varusteineen.
2400 metrin korkeudelta lähdimme ensin laskien ja sitten rinteen mukana tasossa kulkien kohti seuraavaa yöpaikkaamme 7 järven laaksossa. Reitti oli pääosin helpohkoa kivikkopolkua, mutta sisälsi myös muutamia kevyesti raudoitettuja pätkiä.
Dolič-satulasta (2164 m) jatkoimme nousten kohti Triglavin länsipuolella kohoavien vuorten matalinta satulaa Hribaricea (2365 m). Eelis alkoi olla silmin nähden puhki. Itse taas olin pitänyt enemmän taukoja ja täynnä intoa. Ylhäällä päätimme hajaantua siten, että Eelis kulkee suoraan 7 järven laakson pohjaa pitkin alas tuvalle. Itse taas huiputtaisin ensin Kanjavecin ja jatkaisin sen jälkeen laakson itäpuolella kohoavaa harjannetta / vuorijonoa mukailevalle polulle.
Virkistävän sadekuuron saattelemana saavuin seitsemän järven tuvalle taukoineen tasan kahdessa tunnissa etappikyltin osoitettua 3,5 tuntia. Hatunnosto pariskunnalle, joka lapset rinkoissaan kiipesi alas ketjuin turvattua viimeistä laskua. Ehkä minä ja Maisakin joskus. Tämä kolmas yöpaikkamme oli huhujen mukaan loppuunmyyty ja väkeä olikin ukkosen sattuessa ravintolan puolella kymmenittäin. Nukuimme 12 hengen huoneessa varsin hyvin. Ei kuumuutta tai kuorsausta. Sloveniassa nukutaan muuten sekaisin tyttö-poika-tuvissa (aluksi luulimme että Eelis on vain sloveeniksi naisen nimi ja siksi tällainen huonejako).
Neljäs päivä oli suunniteltu - jos tarpeen - lepopäiväksi. Kiersimme harjanteen ympäri, muutoin suorinta polkua Hotelli Bumille eli 1700-luvun lopun hirsistä rakennetulle majoituspirtille hulppealla satulaniityllä, kuuden polun risteyksessä sijaitsevassa pihapiirissä. Ystävällinen talon emäntä ja susikoira Astra ottivat rinkamme vastaan klo 10 aamulla, jolloin pääsimme lähtemään pikkurepuin päivävaellukselle.
Edellispäivän vuoristokivikkojen vastapainoksi kuljimme nyt kokonaan puurajan alapuolella, havumetsävyöhykkeellä. Triglavissa 2000 metrin korkeuserolle mahtuvat kasvillisuudet jykevistä lehdoista seka- ja havumetsien kautta vuoristomäntyihin ja -niittyihin. Olin luvannut Eelikselle aamun 6 kilometrin siirtymän päälle noin 10 kilometrin päivälenkkiä, mutta kartasta työntyikin esiin houkutteleva 7 kilometrin lisälenkki jota oli vaikea ohittaa. Lazu'n vuoristokylässä pidimme tuumaustauon. Kylätalon emännällä ei ollut myydä jäätelöä, mutta saimme kipolliset kotitekoista jugurttia, suomalaisittain pikemminkin viiliä.
Sovimme, että Eelis palaa suoraan alunperin suunniteltua reittiä kämpille ja itse käyn hölkkävaeltaen kiertämässä Ogradi-vuoren. Ennen lähtöäni vaihdoin vielä kourallisen Fazerin irtokarkkeja paksuun siivuun meetvurstia viereisessä pöydässä istuneen hollantilaisturistin kanssa.
Loppumatka oli enemmän juostavaa kärrypolkua. Kokonaiskuorma alkoi minullakin jo painaa sen verran, että päätin perille päästyäni ehdottaa seuraavalle päivälle neljää kilometriä ja kahta tahkoa kevyempää päivää oikovaihtoehdolla. Runsas päivällinen oli viikon paras. Iso kattilallinen makkarakeittoa, reilusti rieskaa ja jälkiruoaksi lettuja nutellalla ja kotitekoisella marjahillolla. Monenlaista enemmän ja vähemmän paikallista olikin tullut jo viikon aikana maistettua: Papukeittoa uppokyrsällä, pasta bolognesea ja ohrasuurimo-vihannesvelliä kinkkusiivulla. Kaikki tarjoillut ruoat olivat suomalaiseen makuun juuri sopivan mauttomia ja pöydässä oli aina suolaa ja pippuria lisättäväksi.
Alkuillasta lähtien iltamyöhään satoi kuin Kotkan yössä. Jopa lehmät näyttivät ikkunan takaa katseellaan anelevan pääsyä sisälle. No ei niillä ainakaan kärpäset enää pyörineet silmissä. Se pörinä olikin ollut pitkin reissua vallitseva luontoääni aina kun lehmiä oli paikalla joskus kulkenut. Sen sijaan paarmoja ei ihme kyllä ollut ollut lainkaan (varmaan koska ei hirvieläimiäkään) eikä hyttysiäkään. Toisena iltana söivät polttiaiset ihon paikoin näppylöille, mutta vain tuossa yhdessä paikassa.
Keskeltä kovinta vesimyräkkää säntäsi yhtäkkiä pieneen tupaan kaksi miestä selät täynnä tavaraa. Tälle möksälle tehtiin vielä huolto lihasvoimin. Etenkin toisella šerpoista oli upea puukehikkoinen putkirinkka, jonka alatason päälle oli lastattu kolme korillista kaljaa, tupakkaa ja muita välttämättömyystarvikkeita.
Viides eli keskiviikkoaamu valkeni trooppisen happirikkaana. Bohinjska-järven yllä lojui sankka usvakerros, joka hiljalleen haihtui paljastaen koko laakson pohjan aamupäivän reittimme varrelta. Lähimmillään järven ranta oli kartasta katsoen alle kilometrin päässä, samalla kuitenkin myös tuhat metriä alapuolellamme. Maisemat avautuivat sitä paremmin, mitä lähemmäs Pršivecin huippua kiipesimme.
Aamupäivän lenkkiin oli kulunut aikaa yli kolme tuntia, joten päätimme tilata tästä privaattimajoituspaikasta vielä slovenialaiset lenkkimakkarat (eli kaksi mieheen) rieskalla ja Laškolla. Kun olimme saaneet kamat pakattua ja laskun hoidettua, tuli emäntä vielä kahden omintakeisen pullon kanssa hyvästelemään suomalaiset vieraansa saatesanoin: "Tätä kun ottaa niin jaksaa vaeltaa".
Iltapäivän etappina oli maltillisen mäkinen siirtymä Dom na Komnille. Oispa kaikki tuvat näin helppoja nimiä lausua ja muistaa. Yleisesti juuri kukaan turistivaeltaja (me mukaan lukien) ei osannut sanoa mistä oli tulossa, vaikka tarkalleen tiesikin.
Dom na Komni oli laatikkomainen täyden palvelun hotelli, jonne kulki tavarahissi ja sähkölinja suoraan laaksosta. Luksuksella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Jenkkinuorisojengin jaloissa palvelu jäi kauas edellisyön idyllistä. Esimerkiksi suihku maksoi 5€/3min ja kylmää vettäkään ei kysyttäessä saanut maksutta. Kroppa kuitenkin kaipasi sen verran ehostusta, että vesipoletti ei painanut liikaa kukkarossa. 3 minuuttia tuntuikin kuin ikuisuudelta. Kylmän veden tulo kuitenkin jatkui tuonkin jälkeen normaalisti. Päivän hiet sekin oisi huuhtonut jopa eheyttävämmin. Päivälliselle asteltuamme selvisi, että kumpaakaan pohtimistani listavaihtoehdoista ei ollut saatavilla. Päätin sitten protestiksi syödä huoneessa omia eväitä. Ei niitäkään ollut syytä hillota enää määräänsä enempää, kun jäljellä oli vaellettavaa enää yksi kokonainen päivä. Se päivä olisi siirtymänä kuitenkin reissun pisin.
Aamupala-Buffet Dom na Komnilla oli viikon paras: munakasta, leipää, laaja valikoima päällysteitä ja teetä/kahvia. Kaikkea rajatta. Eelis söi aamuisin taistellen, itse vedin maistellen lähes nelinkertaisen määrän naamariin. Edessä oli yli 20 kilometrin taival ensin ylös vuorille ja sitten harjanteita pitkin aina Bohjinska Bistrican tasolle ja puoleen väliin alas.
Alkumatka oli kumpuilevaa metsämaastoa. Noin tunnin kohdalla alkoi huomattavampi nousu ensin puurajaan ja vielä ylemmäs vajaan kahden tonnin lukemiin. Ensimmäisen kahden tunnin aikana näimme vain yhden ihmisen, vastaan kulkeneen sloveenipapan. Tämä oli yksi Triglavin hienouksista. Erityisten turistiväylien ulkopuolella sai kulkea tyystin rauhassa ja siltikin nauttia puiston parhaista vuoristomaisemista. Näihin Patvinsuo-Petkeljärvi-viboihin oli varmasti pääsyynä Slovenian pieni väkiluku (n. 2 milj.) muihin alppimaihin verraten sekä vielä aikainen low-season.
Ensimmäinen nimekäs huippu matkamme varrella oli 1922 metrin korkeuteen yltävä Vogel. Sinne alkoi kymmenen aikaan aamusta olla jo kulkemassa ihmisiä jonoittain. Meillä oli kuitenkin sen verran vielä matkaa, että ohitimme vuoren pohoisreunaa tasossa kulkien. Seuraava turistihuippu, Šija 1880m (Vogelin hiihtokeskuksen yllä) oli kevyemmän poikkeaman päässä, joten kävin huiputtamassa sen Eeliksen ottaessa vähän lisähappea. Ylhäällä auringon paisteessa taukoili kymmenkunta turistia, jotka hissi oli kuljettanut suurimman osan matkasta laaksosta vuoristoon.
Vogelin suunnilta itään jatkaessamme reitti kävi jonkin verran haastavammaksi ja se näkyi vaeltajamäärissä romahduksena. Pienen suunnistusvirheen takia saimme vielä yhden kiipeily- ja männynpersepätkän ekstrana tähän. Pian reitti kuitenkin selkeni polun suunnatessa ruohopeitteisiä harjanteita mutkitellen ylös Rodican huipulle.
Sieltä alkoivat sitten päivän haastavimmat pätkät. Vuoren rinne oli toiselta reunalta pystysuoraa ja toiseltakin puolen jyrkkää. Polulla oli paikoin kalliosta lohjennutta irtokiveä, mikä pisti asettelemaan joka askeleen ajatuksen kanssa. Itse en enää lapsuusaikaan verrattuna pelännyt tällaisilla poluilla kulkemista juuri lainkaan. Tuntuu, että voimatasojen kehittyminen on luonut itsevarmuutta tekemiseen ja Maisa viimeistään on opettanut minulle, mitä on olla mies. Eelis kertaalleen pillahti, mutta sen koommin kulki reippaasti mukana polun hiljalleen toistaiseksi helpottaessa.
Jyrkimmät rinteet loivenivat ja polut levenivät sen verran, että kulkiessa sai katsella muuallekin kuin jalkoihinsa. Takana oli jo 15 kilometriä matkaa, mutta eteen tuli aina vain uusia vuoria. Olimme jo pariin otteeseen kulkeneet pitkälle horisonttiin, mutta vielä viimeinen tiukka nousu Crna Prst'n huipulle odotti paljastumistaan. Sen sijaan edessä siinsivät ehkäpä koko vaelluksemme hienoimmat alppiniityt.
Helppojen ruohotasankojen jälkeen polku muuttui taas kapeaksi kiipeilyseinäksi jyrkässä rinteessä. Rinne ei kuitenkaan ollut lainkaan niin vyöryvää kuin aiemmissa kohdin. Edellämme kulki karkuun muutama vaeltajapari.
Lähestyttäessä Crna Prst'n huippua polku muuttui taas helpommaksi. Yleisesti ottaenkin ylämäkeen kulkeminen onnistui yleensä rinteessä kuin rinteessä verrattuna alas päin hiippailuun, mikä sekin oli paikoin fiksumpaa tehdä takaperin kiiveten. Juuri ennen rinteessä näkyvää opaste kylttiä katsoin kelloani. Olimme vaeltaneet Rodicalta lähtien taukoineen 2h 44min. Kun pääsin kyltin luo, siinä seisoi selvästi Rodica 2h 45min. Olimme siis konttailuista huolimatta kulkeneet tavoitetahdissa.
Ylähotelli oli avoinna, joten saimme nautittua pullolliset limpparia pitkän, kuuman päivän kääntyessä kohti iltaa. Tuuli oli ollut edellispäiviä hieman navakampi (siltikin lähes olematon), mikä oli tehnyt vaeltamisesta kuivempaa ja kivempaa. Nestettä oli kuitenkin kulunut lähes kaikki mukana kulkeneet 3,5 litraa mieheen ja hukka silti ilmeinen. Ojentajat olivat hienoisesti palaneet, mutta muuten vaatteet ja rasvaus olivat suojanneet lähes tauotta paahtaneelta auringolta.
Voittajafiiliksin, silti nöyrästi varoen laskeuduimme vuorelta alas 1350 metriin Orožnovan tuvalle. Rakennus oli hiljattain uusittu, mutta paikka oli ymmärtääkseni koko Triglavin vanhin vaellusmajoitukseen käytetty sija. Eelikselle päivän suoritus oli ollut erityinen merkkipaalu ja itsekin olin ansainnut muutaman Laškon. Backwaterman kisaan kun oli aikaa vielä kolme päivää.
Perjantain vaelluksena oli enää reilun 800 metrin suora pudotus laakson pohjalle Bohinjska Bistrican asemalle, mistä olimme kuusi päivää sitten startanneet. Kylän kuumuudessa nautimme jäätelöt ja siirryimme vilvoittelemaan reissun viimeistelevään vesipuistoon. Bohinjskan kylpylästä löytyy pari sopivan hullua liukumäkeä sekä paras näkemämme vesikiipeilyseinä. Kroppa vain oli sen verran jumissa, ettei suorittaminen ollut olosuhteiden vaatimalla tasolla. Sisäaltaan leveässä kohdassa sain tehtyä muutamia yläkroppaa avaavia nopeusvetoja sunnuntaita varten. Vesipuistosta jatkoimme junalla alas Bledin ohi Vintgarin kylään, missä oli minulle tarjolla viimeinen slovenialainen ateria yksinäisten vuorten ympäröimänä.
Lauantai-aamuna Eelis lähti jatkamaan lomaa Blediin. Itse kävin aamulenkillä ja pulahduksella Vintgarin putouksella, minkä jälkeen hyppäsin junaan kohti Wieniä. Lentokentällä odotti vuokra-auto, jolla ajaisin kisapaikalle 1,5 tunnin päähän länteen päin.
Viimeisessä junassa Hauptbahnhofilta Flugplatzille selvisi, että olin valinnut väärän autovuokrafirman. Se sijaitsi vartin matkan päässä kentältä ja kyytitilaus löi punaista luuriin yritys toisensa perään. Lopulta kentän parkkihallissa hetken pyörittyäni sain yhteyden toimistolle ja lupauksen kyydistä vartin sisään. Pihalla oli varjossakin 38 astetta.
Seuraavaksi aikaa tuhraantui vuokraamossa, missä lisäpalveluiden myynti ja tietojen keräily oli aggressiivisinta kokemaani. Tällä kertaa sentään oli ajokortti mukana niin että pääsin lopulta matkaan. Olin kuitenkin jo niin myöhässä pre-race iltamista, etten kehdannut maksaa tähän Unkarin kilvissä rekisteröityyn rakkineeseen vaadittuja ylimääräisiä Itävallan tietullimaksuja. Ajomatka oli sivuteitä vain reilun puoli tuntia pidempi. Juuri ennen määränpäätä tuli matkaan kuitenkin 15 minuutin kiertotie ja sen varrella vielä toista kymmentä palomiestä ja poliisia raivaamassa yhtä vinkkarit ruttuun ajanutta katumaasturia.
Perillä sama saaga vain jatkui, kun en ensin meinannut päästä säleverkko-ovesta sisään. Majatalossa ei maksutapana käynyt kortti ja käteistä oli minulla vuoriston jäljiltä jäljellä 5-10 euroa vajaa tarvittavat. Aamiaisen hintakin oli jotenkin vaikea minulle kertoa, mutta varmasti en itsekään ollut enää päivän parasta seuraa. Sain kuitenkin suht helposti laskun velastani. Käänsin kohti käytävää (kyltissä vain vessaa) osoittanutta ovea työntäen sormeni sen vasempaan laitaan. Samalla automaattiliukuovi veti käpäläni väliin ja etusormen hienoisesti auki. Muistaakseni en edes enää jaksanut kiroilla, sillä halusin vain nukkumaan.
My Swimrun World Champioships marathon - Backwaterman 2026 - the last one starttasi klo 09.00 600 metrin juoksulla. Kokonaismatkaa päivän kisassa oli 33 km, josta 6,6 km uiden. Ensimmäinen, samoin kuin toinen uinti oli noin kilometrin mittainen välissään vain puolen kilsan juoksu. Pääsin ekaan uintiin kärkiryhmässä, mutta varsin pian tajusin, ettei paukkuja rinnalla saati edes perässä roikkumiseen vain ollut. Utöstä asti olin uinut äärimmäisen vähän ja se näkyi. Lättärit ja pullarin olin saanut lainaan saksalaiselta Florian Geffers'ltä. Ne toimivat hyvin, mutteivät toki olleet aivan ne mihin olin tottunut.
Kolmanteen juoksuun lähdettiin parkkipaikan halki samoin kuin ensimmäiseen. Edessäni ei ollut ketään. Noin kilometrin päästä vastaan alkoi juosta kärkipään urheilijoita. Tajusin heti, että kiersin lenkkiä väärään suuntaan. Päätin kuitenkin jatkaa, sillä reitti oli sama kulkusuunnasta riippumatta ja toissavuoden kokemusten perusteella uskoin eksyväni vielä useasti uudestaankin.
Seuraavat osuudet taivalsin ensin saavuttaen ja sitten vuorovedoin kulkien toisena olleen sekaparin tahdissa. Juoksin heistä aina irti, mutta uinneista rantauduimme yhtä aikaa. Uintini oli kerta kaikkiaan luokatonta, mikä ei radan järvipainotteisella alkupuolella nostanut mieltäni lainkaan. Kisan ensimmäinen pitkä (5 km) juoksuosuusoi nätillä kalliokiipeilyllä, jossa pääsin lopulta karkuun sekaparista. Muuten juoksuosuudet kulkivat kisassa lyhyitä polkupätkiä lukuunottamatta hiekka- ja kärryteillä. Suuren pellon ylityksessä aurinko paahtoi jo hyvällä teholla, mutta juoksuni tuntui löytävän paremmin tehoja askel askeleelta.
Seuraavan, viimeisen pitkän uinnin polskin käytännössä ypöyksin. Kisassa oli harmillisen vähän ohjaavia veneitä tai muita vesineuvoja tai sitten niitä ei vain erottanut vilkkaasta huviveneiden massasta. Myöskään poijuja ei ollut käytännössä lainkaan, vaan suunnistus piti hoitaa kartta- ja kuulomuistista. Onneksi tätä uintia edeltäen oli järjestäjänainen erittäin jämptisti rantavedessä komentamassa selvällä saksan ja englannin kielellä että sillalle asti ja siitä ali.
Nousin uinnista ilman, että takaa näkyi uhkaajia. Ennen uintiin lähtöä kilpailunjohtaja Andreas oli huikannut, että olin neljäntenä. Edessä oli vielä kaksi pitkää juoksua ja enää reilu kilsa uintia. Massiiviselle kisajärvistöä pidättelevälle padolle saapuessani näin vastarannalla vilauksen kärkisekaparista, Ranskan Yoann Perignon'sta ja saksan Celia Jentzsch'stä. Takamatka oli alle viisi minuuttia. Seuraavassa uinnissa näin heidän rantautuvan 70 vetoparia eli noin 2,5 minuuttua edelläni. Olin huomaavinani myös yhden soolomiehen heidän kannoillaan.
Seuraava, kilometrin mittainen juoksu kulki helpohkoa polkua myöden Lichtenfelsin linnanraunion ympäri. Ohitettuani lyhemmän matkan parin astuin hieman varomattomasti nyrjäyttäen oikean nilkkani. Tunsin kuitenkin selvinneeni säikähdyksellä, vaikka juoksu hieman erilaiselta tuntuikin. Saavutin askel askeleelta edelle meneviä. Seuraavasta uinnista lähdin vimmattuun takaa-ajoon. Edessä oli reilun viiden kilometrin tiejuoksu pääosin avoimen porottavassa maastossa päivän lämpimimmän hetken soitellessa summeriaan. Adrenaliinia erittyi sen verran, ettei nilkan kipu jarruttanut menoa.
Juuri ennen puolen välin huoltopistettä ohitin edellä kulkeneen soolomiehen, mutta kilpailuliivin perusteella hän taisi painia eri sarjassa. Vedin supernopeasti pari vesimukia naamariin, sillä olin jo vetänyt omaa geelihyvää alle. Tällä kertaa mallon oli korvannut 200g kroatialaista Cedevita-jauhetta 500g lötköpulloon. Ei huono.
Seuraavilla pätkillä en nähnyt edessäni ketään, mutta sitten pitkällä suoralla erottuivat sekä kärkisekapari että yksi varma sarjani soolomies. Psyykkisesti takaa-ajoa helpottivatatkuva lyhemmän matkan kilpailijoiden ohitus ja tsempit sekä sukkelasti lähestyvä soolosijan selkä. Reitin korkeimmalla kohdalla kiihdytin italialaisen ohitse ja karkuun melko helposti. 1+1 laskin hänen olevan minua vahvempi uimari, joten revin niin paljon eroa kuin sain ennen viimeistä uintia.
Loppumatkan vedot kulkivat tasaiseen tahtiin ja ehkä tsempaten hiukan kovempaakin kuin kisassa keskimäärin olin suorittanut. Rantautuessa huomasin, ettei takaa-ajajia ollut kintereilläni. Viimeinen 600 metrin juoksulenkki ja olin viimein maalissa, ajalla 4.04, viidentenä soolomiehenä, + 21 min kärkeen. Yoann ja Celia olivat tasan minuutin nopeampia ja italian Egor Tropeano reilun minuutin minua hitaampi. Aivan oletetusti hänen uintiaan pelkäsinkin, sillä Egor oli Oulun talviuintikisoissa uinut ME-ajan 200 metrin rintauinnissa. Tämä oli hänen ensimmäinen swimrun-kisansa, joten huikea suoritus ottaen huomioon että esim. pullaria ei oltu vielä hankittukaan.
Osallistuin tähän kisaan erityisesti siksi, että tämä oli Andreas Sachs'in viimeinen ponnistus kisajärjestäjänä Itävallassa. Ilman Andreasin luomaa mestaruussarjaa ei Kuopiossakaan nähtäisi tänä vuonna 15 kansainvälistä swimrunneria, joista hurjimmat haastamassa itseään 53 kilometrin Ultimate MM-ultramatkalla.
Kisan jälkeen lähdin vielä illaksi ajelemaan ympäri Itä-Itävallan maaseutuja. Tasaisina kupoleina kaartuvat pellot, jyrkät jokilaaksot ja Tonavan rantatie olivat jälleen jotain aivan uutta maisemaa tälle reissulle. Lisäksi kävin pikaisen pulahduksen Alppien reunamilla, Erlaufsee'ssä. Ennen aikaista aamulentoa Helsinkiin nukuin muutaman tunnin Hanaun maalaiskylässä eräässä AirBnB-leikkimökissä.
Voin rehellisesti rehellisesti sanoa, että tämä oli yksi elämäni toiminnantäyteisin ja rankin viikko tai sitten olen vain tullut vanhaksi. Niin tai näin, ehdin näkemään ja kokemaan niin paljon, että tämä kesälomaviikko tuntui melkein kokonaiselta lomakuukaudelta ja siitä olen erittäin kiitollinen.
Mistä myös olen kiitollinen, on kuinka viikon päässä siintävään Kuopio Swimruniin on saapumassa ennätysosaanotto swimrunnereita ympäri Kuopion, Suomen ja koko Euroopan Ranskasta ja Briteistä asti. Tämän tapahtuman laadukkaan toteutuksen eteen tehdään niin valtavasti töitä, että jokainen osallistuja tuo tälle työllemme suuren merkityksen tunteen!
Aivan tuoreimpana ilon aiheena pääsimme aiesopimukseen yhteistyöstä kotimaisen suunnistus- ja polkukenkävalmistaja VJ:n kanssa! Viimeiseen vuoteen on allekirjoittanut ostanut käyttöönsä neljät VJ:n polkukengät ja jo vuosia aiemminkin on tämä merkki ollut luottamieni kenkien kärki päässä. Tällä reissulla VJ Ultra 3 oli oikeastaan parasta, mitä vuoristovaellukselle saattoi toivoa: Vaimennusta, pitoa ja nilkan liikkuvuutta juoksuaskeliin ja reippaaseen kävelyyn. Toivottavasti tämä yhteistyö jatkuu ja kantaa!
Näillä tunnelmin startataan yhdeksäs Kuopio Swimrun -kisaviikko. Sellainen fiilis on, että tästä tulee kaikkien aikojen hienoin swimrun-kisa Kuopiossa!
Ihastuin Luoteis-Sloveniaan ensimmäisen kerran jo kesällä 2013 kun perhelomalla vierailimme Julian Alpeilla. Erityisesti jopa Ilomantsin järviä kirkkaammat jokivedet, hiljaiset reitit sekä vaihtelevan rikkonaiset maastonmuodot tekivät pysyvän vaikutuksen pohjois-itäsuomalaiseen nuoreen. Tasan kaksi vuotta sitten Maisan kanssa vietimme Keski-Eurooppa roadtripistämme kaksi päivää Sloveniassa kulkien ylös ja alas yhden alueen vaativimmaksi luokitelluista vaelluspoluista. Siitä lähtien on itänyt ajatus, että jopa minä, korkeanpaikankammoisena pystyisin kiertämään kunnon vaelluksen ympäri Triglavin kansallispuiston.
 |
| Seitsemän järven laakso kesäkuun päivävaelluksella 2024. Tästä jatkettaisiin, mihin silloin jäätiin. |
Varhain lauantai-aamuna lensimme Helsingistä Ljubljanaan, mistä bussilla ja junalla Bohinjska Bistricaan. Ensimmäinen vaelluspäivä sisälsi jonkin verran asfalttia, yhden 300 m vuoren ylityksen ja jokilaakson ensimmäiselle majapaikalle. Olimme varanneet jokaiselle kuudelle maastoyölle petipaikat matkalle osuvista vuoristohotelleista.
 |
| Onko parempaa tapaa aloittaa loma Sloveniassa kuin 3 euron Laškot steissin baarissa |
Hiukan ennen junan saapumista perille Eelis huomasi alumiiniteleskooppiensa jääneen Kranj:iin kulkeneen bussin penkille. Lohdutin että eiköhän niistä olisi ollut enemmän vain haittaa. Itse olin tätä reissua ja vaelluksia muutenkin ajatellen hommannut lekin kevyet juoksuvaellussauvat, jotka Eeliksellä olivat vasta ostoslistan jatkeena.
 |
| Alku uinnilla laakson pohjalla. Sloveniassa kylien läpi virtaava vesikin on uskomattoman puhdasta. |
Harvinaisen lämmin ilmavirtaus oli toukokuun Ranskan reissun jälkeen palannut jälleen Etelä-Eurooppaan, mikä tuntui todella iholla tunkatessamme ylös ensimmäistä jyrkkää vuorenpenkkaa. Olin vähän puolivitsillä ostanut kaupalta kolme eri pulloa juotavaa, mutta jo heti ensimmäinen päivä osoitti, että vettä todellakin kului vähintään se 3,5 litraa vaelluksen aikana.
Kun olimme saaneet huoneen vastaanotettua, lähdimme juoksukävelyhölkälle Mostnicen vesiputoukselle. Alkuilta oli yhä helteinen, mutta siedettävä juosta ilman rinkkaa. Yllätykseksemme olimme laaksossa sijaitsevan majatalon ainoat yöpyjät. Kesäsesonki oli vasta alkamassa ja myöhemmin kuulimme monien aloittaneen vaelluksensa aivan kämpän lähettyviltä. Meille oli iltalenkkeineen kertynyt jo miltei 15 kilometriä ja yli 700 nousumetriä. Viimeistään kahtena seuraavana päivänä opin etteivät kilometrit täällä olleet samoja kuin Ilomantsin mäntykankailla.
Toinen päivä alkoi käytännössä yhtäjaksoisella yli 1300 metrin nousulla 7 kilometrin matkalla (700 m -> 2000 m). Päätimme pitää tauot 200 nousumetrin välein, mistä johdimme käyttöön kuopiolaisen mittayksikön yksi tahko. Neljännellä tauolla matkaa oli kertynyt 4 kilometriä eli rinne oli suomalaisittain varsin jyrkkää.
 |
| Tauko 1500 metrin käyrällä |
 |
| Maisemat Triglavin huipun suuntaan |
Vajaan 1700 metrin korkeudessa oli paimenperhe kuistillaan ja lehmät ympäri vuoristoniittyä. Eeliksellä oli juomat sen verran lopussa, että karttaan vesipisteeksi merkitty lehmien juottokaukalotippakin maistui ainakin Kuopio Swimrun -mukista nautittuna. Aloitteestani siirryimme varsinaiselta retkeilyreitiltä edessä kohoavan vuorijonon päällystöä pitkin kulkevalla sivupolulle. Reitti jyrkkenikin vielä sen verran, että etutassuja sai ottaa avuksi. Pahin/Paras kuitenkin aukeni vasta kun olimme päässeet ensimmäiselle huipulle.
 |
| Ekalla harjanteella. Oikeassa reunassa näkyy päivän tavoitehuippu Prevalski Stog 2079 m. |
Sanoin suoraan Eelikselle, että eiköhän me tuosta mennä ja jos ei niin sitten palataan takaisin toista reittiä kiertäen. Lähdin kulkemaan eteenpäin kapeaa harjannetta. Isomman kiven kohdalla otin käsin sen päältä tukea astuen sivuttaisaskeleella ohitse. Kun olin juuri keskikohdalla, näin ruskean kyyn luikahtavan etupuoleltani (eli vastarinteestä) kiven alle. Sännähdin takaisin ja Eelis otti kopin. Ofidiofobia oli voittanut akrofobian siten, että hitaan konttaamisen sijaan hyppäsimme vauhdilla kiven ylitse. Hetken päästä vuorostaan harmaa kyy luikerteli edestäni kivikolta sivulle vuoristomännikköön. Oli aika päästää kaveri vaihteeksi edelle.
Päivämme korkeimman huipun, Prevalski Stog 2079 m, rinne jyrkkeni tasaiseen tahtiin. Kaakkoisseinustan helpoinkin välikkö sisälsi muutaman kymmenen metrin kiipeilyosuuden, mikä toki oli eri asia rinkoilla ja lenkkareilla, kuin hallissa kiipeilykengillä. Vuoriston kiviaines oli karheaa eli siitä sai hyvin otteen, mutta paikoin myös lohkeilevaa. Jokaisen askeleen ja kädensijan varmistamalla pääsimme ongelmitta (pl. Eeliksen psyykkiset) ylös huipulle, mistä avautui reissun paras näkymä puiston korkeimman huipun, Triglavin suuntaan.
 |
| Vähänkö magee tausta. |
Myös seuraava majoituksemme näkyi oikealla laakson vastarinteellä. Takana oli 1400 nousumetriä ja edessä ensin laskua kaksi tahkoa ja vielä nousua kolmas. Laakson pohjan lähteeltä saimme täytettyä pulloihin kylmää vettä. Karttaan merkitty lampi sen sijaan oli vain kuivunut mutapohja, vaikka kesä oli vasta aluillaan.
Toisella vuoristokämpällä olikin sitten väkeä ihan tuvan täydeltä ja ruuanjaossa tiukka kuri, kuten olla pitääkin. Oluset ja muut virvokkeet viilenivät luonnollisin keinoin terassilla lukitussa kaukalossa, jonka läpi virtasi kylmä vesi. Yö oli viiden hengen pikkuhuoneessa kuuma ja meille jääneet yläsängyt huteria kuin huojuva torni. Raollaan oleva ikkuna auttoi vähän, mutta läpivedolla käytävästä leijuva tupakankatku vei raikkauden mennen tullen. Täällä vietettyä yötä lukuunottamatta nukuin erittäin pitkään ja sikeästi jokaisen. Buffet-aamiainen oli maukas ja riittoisa.
Kolmannen päivän käynnisti kolmen tahkon nousu Triglavin huipun juurella sijaitsevalle, vielä kesäkuussa suljetulle vuoristohotellille. Lähes kaikki mukanamme lähteneet vaeltajat suuntasivat kohti Triglavin huippua, mutta meidän suunnitelma oli pidättäytyä vaelluksessa Via ferrata -kikkailun sijaan. Matkalla meidät ohitti myös kourallinen yksittäisiä vuorijuoksijoita kevyine varusteineen.
 |
| Triglavin huippu (oikealla, 2864 m) kuvattuna ylätuvan (2400 m) pihalta. |
2400 metrin korkeudelta lähdimme ensin laskien ja sitten rinteen mukana tasossa kulkien kohti seuraavaa yöpaikkaamme 7 järven laaksossa. Reitti oli pääosin helpohkoa kivikkopolkua, mutta sisälsi myös muutamia kevyesti raudoitettuja pätkiä.
Dolič-satulasta (2164 m) jatkoimme nousten kohti Triglavin länsipuolella kohoavien vuorten matalinta satulaa Hribaricea (2365 m). Eelis alkoi olla silmin nähden puhki. Itse taas olin pitänyt enemmän taukoja ja täynnä intoa. Ylhäällä päätimme hajaantua siten, että Eelis kulkee suoraan 7 järven laakson pohjaa pitkin alas tuvalle. Itse taas huiputtaisin ensin Kanjavecin ja jatkaisin sen jälkeen laakson itäpuolella kohoavaa harjannetta / vuorijonoa mukailevalle polulle.
 |
| Kiipeilyä Kanjavecille |
 |
| Maisemia vuorenharjanteelta seitsemän järven laaksoon |
 |
| Dvojno jezero - sydän itkee verta kun täällä ei saa uida |
Virkistävän sadekuuron saattelemana saavuin seitsemän järven tuvalle taukoineen tasan kahdessa tunnissa etappikyltin osoitettua 3,5 tuntia. Hatunnosto pariskunnalle, joka lapset rinkoissaan kiipesi alas ketjuin turvattua viimeistä laskua. Ehkä minä ja Maisakin joskus. Tämä kolmas yöpaikkamme oli huhujen mukaan loppuunmyyty ja väkeä olikin ukkosen sattuessa ravintolan puolella kymmenittäin. Nukuimme 12 hengen huoneessa varsin hyvin. Ei kuumuutta tai kuorsausta. Sloveniassa nukutaan muuten sekaisin tyttö-poika-tuvissa (aluksi luulimme että Eelis on vain sloveeniksi naisen nimi ja siksi tällainen huonejako).
 |
| Hulilupteri suorittamassa aamun ensimmäistä huoltoajoa tuvalle |
Edellispäivän vuoristokivikkojen vastapainoksi kuljimme nyt kokonaan puurajan alapuolella, havumetsävyöhykkeellä. Triglavissa 2000 metrin korkeuserolle mahtuvat kasvillisuudet jykevistä lehdoista seka- ja havumetsien kautta vuoristomäntyihin ja -niittyihin. Olin luvannut Eelikselle aamun 6 kilometrin siirtymän päälle noin 10 kilometrin päivälenkkiä, mutta kartasta työntyikin esiin houkutteleva 7 kilometrin lisälenkki jota oli vaikea ohittaa. Lazu'n vuoristokylässä pidimme tuumaustauon. Kylätalon emännällä ei ollut myydä jäätelöä, mutta saimme kipolliset kotitekoista jugurttia, suomalaisittain pikemminkin viiliä.
Sovimme, että Eelis palaa suoraan alunperin suunniteltua reittiä kämpille ja itse käyn hölkkävaeltaen kiertämässä Ogradi-vuoren. Ennen lähtöäni vaihdoin vielä kourallisen Fazerin irtokarkkeja paksuun siivuun meetvurstia viereisessä pöydässä istuneen hollantilaisturistin kanssa.
Loppumatka oli enemmän juostavaa kärrypolkua. Kokonaiskuorma alkoi minullakin jo painaa sen verran, että päätin perille päästyäni ehdottaa seuraavalle päivälle neljää kilometriä ja kahta tahkoa kevyempää päivää oikovaihtoehdolla. Runsas päivällinen oli viikon paras. Iso kattilallinen makkarakeittoa, reilusti rieskaa ja jälkiruoaksi lettuja nutellalla ja kotitekoisella marjahillolla. Monenlaista enemmän ja vähemmän paikallista olikin tullut jo viikon aikana maistettua: Papukeittoa uppokyrsällä, pasta bolognesea ja ohrasuurimo-vihannesvelliä kinkkusiivulla. Kaikki tarjoillut ruoat olivat suomalaiseen makuun juuri sopivan mauttomia ja pöydässä oli aina suolaa ja pippuria lisättäväksi.
Alkuillasta lähtien iltamyöhään satoi kuin Kotkan yössä. Jopa lehmät näyttivät ikkunan takaa katseellaan anelevan pääsyä sisälle. No ei niillä ainakaan kärpäset enää pyörineet silmissä. Se pörinä olikin ollut pitkin reissua vallitseva luontoääni aina kun lehmiä oli paikalla joskus kulkenut. Sen sijaan paarmoja ei ihme kyllä ollut ollut lainkaan (varmaan koska ei hirvieläimiäkään) eikä hyttysiäkään. Toisena iltana söivät polttiaiset ihon paikoin näppylöille, mutta vain tuossa yhdessä paikassa.
Keskeltä kovinta vesimyräkkää säntäsi yhtäkkiä pieneen tupaan kaksi miestä selät täynnä tavaraa. Tälle möksälle tehtiin vielä huolto lihasvoimin. Etenkin toisella šerpoista oli upea puukehikkoinen putkirinkka, jonka alatason päälle oli lastattu kolme korillista kaljaa, tupakkaa ja muita välttämättömyystarvikkeita.
Viides eli keskiviikkoaamu valkeni trooppisen happirikkaana. Bohinjska-järven yllä lojui sankka usvakerros, joka hiljalleen haihtui paljastaen koko laakson pohjan aamupäivän reittimme varrelta. Lähimmillään järven ranta oli kartasta katsoen alle kilometrin päässä, samalla kuitenkin myös tuhat metriä alapuolellamme. Maisemat avautuivat sitä paremmin, mitä lähemmäs Pršivecin huippua kiipesimme.
Aamupäivän lenkkiin oli kulunut aikaa yli kolme tuntia, joten päätimme tilata tästä privaattimajoituspaikasta vielä slovenialaiset lenkkimakkarat (eli kaksi mieheen) rieskalla ja Laškolla. Kun olimme saaneet kamat pakattua ja laskun hoidettua, tuli emäntä vielä kahden omintakeisen pullon kanssa hyvästelemään suomalaiset vieraansa saatesanoin: "Tätä kun ottaa niin jaksaa vaeltaa".
Iltapäivän etappina oli maltillisen mäkinen siirtymä Dom na Komnille. Oispa kaikki tuvat näin helppoja nimiä lausua ja muistaa. Yleisesti juuri kukaan turistivaeltaja (me mukaan lukien) ei osannut sanoa mistä oli tulossa, vaikka tarkalleen tiesikin.
 |
| Matkan varrella Črno jezero ja maisemat Bohinjsko jezerolle |
 |
| Dom na Komni |
Dom na Komni oli laatikkomainen täyden palvelun hotelli, jonne kulki tavarahissi ja sähkölinja suoraan laaksosta. Luksuksella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Jenkkinuorisojengin jaloissa palvelu jäi kauas edellisyön idyllistä. Esimerkiksi suihku maksoi 5€/3min ja kylmää vettäkään ei kysyttäessä saanut maksutta. Kroppa kuitenkin kaipasi sen verran ehostusta, että vesipoletti ei painanut liikaa kukkarossa. 3 minuuttia tuntuikin kuin ikuisuudelta. Kylmän veden tulo kuitenkin jatkui tuonkin jälkeen normaalisti. Päivän hiet sekin oisi huuhtonut jopa eheyttävämmin. Päivälliselle asteltuamme selvisi, että kumpaakaan pohtimistani listavaihtoehdoista ei ollut saatavilla. Päätin sitten protestiksi syödä huoneessa omia eväitä. Ei niitäkään ollut syytä hillota enää määräänsä enempää, kun jäljellä oli vaellettavaa enää yksi kokonainen päivä. Se päivä olisi siirtymänä kuitenkin reissun pisin.
Aamupala-Buffet Dom na Komnilla oli viikon paras: munakasta, leipää, laaja valikoima päällysteitä ja teetä/kahvia. Kaikkea rajatta. Eelis söi aamuisin taistellen, itse vedin maistellen lähes nelinkertaisen määrän naamariin. Edessä oli yli 20 kilometrin taival ensin ylös vuorille ja sitten harjanteita pitkin aina Bohjinska Bistrican tasolle ja puoleen väliin alas.
 |
| Aamuiset maisemat Dom na Komnilta vuoristoon. |
Alkumatka oli kumpuilevaa metsämaastoa. Noin tunnin kohdalla alkoi huomattavampi nousu ensin puurajaan ja vielä ylemmäs vajaan kahden tonnin lukemiin. Ensimmäisen kahden tunnin aikana näimme vain yhden ihmisen, vastaan kulkeneen sloveenipapan. Tämä oli yksi Triglavin hienouksista. Erityisten turistiväylien ulkopuolella sai kulkea tyystin rauhassa ja siltikin nauttia puiston parhaista vuoristomaisemista. Näihin Patvinsuo-Petkeljärvi-viboihin oli varmasti pääsyynä Slovenian pieni väkiluku (n. 2 milj.) muihin alppimaihin verraten sekä vielä aikainen low-season.
 |
| Rinnepolkua ennen Vogelia |
Ensimmäinen nimekäs huippu matkamme varrella oli 1922 metrin korkeuteen yltävä Vogel. Sinne alkoi kymmenen aikaan aamusta olla jo kulkemassa ihmisiä jonoittain. Meillä oli kuitenkin sen verran vielä matkaa, että ohitimme vuoren pohoisreunaa tasossa kulkien. Seuraava turistihuippu, Šija 1880m (Vogelin hiihtokeskuksen yllä) oli kevyemmän poikkeaman päässä, joten kävin huiputtamassa sen Eeliksen ottaessa vähän lisähappea. Ylhäällä auringon paisteessa taukoili kymmenkunta turistia, jotka hissi oli kuljettanut suurimman osan matkasta laaksosta vuoristoon.
 |
| Polku Šijan huipulle kulki helpossa nurmirinteessä. |
 |
| Maisema laakson yli Triglavin sydämeen. Yhdeltä istumalta näki lähes koko tähän asti vaeltamamme reitin (90 km). |
Vogelin suunnilta itään jatkaessamme reitti kävi jonkin verran haastavammaksi ja se näkyi vaeltajamäärissä romahduksena. Pienen suunnistusvirheen takia saimme vielä yhden kiipeily- ja männynpersepätkän ekstrana tähän. Pian reitti kuitenkin selkeni polun suunnatessa ruohopeitteisiä harjanteita mutkitellen ylös Rodican huipulle.
 |
| Näkymä Rodicalta pohjoiseen |
 |
| ja etelään Kroatian rajalle. |
Sieltä alkoivat sitten päivän haastavimmat pätkät. Vuoren rinne oli toiselta reunalta pystysuoraa ja toiseltakin puolen jyrkkää. Polulla oli paikoin kalliosta lohjennutta irtokiveä, mikä pisti asettelemaan joka askeleen ajatuksen kanssa. Itse en enää lapsuusaikaan verrattuna pelännyt tällaisilla poluilla kulkemista juuri lainkaan. Tuntuu, että voimatasojen kehittyminen on luonut itsevarmuutta tekemiseen ja Maisa viimeistään on opettanut minulle, mitä on olla mies. Eelis kertaalleen pillahti, mutta sen koommin kulki reippaasti mukana polun hiljalleen toistaiseksi helpottaessa.
Jyrkimmät rinteet loivenivat ja polut levenivät sen verran, että kulkiessa sai katsella muuallekin kuin jalkoihinsa. Takana oli jo 15 kilometriä matkaa, mutta eteen tuli aina vain uusia vuoria. Olimme jo pariin otteeseen kulkeneet pitkälle horisonttiin, mutta vielä viimeinen tiukka nousu Crna Prst'n huipulle odotti paljastumistaan. Sen sijaan edessä siinsivät ehkäpä koko vaelluksemme hienoimmat alppiniityt.
Helppojen ruohotasankojen jälkeen polku muuttui taas kapeaksi kiipeilyseinäksi jyrkässä rinteessä. Rinne ei kuitenkaan ollut lainkaan niin vyöryvää kuin aiemmissa kohdin. Edellämme kulki karkuun muutama vaeltajapari.
Lähestyttäessä Crna Prst'n huippua polku muuttui taas helpommaksi. Yleisesti ottaenkin ylämäkeen kulkeminen onnistui yleensä rinteessä kuin rinteessä verrattuna alas päin hiippailuun, mikä sekin oli paikoin fiksumpaa tehdä takaperin kiiveten. Juuri ennen rinteessä näkyvää opaste kylttiä katsoin kelloani. Olimme vaeltaneet Rodicalta lähtien taukoineen 2h 44min. Kun pääsin kyltin luo, siinä seisoi selvästi Rodica 2h 45min. Olimme siis konttailuista huolimatta kulkeneet tavoitetahdissa.
Ylähotelli oli avoinna, joten saimme nautittua pullolliset limpparia pitkän, kuuman päivän kääntyessä kohti iltaa. Tuuli oli ollut edellispäiviä hieman navakampi (siltikin lähes olematon), mikä oli tehnyt vaeltamisesta kuivempaa ja kivempaa. Nestettä oli kuitenkin kulunut lähes kaikki mukana kulkeneet 3,5 litraa mieheen ja hukka silti ilmeinen. Ojentajat olivat hienoisesti palaneet, mutta muuten vaatteet ja rasvaus olivat suojanneet lähes tauotta paahtaneelta auringolta.
 |
| Melkein perillä |
Voittajafiiliksin, silti nöyrästi varoen laskeuduimme vuorelta alas 1350 metriin Orožnovan tuvalle. Rakennus oli hiljattain uusittu, mutta paikka oli ymmärtääkseni koko Triglavin vanhin vaellusmajoitukseen käytetty sija. Eelikselle päivän suoritus oli ollut erityinen merkkipaalu ja itsekin olin ansainnut muutaman Laškon. Backwaterman kisaan kun oli aikaa vielä kolme päivää.
Perjantain vaelluksena oli enää reilun 800 metrin suora pudotus laakson pohjalle Bohinjska Bistrican asemalle, mistä olimme kuusi päivää sitten startanneet. Kylän kuumuudessa nautimme jäätelöt ja siirryimme vilvoittelemaan reissun viimeistelevään vesipuistoon. Bohinjskan kylpylästä löytyy pari sopivan hullua liukumäkeä sekä paras näkemämme vesikiipeilyseinä. Kroppa vain oli sen verran jumissa, ettei suorittaminen ollut olosuhteiden vaatimalla tasolla. Sisäaltaan leveässä kohdassa sain tehtyä muutamia yläkroppaa avaavia nopeusvetoja sunnuntaita varten. Vesipuistosta jatkoimme junalla alas Bledin ohi Vintgarin kylään, missä oli minulle tarjolla viimeinen slovenialainen ateria yksinäisten vuorten ympäröimänä.
 |
| Äänekäs naapurimme oli kyllä komea. |
Lauantai-aamuna Eelis lähti jatkamaan lomaa Blediin. Itse kävin aamulenkillä ja pulahduksella Vintgarin putouksella, minkä jälkeen hyppäsin junaan kohti Wieniä. Lentokentällä odotti vuokra-auto, jolla ajaisin kisapaikalle 1,5 tunnin päähän länteen päin.
 |
| Aamulenkillä Vintgarin alajuoksulla |
 |
| Wörthersee Itävallassa junan ikkunasta |
Viimeisessä junassa Hauptbahnhofilta Flugplatzille selvisi, että olin valinnut väärän autovuokrafirman. Se sijaitsi vartin matkan päässä kentältä ja kyytitilaus löi punaista luuriin yritys toisensa perään. Lopulta kentän parkkihallissa hetken pyörittyäni sain yhteyden toimistolle ja lupauksen kyydistä vartin sisään. Pihalla oli varjossakin 38 astetta.
Seuraavaksi aikaa tuhraantui vuokraamossa, missä lisäpalveluiden myynti ja tietojen keräily oli aggressiivisinta kokemaani. Tällä kertaa sentään oli ajokortti mukana niin että pääsin lopulta matkaan. Olin kuitenkin jo niin myöhässä pre-race iltamista, etten kehdannut maksaa tähän Unkarin kilvissä rekisteröityyn rakkineeseen vaadittuja ylimääräisiä Itävallan tietullimaksuja. Ajomatka oli sivuteitä vain reilun puoli tuntia pidempi. Juuri ennen määränpäätä tuli matkaan kuitenkin 15 minuutin kiertotie ja sen varrella vielä toista kymmentä palomiestä ja poliisia raivaamassa yhtä vinkkarit ruttuun ajanutta katumaasturia.
Perillä sama saaga vain jatkui, kun en ensin meinannut päästä säleverkko-ovesta sisään. Majatalossa ei maksutapana käynyt kortti ja käteistä oli minulla vuoriston jäljiltä jäljellä 5-10 euroa vajaa tarvittavat. Aamiaisen hintakin oli jotenkin vaikea minulle kertoa, mutta varmasti en itsekään ollut enää päivän parasta seuraa. Sain kuitenkin suht helposti laskun velastani. Käänsin kohti käytävää (kyltissä vain vessaa) osoittanutta ovea työntäen sormeni sen vasempaan laitaan. Samalla automaattiliukuovi veti käpäläni väliin ja etusormen hienoisesti auki. Muistaakseni en edes enää jaksanut kiroilla, sillä halusin vain nukkumaan.
My Swimrun World Champioships marathon - Backwaterman 2026 - the last one starttasi klo 09.00 600 metrin juoksulla. Kokonaismatkaa päivän kisassa oli 33 km, josta 6,6 km uiden. Ensimmäinen, samoin kuin toinen uinti oli noin kilometrin mittainen välissään vain puolen kilsan juoksu. Pääsin ekaan uintiin kärkiryhmässä, mutta varsin pian tajusin, ettei paukkuja rinnalla saati edes perässä roikkumiseen vain ollut. Utöstä asti olin uinut äärimmäisen vähän ja se näkyi. Lättärit ja pullarin olin saanut lainaan saksalaiselta Florian Geffers'ltä. Ne toimivat hyvin, mutteivät toki olleet aivan ne mihin olin tottunut.
Kolmanteen juoksuun lähdettiin parkkipaikan halki samoin kuin ensimmäiseen. Edessäni ei ollut ketään. Noin kilometrin päästä vastaan alkoi juosta kärkipään urheilijoita. Tajusin heti, että kiersin lenkkiä väärään suuntaan. Päätin kuitenkin jatkaa, sillä reitti oli sama kulkusuunnasta riippumatta ja toissavuoden kokemusten perusteella uskoin eksyväni vielä useasti uudestaankin.
Seuraavat osuudet taivalsin ensin saavuttaen ja sitten vuorovedoin kulkien toisena olleen sekaparin tahdissa. Juoksin heistä aina irti, mutta uinneista rantauduimme yhtä aikaa. Uintini oli kerta kaikkiaan luokatonta, mikä ei radan järvipainotteisella alkupuolella nostanut mieltäni lainkaan. Kisan ensimmäinen pitkä (5 km) juoksuosuusoi nätillä kalliokiipeilyllä, jossa pääsin lopulta karkuun sekaparista. Muuten juoksuosuudet kulkivat kisassa lyhyitä polkupätkiä lukuunottamatta hiekka- ja kärryteillä. Suuren pellon ylityksessä aurinko paahtoi jo hyvällä teholla, mutta juoksuni tuntui löytävän paremmin tehoja askel askeleelta.
Seuraavan, viimeisen pitkän uinnin polskin käytännössä ypöyksin. Kisassa oli harmillisen vähän ohjaavia veneitä tai muita vesineuvoja tai sitten niitä ei vain erottanut vilkkaasta huviveneiden massasta. Myöskään poijuja ei ollut käytännössä lainkaan, vaan suunnistus piti hoitaa kartta- ja kuulomuistista. Onneksi tätä uintia edeltäen oli järjestäjänainen erittäin jämptisti rantavedessä komentamassa selvällä saksan ja englannin kielellä että sillalle asti ja siitä ali.
Nousin uinnista ilman, että takaa näkyi uhkaajia. Ennen uintiin lähtöä kilpailunjohtaja Andreas oli huikannut, että olin neljäntenä. Edessä oli vielä kaksi pitkää juoksua ja enää reilu kilsa uintia. Massiiviselle kisajärvistöä pidättelevälle padolle saapuessani näin vastarannalla vilauksen kärkisekaparista, Ranskan Yoann Perignon'sta ja saksan Celia Jentzsch'stä. Takamatka oli alle viisi minuuttia. Seuraavassa uinnissa näin heidän rantautuvan 70 vetoparia eli noin 2,5 minuuttua edelläni. Olin huomaavinani myös yhden soolomiehen heidän kannoillaan.
Seuraava, kilometrin mittainen juoksu kulki helpohkoa polkua myöden Lichtenfelsin linnanraunion ympäri. Ohitettuani lyhemmän matkan parin astuin hieman varomattomasti nyrjäyttäen oikean nilkkani. Tunsin kuitenkin selvinneeni säikähdyksellä, vaikka juoksu hieman erilaiselta tuntuikin. Saavutin askel askeleelta edelle meneviä. Seuraavasta uinnista lähdin vimmattuun takaa-ajoon. Edessä oli reilun viiden kilometrin tiejuoksu pääosin avoimen porottavassa maastossa päivän lämpimimmän hetken soitellessa summeriaan. Adrenaliinia erittyi sen verran, ettei nilkan kipu jarruttanut menoa.
Juuri ennen puolen välin huoltopistettä ohitin edellä kulkeneen soolomiehen, mutta kilpailuliivin perusteella hän taisi painia eri sarjassa. Vedin supernopeasti pari vesimukia naamariin, sillä olin jo vetänyt omaa geelihyvää alle. Tällä kertaa mallon oli korvannut 200g kroatialaista Cedevita-jauhetta 500g lötköpulloon. Ei huono.
Seuraavilla pätkillä en nähnyt edessäni ketään, mutta sitten pitkällä suoralla erottuivat sekä kärkisekapari että yksi varma sarjani soolomies. Psyykkisesti takaa-ajoa helpottivatatkuva lyhemmän matkan kilpailijoiden ohitus ja tsempit sekä sukkelasti lähestyvä soolosijan selkä. Reitin korkeimmalla kohdalla kiihdytin italialaisen ohitse ja karkuun melko helposti. 1+1 laskin hänen olevan minua vahvempi uimari, joten revin niin paljon eroa kuin sain ennen viimeistä uintia.
Loppumatkan vedot kulkivat tasaiseen tahtiin ja ehkä tsempaten hiukan kovempaakin kuin kisassa keskimäärin olin suorittanut. Rantautuessa huomasin, ettei takaa-ajajia ollut kintereilläni. Viimeinen 600 metrin juoksulenkki ja olin viimein maalissa, ajalla 4.04, viidentenä soolomiehenä, + 21 min kärkeen. Yoann ja Celia olivat tasan minuutin nopeampia ja italian Egor Tropeano reilun minuutin minua hitaampi. Aivan oletetusti hänen uintiaan pelkäsinkin, sillä Egor oli Oulun talviuintikisoissa uinut ME-ajan 200 metrin rintauinnissa. Tämä oli hänen ensimmäinen swimrun-kisansa, joten huikea suoritus ottaen huomioon että esim. pullaria ei oltu vielä hankittukaan.
Osallistuin tähän kisaan erityisesti siksi, että tämä oli Andreas Sachs'in viimeinen ponnistus kisajärjestäjänä Itävallassa. Ilman Andreasin luomaa mestaruussarjaa ei Kuopiossakaan nähtäisi tänä vuonna 15 kansainvälistä swimrunneria, joista hurjimmat haastamassa itseään 53 kilometrin Ultimate MM-ultramatkalla.
 |
| Erlaufsee |
Kisan jälkeen lähdin vielä illaksi ajelemaan ympäri Itä-Itävallan maaseutuja. Tasaisina kupoleina kaartuvat pellot, jyrkät jokilaaksot ja Tonavan rantatie olivat jälleen jotain aivan uutta maisemaa tälle reissulle. Lisäksi kävin pikaisen pulahduksen Alppien reunamilla, Erlaufsee'ssä. Ennen aikaista aamulentoa Helsinkiin nukuin muutaman tunnin Hanaun maalaiskylässä eräässä AirBnB-leikkimökissä.
Voin rehellisesti rehellisesti sanoa, että tämä oli yksi elämäni toiminnantäyteisin ja rankin viikko tai sitten olen vain tullut vanhaksi. Niin tai näin, ehdin näkemään ja kokemaan niin paljon, että tämä kesälomaviikko tuntui melkein kokonaiselta lomakuukaudelta ja siitä olen erittäin kiitollinen.
Mistä myös olen kiitollinen, on kuinka viikon päässä siintävään Kuopio Swimruniin on saapumassa ennätysosaanotto swimrunnereita ympäri Kuopion, Suomen ja koko Euroopan Ranskasta ja Briteistä asti. Tämän tapahtuman laadukkaan toteutuksen eteen tehdään niin valtavasti töitä, että jokainen osallistuja tuo tälle työllemme suuren merkityksen tunteen!
Aivan tuoreimpana ilon aiheena pääsimme aiesopimukseen yhteistyöstä kotimaisen suunnistus- ja polkukenkävalmistaja VJ:n kanssa! Viimeiseen vuoteen on allekirjoittanut ostanut käyttöönsä neljät VJ:n polkukengät ja jo vuosia aiemminkin on tämä merkki ollut luottamieni kenkien kärki päässä. Tällä reissulla VJ Ultra 3 oli oikeastaan parasta, mitä vuoristovaellukselle saattoi toivoa: Vaimennusta, pitoa ja nilkan liikkuvuutta juoksuaskeliin ja reippaaseen kävelyyn. Toivottavasti tämä yhteistyö jatkuu ja kantaa!
Näillä tunnelmin startataan yhdeksäs Kuopio Swimrun -kisaviikko. Sellainen fiilis on, että tästä tulee kaikkien aikojen hienoin swimrun-kisa Kuopiossa!